UNIVELATON??

Siinäpä otsikossa kysymys, johon ajattelin etten kyllä ikinä löydä vastausta. Sen verran mulla on vuosien mittaan kroonistunut univelka huonosti nukuttujen öiden takia. Syytä en oikeastaan tiedä. Silloin aikanaan kun masennusdiagnoosin sain ja niitä asioita läpi kahlasin niin uni oli tottakai aikamoisessa keskiössä. Eihän sitä ollut edes huomannut miten kauan aikaa oli nukkunut huonosti ja miten sen seurauksena sitä eli kun jossain omassa pienessä kuplassaan. Univelka kun karttuu salakavalasti niin, että siitä päivien takkuisuudesta tulee vallitseva olotila. Oravanpyörä on valmis kun ei uni tule ja kumminkin se on niitä tärkeimpiä asioita, ellei tärkein, siihen että saat muuten asiasi kuntoon.

Ensimmäinen asia joka silloin vuosia sitten, pahimman romahtamisen aikaan, haluttiin hoitaa kuntoon oli nimenomaan unettomuus. Sain heti kättelyssä nukahtamislääkkeet ja sairaslomaa nimenomaan hoitaakseni unettomuus asiaa. Jostain syystä nukahtamislääkkeet ei oo koskaan tehonneet mulla, ainakaan siinä annostuksessa millä niitä on määrätty, enkä oo uskaltanut kyllä sitten omin päin enempääkään ottaa. Koittanut siis pärjäillä luomumenetelmin niin, että kun on sairaslomaa ollut niin oon vaan mennyt pötkölleen ja niin se uni on tullut. Hetken on taas ollut sitten kevyempää mutta aina nuo huonolaatuiset yöunet on palanneet. Oon nukkunut siis vuosikaudet huonosti riippumatta siitä, onko ollut jotain erityistä huolta ja murhetta. Sitäkin kun on ollut, niin sehän on toki tarkoittanut sitten lähes kokonaan unettomia öitä tai ainakin parin tunnin risaista yöunta minkä päälle on vaan pitänyt sitten lähteä töihin suoriutumaan. On ollut aikoja että töitten lisäksi musta ei oo ollut yhtään mihinkään. 8 tunnin työpäivän läpivieminen unitaakka hartioilla vie kyllä ylettömästi voimia. Sen oon kuitenkin aina saanut tehtyä. Seurauksena että kotona kaikki kaatuu päälle. Etenkin fyysisesti kun ei jaksa tarttua mihinkään mutta monesti myös henkisesti. Erityisesti niinä pahimpina aikoina kun kaikki oli harmaan eri sävyistä massaa.

Vaikea edes sanoa kuinka kauan mun yöunet on ollut tätä mitä ne edelleen tuppaa olemaan. Ainakin tuntuma on niin, että nukun noin 6 tuntia kaikkineen monessa pikku pätkässä. Heräilen jatkuvasti ja joskus oon kattonut kelloa vähintään kerraan joka tunnille. Ja jokainenhan tietää ylipäänsä mitä siitä seuraa kun katot yöllä kelloa. Enää saa nukkua vaan näin ja näin kauan. Ja sitten ei uni tuu enää ollenkaan. Muistan viime vuoden puolelta tasan 2 aamua kun oon herännyt niin että mua ei oikeesti nukuttanut lähes ollenkaan aamulla. Se olotila oli aivan mahtava!! Tuntui, kun yön aikana olis saanut voimaa koko kroppaan niin, että jos maailmassa olis ollu kahva niin olisin nostanut sen ilmaan. Voimaannuttaminen kait niitten yöunien tarkoitus oliskin. Mä en vaan valitettavasti tiedä mitä se tarkoittaa. Miten ihanaa sitä oliskaan touhuta kaikenlaista päivän mittaan kun ei tarviisi ponnistella niin mahdottomasti.

Syy miksi mulla nämä unet tuli mieleen on se, että nyt eilen ja tänään mä oon herännyt jo ennen kellon herätystä. Ollaan menty illalla niin ajoissa nukkumaan, että on saanut vähintään 8 tunnin yöunet alle ja jostain kumman syystä mä oon myös nukkunut niin hyvin että vaan kerran oon käynyt vessassa joskus tuossa aamun tunteina. En siis oo kattonut edes kelloa silloinkaan. Oli vaan jo siinä vaiheessa sellanen olo, että jos nyt pitäis nousta tähän päivään niin ei haittaisi mitään. Pieni torkahdus sitten tais vielä tapahtua, mutta herättiin kumminkin MOLEMMAT jo ennenkun kello soi. Mukavaa, että Akikin saa nyt kunnon yöunia parin vähän hektisemmän viikon jälkeen.

Eilen mä päädyin nukkumaan kahdet päikkärit ja ajattelin fiilisten mukaan tehdä niin tänäänkin. Nimittäin hyvien unien puute saattaa kyllä vaikuttaa mitä suuremmissa määrin noihin verenpainearvoihinkin. Koitetaan nyt kerrankin ottaa sairaslomasta kaikki ittelle ja hoitaa kroppaa kuntoon.

Mielen virkistykseksi tuumin lähteä tänään käymään kirpparilla, tuolla Amandan aarteissa, jossa riittää kattelemista. Saa vähän katella muutakin kun näitä kotiseiniä vaihteeksi. Ja jos ei tuule niin paljon kun eilen niin tarkoitus olisi hipsiä pikku kävelylle. Eilen en sitten kauppaa pidemmälle mennytkään kun tuuli otti vasten niin kovasti. Arkailen tuota naamaani vieläkin.

Tämän päivän aamu näyttää ainakin enteilevän ihanaa päivää. Kevät <3

rakkaudella,
Sartsa

TIISTAIAAMU ALKOI AIKAISIN

Taistelu nuutunutta olotilaa vastaan jatkuu tosi pontevasti. Ei noista eilisistä toimenpiteistä ainakaan mitään haittaa ollut, sillä sitä huimaavaa oloa ei kyllä illallakaan ollut havaittavissa. Tänä aamuna mä nousin aamupalalle yhtä aikaa Akin kanssa eli kello soi 7.15. Mentiin sen verran ajoissa nukkumaan, että kunnon yöunet tuli vetäistyä ja saatoin näin sairaslomalaisenakin  nousta jo tuohon aikaan. Huomaan tunnustelevani oloani ehkä vähän liikaakin ja aamulla lähes eka ajatus oli että huimaako. No ei kyllä tuntunut sellaista. Kahvin keittoon siis ja samalla söin kunnollisen aamupalan. Pari palaa leipää (päälle leikkeleitä ja juustoa, aiai mikä piilosuolapommi!), ruuansulatusjugurtti (mä haluan uskoa näiden vatsaa hellivään voimaan koska tykkään että ovat niin hyviä ja juuri sopiva lisä aamupalaan) sekä banaani. Vähän ajan päästä vielä magnesiumporetabletti kuppiin sihisemään. Hyvä startti päivälle.

Ajatuksena olis tänään käydä pikkasen happihyppelyllä. Eli tehdä aivan rauhallinen pieni kävelylenkki. Kelitkin on nyt ihan kohdillaan kun ei pakkasta oo kun muutama aste niin ei tarvi naamaansa ja päätänsä niin hirveesti arastella. Harmittaa kun en huomannut kysyä tuolta lääkäriltä eilen, että kauanko tätä varovaisuutta pitää noudattaa. Koskee sekä kylmää että mm. saunaa. Sillä uimaan tekis kovasti jo mieli. Arveluttaa vaan tuo silmä, joka ei ota parantuakseen. Laitoin pariin otteeseen eilen noita Bepanthen eye tippoja mutta en kyllä koe niistä olevan apua. Miltei jopa toisinpäin. Tuo sairas silmä tuntuu tällä hetkellä siltä, kun sielä kyynelkanavassa olis jotain ongelmaa. On olo, että sielä on nestettä mutta se ei tule ulos. Välillä sitten koitan puristella varovasti ja ikäänkun lypsää ne nesteet pois. Toivotaan ettei se nyt sitten lopulta kumminkin tulehdu mitä itse pelkäsin jo eilen.

Kävin tuossa jo omilla kämpillä pesemässä koneellisen pyykkiäkin ja laittamassa vähän vettä putkistoon ettei ala tuoksumaan kuivuessaan. Mullahan on se tilanne, että vuokraisäntä on jollain aikataululla laittamassa tuota asuntoa myyntiin joten sitten täytyy miettiä mitä tehdä. Mulla on toki vuokralaisena 6kk irtisanomisaika ettei nyt ihan heti oo ulos lentämässä mutta silti. Kaikenlaiset ajatukset pyörii päässä tämän asiankin tiimoilta. Ratkaisuja on taas tehtävä mutta niistä sitten kun aika on....

Laitan tuohon perään vielä kuvan tämän hetkisestä toipumistilanteesta. Toinen suupieli ei siis toimi vieläkään kunnolla vaikka tuntuma on jo ihan ns. normaali. Hymy on hiukan toispuoleinen. Jos nauraa leveämmin niin se on ikävän näköinen irve edelleen. Samoin kun huomaa tuon sairaan silmän tilanteen tuosta kuvasta, että kulma ei  nouse ja silmä on paljon pienempi kun tuo toinen. Luomi jäänyt laiskaksi vaikka siinäkin tuntuma on lähes jo normaalin oloinen. Vaatii vaan aikaa, uskotaan että molemmat siitä vielä paranee entiselleen.

Nyt koitan mennä vähän pötkölleen. Voimien keruukin vaatii toimenpiteensä :)

rakkaudella,
Sartsa

MENETETYN TERVEYDEN METSÄSTYS

Mähän oon ollut niin tyytyväinen ettei tuo kortisonikuuri oo tuonut juurikaan mitään sivuvaikutuksia tullessaan... Juu ei siis ennen eilistä iltapäivää.

Havahduin yhtä äkkiä kolmen aikaan siihen, että on vähän nälkä. Ei hirveesti ja tarkoitus olikin mennä syömään vasta myöhemmin mutta menin sitten kumminkin jo tuossa vaiheessa. Ja todella hyvä niin sillä meinasi käydä huonosti. Siinä kun seisoin kassajonossa että pääsen maksamaan lounasruokani niin alkoi yllättäen tulla ihan todella huono olo. Kädet tärisi ja sydän hakkas ihan älyttömästi. Tuli tunne, että nyt äkkiä ruokaa naamaan niinkun olis jo. Siinä vaiheessa kun otin lautasen käteen niin käsien tärinä ja huimaus oli sitä luokkaa että oli tosi vaikea saada otettua esim salaattia niillä pihdeillä. Kun pääsin pöytään niin pakokauhumainen olotila alkoi vallata ja aloin mättää ruokaa suuhun sellaisella eläimellisellä raivolla että voin vaan näin jälkikäteen kuvitella miltä mä oon mahtanut näyttää ulospäin. Sielä nyt kuitenkin oli muitakin kun vaan minä. Koitin siinä kauhoa ruokaa ja laittaa leipää suuhun mutta silti oli sellanen paniikin omainen fiilis että kohta mä pyörryn. Join pikapikaa pari lasia omenamehua. Siihen siis kaatui herkkulakko, sillä mähän en oo lakon aikana juonu limsoja enkä sokerisia mehuja. Nyt oli ihan pakko. Hotkin pikavauhtia sen lautasellisen ruokaa mutta silti oli tunne, että tarvii jotain tosi makeaa ja että on pakko päästä liikkeelle. Se olo tuntui ihan hirveältä. Ostin sitten edelleen tärisevin käsin mokkasuukon ja poistin sen kääreen vapisevin käsin ihan niinkun joku narkkari annoksensa äärellä. Ainoana ajatuksena että äkkiä tämä sisuksiin. Sitten takki päälle ja raittiiseen ilmaan. Jalat ei siinä vaiheessa enää tuntuneet mitenkään heikottavilta mutta sydän löi edelleen ja olo oli sellanen paniikinomainen. Rauhoitin kumminkin sielä ulkona itteni ja keskityin hengittämään raitista ilmaa oikein rauhallisesti pitkin hengenvedoin. Niin alkoi pikkasen olo helpotta. Ainakin tuntui että akuutein vaihe oli selätetty. Menin takaisin kisapaikalle ja ostin kanttiinista pikkusen jaffapullon. Nyt oli lakot enää ihan viimeisenä mielessä kun oli tosi kyseessä. Istuskelin siinä hetkisen eteisessä ja join sen limsan aika nopsaa. Heikottava olotila sitten pikkasen palasi ja oli pakko jälleen käveleskellä edestakaisin.

Yritin mennä olon hiukan helpotettua katsomopaikalleni kun tuumin että siinä vois rauhassa huilia mutta ei onnistunut istua ollenkaan sillä tuli tunne, että huimaus tulee takaisin ja mietin vaan miten noloa on jos katsomosta mua joudutaan hakea ensiapuihmisten toimesta. Että mielummin sitten jostain sieltä eteisen puolelta. Siinä vaiheessa nimittäin ihan oikeasti kartoitin mitä vaihtoehtoja mulla on. Onko kisapaikalla ensiapujoukkoja? Joudunko soittaa itelleni apua? Pitääkö pyytää Akia viemään mut päivystykseen kun siinä sattui olemaan juoksuissa taukoa. Ihan pienen sekunnin kävi sekin ajatus mielessä, että pitääkö kysyä Akilta voisko se lähteä kesken kisojen kotiin mutta sen hylkäsin ihan samantien. Siinä kun jälleen sitten jouduin mennä ulos raittiiseen hengittelemään niin laitoin Akille viestiä että tulisi käymään ulkona, sillä halusin jutella vaihtoehdoista mitä tehdä jos olo vielä pahenee. Kisoja oli tuossa vaiheessa vielä pari tuntia jäljellä. Sovittiin sitten että mä pysyn siinä ihmisten ilmoilla enkä mene esim yksin autoon istumaan jos jotain sattuukin. Pyysin vaan Akia että jos sukkelaan sitten päästäis lähtemään kun kisat loppuu.

Siinä sitten huomasin, että olotila alkoikin yllättäen hellittää eikä enää sydän tykyttänyt eikä huimannutkaan. Kävin hakemassa tavarat katsomosta että vien ne autoon samalla kun käyn lataamassa varmuuden vuoksi puhelinta, sillä akkukin oli tietty tyhjenemässä siinä rytäkässä. Oli ihana tunne kun huomasi olon parantuneen. Laitoin Akille viestin että kaikki hyvin ja että hoitakoon rauhassa pestinsä loppuun. Mä soitin tässä vaiheessa sitten Villelle, vaikka nyt tiedänkin suunnilleen mitkä on oireet matalissa sokereissa mutta halusin vielä tarkentaa että oliko mun kaikki tuntemuksen juurikin sokereista johtuvaa. Yllättäen Ville luetteli ihan kaikki samat oireet mitä mulla oli ollut. Jopa vielä sen, että vessassa täytyy käydä tosi usein. Samoin kun sen, ettei ne oireet häviä heti kun saa jotain syötävää ja toisaalta että tulee tunne, että pitäis mennä huilimaan.

Loppuaika menikin sitten ihan ongelmitta. Pillimehun ostin hidasta siemailua varten vielä vähän kun hätävarjelun liioitteluksi. Mutta kylläpä säikäytti moinen kohtaus!!! En halua kokea sellaista enää. Toki siinä sitten huomasin että mulla oli tullut 8 tunnin tauko syömisten välillä joten ei ihme että pisti vähän tärisemään.

Päädyin sitten siihen, etten tänään lähtenyt töihin. Edes nenääni näyttämään. Ilmoitin illalla pomolle mikä on tilanne ja sain kyllä hyvän mielen siitä ettei tätäkään asiaa vähätelty. Sain niin ihanan palautteenkin pomolta että saa ainakin stressittömästi jäädä hoitamaan ittensä kuntoon.

Tänä aamuna sitten piipahdin lääkärissä, ikäänkun konsultoimassa tämän työkykyni tiimoilta että koska mun nyt on järkevää sinne töihin mennä. Sain tämän viikon sairaslomaa. Huimaukset sun muut kuulemma johtuu mitä todennäköisimmin lääkkeestä vaikuttamalla esim verenpaineeseen. Mitään syytä huoleen ei oo kuulemma sen perusteella, että se lääkäri teki mulle erilaisia testejä jolla sitä huimauksen tasoa ja tyyppiä selvitettiin. Kyse on ikäänkun hyvälaatuisesta asentohuimauksesta ja näiden oireiden pitäis hävitä kun lääkekuuri loppuu. Sehän loppuu siis ylihuomenna. Siksi onkin ihan kiva että sain koko viikon lepoaikaa niin näen mitä tapahtuu kun kuuri loppuu.

Mutta kyllä mä muihinkin toimenpiteisiin tässä päätin ryhtyä saadakseni olotilani jälleen kuntoon. Luin internetin ihmemaasta että kalium vaikuttaa verenpaineeseen alentavasti. Siis että kaliumia kannattaa ruuasta hankkia tarvittavat määrät niin se on omiaan pitämään verenpaineet hyvällä tolalla. Ja kun vielä luin senkin, että kortisoni alentaa elimistön kaliumin määrää niin summa summarum minähän kävin kaupasta hakemassa kaikkea sellaista syötävää mistä saan kalium varastoja kropassani täydennettyä. Tämä viikko on nyt itsensä hoitamisen ja levon viikko. Mä haluan jo jättää tämän sairastelun taakseni!! Päästä liikkumaan...Voida hyvin...

Tässä osa...banaani, avokado, sitruuna... Taustalla oleva perunakin on hyvä kuten vihannekset myös

Yhden banaanin söin sellaisenaan heti kun kotiin pääsin. 2 banaania olis hyvä syödä päivittäin. Onnistuu!

Tekaisin smoothien.....

Päiväruuaksi mä tein sitten smoothien mihin tuli kauramaitoa pohjaksi ja siihen sitten avokadoa, pinaattia, sitruunaa ja hunajaa. Tuli muuten oikeesti ihan hyväkin jopa!!

Kaliumin kajahdus!!

Lisäksi sain vielä tietooni saatettua että verenpaineen kannalta pari palaa tummaa suklaata joka päivä on oikein hyvä. Siis ostin sitäkin ja jo yhden palan nautinkin.

Siinä on vähän muutakin rekvisiittaa tämän kotihoidon varrelle. Lehti ihan vaan huvitukseksi ja ajankuluksi, suklaa siis sydämelle ja hainpa vihdoin nuo silmätipatkin niin sais tuon silmän kuntoon. Ja sitten vaan paljon lepoa!!

Kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Terveys on kyllä todella tärkeä juttu!!

rakkaudella,
Sartsa

VIIKKO KASVOHALVAUSTA TAKANA

Tämä viikonloppu on mennyt taas kisakatsomossa. Jyväskylässä, kuten aika usein.

Sm otteluita mennään eikä tällä kertaa oo tarjolla mitään valtavaa tulosmässäystä. Mä kuitenkin olin ja oon edelleen sitä mieltä että mielummin kulutan aikaani täällä katsomossa kun kotona yksin neljän seinän sisällä. Etenkin tässä tilanteessa, tämän naamatauluni kanssa. Kotona mä seisoisin koko ajan peilin edessä vääntelemässä naamaani epätoivon vallassa.. Odottaen jotain pientä uutta liikettä suuntaan tai toiseen.. Ja tuskastunut kun ei mitään tapahdu. Parempi näin.... Niin tai...

Parempi ainakin henkisesti mutta fyysisesti tässä on aikalailla tekemistä tämän kylmyyden kanssa. Yhtään ei saa päästää päätään kylmenemään. Heti tuntuu sellanen jännä kun puutumisen fiilis koko päänahassa. Täälä mä siis istun sisällä, pipo päässä ja huivi tiukasti kaulassa. Näin mä pärjään ihan hyvin. Typerältä toki näytän, mutta keski-ikäinen menee nyt vaan terveys edellä :) Pikkasen tuosta kuvasta ehkä huomaa tuon sairaan silmän tilanteen mutta eipä sitä sivulliset nyt niin näköjään huomaa. Etenkin jos peitän suuni puolihuolimattomasti joko huivilla tai kädellä.

Oikeestaan tällä hetkellä en tiedä kumpi mua enemmän haittaa. Silmän sumentuminen tuon jatkuvan vuotamisen takia vai tuo suun tilanne kun en pysty hymyilemään. Hymystä on tullut irvistys. Mutta vaikka oonkin kuinka malttamaton niin mä kumminkin oon tosi luottavainen siihen että mä paranen kyllä.

Se tuntuu erityisen hyvältä että Aki ei piittaa tästä "vammasta" oikeastaan mitään vaan on kun ennenkin. Taitaa olla ajatuksena jo hassu se, että jotenkin häpeis kulkea mun seurassa missään, mutta kyllä sellainenkin  on mielessä käyny. Jos nyt ei näin aikuisina kuitenkaan enää moisia.

Mulla on kortisonikuuria jäljellä vielä 3 päivää ja juurikaan mitään sivuoireita ei oo tullu. Ei oo menny unet enkä oo piristynytkään. Vähän tuntuu että ehkä hormoneihin on vaikuttanut mutta toisaalta nekin saattaa heitellä luontaisen kierron takia. Mene ja tiedä. Yhtenä iltana mä hikoilin aika lailla mutta sekin meni nopeasti ohi. Nyt jo on menossa siis laskeva annostus. Mä selviän!!

Näillä fiiliksillä mietin hiukan huomista töihin menoa, tällä hetkellä mieli on etten vielä menisi...

Rakkaudella, 

Sartsa

HETKELLINEN PUTOAMINEN

Eilen illalla sitten nukkumaan mennessä se tuli. Jonkin sortin romahdus ja putoaminen syvälle. En oikein osaa määritellä oliko se epätoivoa vai pelkoa vai turhautumista mutta se alkoi aika salakavalasti yhden yksittäisen kyyneleen putoamisella poskelle. Siitä seurasi ihan samantien oikea kyynelten tulva. Oliin jo menty nukkumaan ja vierestä kuului unisen tasaista hengitystä. Mä siinä sitten koitin hillitä itteäni ettei itku mee hysterian puolelle ja etten herätä aamulla aikaisin töihin lähtevää miestä. Kyyneleet tuntui valtavilta krokotiilinsellaisilta ja niitä tuntui tulevan ihan sateena. Ei aikaakaan kun peiton kulma oli ihan märkä eikä se virta ottanut loppuakseen. Oli pakko nousta ylös ja mennä vessaan niistämään nenänsä ja itkemään itkut siltä erältä loppuun.

Siinä mä sitten seisoin, jälleen kerran, peilin äärellä ja katselin muotopuolta naamaani. (Joka ei edes niin muotopuoli oikeasti oo mitä toisilla kokonaan halvaantuneilla.) Yritin saada suupieltä liikahtamaan, silmää räpsymään edes hiukkasen enemmän samaan tahtiin toisen kanssa. Eihän siitä mitään tullut kun kyyneleet sumensi molemmat silmät. Pienen hetken mulle tuli sellanen vähän kun pakokauhumainen hetki, että mä en enää koskaan pysty nauraa normaalilla tavalla vaan mun nauru tulee aina olemaan toispuoleinen irvistys ja että mä en halua sitten enää edes ylipäänsä nauraa ollenkaan. Sitä fiilistä on vaikea pukea sanoiksi, sillä mä pidän itteäni sellasena peruspositiivisena ihmisenä joka nauraa paljon ja hymyilee vielä enemmän. Nyt tuli sellanen olo, että se on haluttu riisua multa pois. Miksi se on haluttu viedä multa? Ihan hirveän epäreilua. Niinä illan/alkuyön tunteina, kun jokainen ajatus on yleensä päivän ajatuksia isompi ja raskaampi, niin epätoivo kyllä nosti päätään oikein kunnolla. Mä pelkäsin jostain syystä menettäväni kaiken mikä on mulle tärkää ja rakasta. Mulle tuli olo, että mua rangaistaan jostain. Siitä että oon vihdoin sanonut olevani onnellinen? Siitäkö, että oon tehnyt isoja asioita sen eteen että eläisin mahdollisimman rehellistä ja onnellisuuteen pyrkivää elämää ja halusin pois kaikesta pakottavasta ja voimia vievästä? En mä ehtinyt ajatuksissani sinne asti, että olisin saanut vastauksen kaikkeen tähän. Mutta sen pienen hetken jolloin annoin näiden ajatusten tulla, mulla oli ihan käsittämättömän ahdistava olo. Mä vaan nojasin lavuaarin reunaan että pysyin pystyssä ja katsoin peilistä sitä naamaa joka oli itkun hetkelläkin vääntynyt toispuoleiseen irveeseen. Silmät sumeina kyynelistä. Tuntui että mä kutistun ihan olemattomiin ja huuhtoudun kyynelten mukana pois.

Se tunne oli mulle tuttu jostain kaukaa menneisyydestä ja mä säikähdin todella paljon sen esiin tulemista. Sain itteni rauhoitettua ja sanoin hiljaa peilikuvalleni että mitään ei oo menetetty. Koita nyt vaan kerätä sitä malttia ja älytä että toipuminen on vasta alussa eikä tässä mitään valmista vielä voi olettaakaan. Ja että kuitenkin alkutilanteesta on jo tässä vaiheessa pikkuriikkisiä tipuaskelia tultu parempaan. Otin kylmää vettä jolla pesin kasvoni ja samalla kuivasin kyyneleeni. Nyt on vaan jaksettava ja ehkä yksi tämän asian tarkoitus vois sitten olla kärsivällisyyden lisääminen. Sitten mä rauhoituin sen verran että kun kävin juomassa vielä lasillisen vettä niin päätin mennä uudestaan pitkälleen. Siihen maailman turvallisempaan ja parhaimpaan paikkaan, peiton alle Akin viereen.

Onneksi mä sainkin sitten unen päästä kiinni, että sain tarvittavaa lepoa, mikä on ilmeisesti kuitenkin tälle taudille yksi oleellinen hoitokeino. Tänä aamuna kun heräsin niin lääkkeen ottamisen jälkeen suuntasin taas peilin eteen todetakseni ettei mitään ihmeparantumista ollut tapahtunut yön aikana. No, ei paniikkia sillä jostain syytä muutenkin aamuisin on naama tuntunut paljon kankeammalta kun sitten päivän mittaan. Jumppaa jatkan tänäänkin, vaikka ei tiedä onko siitä mitään apua. Tuskin kuitenkaan haittaakaan. Eilen alkoi suupielessä ja poskipään tienoilla tuntua sellaista vähän kun elohiiri olis juoksennellut ees taas. Lueskelin jostain, että se saattaa olla sen merkki että hermosto on aktivoitumassa uudelleen. Kyllä se tästä. Paranemisennuste on kuitenkin todella hyvä joten nyt vaan luotetaan siihen että mä selviän tästä parhain päin.

Ystäviltä ja tuttavilta saadut tsempit on kyllä ollut omiaan piristämään ja tuomaan positiivista tsemppiä. Niistä oon tosi kiitollinen.

rakkaudella,
Sartsa

MUSEOVIERAILUKOHTEENA SERLACHIUS MUSEO GUSTAF

Eilen oli sitten onneksi tiedossa jonkinlaista loma äksöniä ettei Villenkään tartte koko aikaa vaan täälä kotona nököttää meikäläisen vamman takia. Suunnattiin auton nokka ensin kohti Keuruuta jossa käytiin taas tuolla kirpputori Vilikassa. Tällä kertaa ei jäänyt mitään käteen. Sitten piipahdettiin vähän Lidlin paistopisteellä hakemassa diabeetikon vaatimat eväät. Nyt on koko viikon pysynyt tosi hyvänä pikku johtajan sokerit. Lukemat ei oo kertaakaan olleet yli 10. Jes!! Matkalla siis ruokaa koneeseen ja suoraan toiseen museopäivään eli tällä kertaa sitten Mäntän valkoiseen taloon elikäs Gustaf museoon.

Ihan ensimmäiseksi mentiin katsomaan ja kokemaan Paperiperkele näyttely. Se kertoi tosi havainnollisella tavalla henkilökuvaa Mäntän perustaneesta patruuna Serlachiuksesta. On kyllä ollut sitkeä ja kovapäinen mies. Väsymätön taistelija sen puolesta mihin uskoo.

Kuulokkeet päähän ja menoksi

 Tässä näyttelyä kuvin... Kuljettiin siis tilasta toiseen ja tuo kaulassa oleva laite rekisteröi automaattisesti missä kohtaa ollaan ja selostus jatkui sitä mukaa.

Näyttelyitä museossa oli neljässä eri kerroksessa ja monet oli toiminnallisia. Yhdessä sai tehdä itse omanlaisensa kehystetyn maiseman. Meillä meni ehkä eniten aikaa apteekkarin kauppahuoneessa. Serlachius oli ennen Mänttään tuloaan ja paperivalmistuksen aloittamistaan apteekkarina Tampereella. Oli mielenkiintoista päästä tutustumaan vanhan ajan apteekkiin ja päästä käyttämään kassakonetta ja vaikkapa kirjoittamaan mustekynällä kirjettä. Sitäpä en ollut ennen tehnytkään.

Apteekkarin kauppahuone

Oli aika haastavaa saada mustekynällä tekstiä..

Apteekkarin aikanaan saama kirje

Uusi apteekkari työpöytänsä äärellä

Ja kassan takana :)

Ei oppi ojaan kaada...

Näiden lisäksi oli vielä esim. Ville Lenkkerin kuvanäyttely. Tykättiin kyllä molemmat tosi paljon näistä museovierailuista. Kannattaa käydä tutustumassa mikäli tänne päin joskus on matka.

Kurkkaa tästä Gustaf museoon

Villellä oli tällä kertaa äiteen kans olles oikeen kulttuuriloma. Mutta ei kuulemma ollut ollenkaan tylsiä nämä museovierailut. Hyvä niin!

Kohta oon lähdössä sitten viemään Villeä taas puolimatkan krouviin tuohon Keskiselle mistä siskonsa sitten noutaa kotia. 

rakkaudella,

Sartsa

ELÄMÄÄ BELLIN PAREESIN ELI KASVOHALVAUKSEN KANSSA PÄIVÄ 4

Kasvohalvauksesta toipuminen ei oo kyllä todellakaan mitään herkkua, etenkään tälläselle malttamattomalle niinkun mä. Se kun ei mitään tarkkaa aikaa pystytä toipumiselle antaa eikä totuuden nimessä edes varmuutta sille että naama palautuu normaaliksi niin se tuntuu aika inhottavalta. Kortisonikuuria on siis takana nyt neljättä päivää. Siis tänä aamuna otin neljännen satsin. Mulla on ilmeisesti aika iso annostus nämä ekat viis päivää kun menee 60mg. Huomenna siis vipa iso annos ennenkun aletaan tiputtaa päivittäin 10mg pois. Mitään sivuoireita ei kortisonista oo tullut ja niin ne apteekissakin tuumas ettei tämmösistä lyhyistä kuureista yleensä mitään tuu. Kyllä mä eilenkin lueskelin netistä, että monenlaisia oireita on käyttäjät tuosta nimenomaisesta lääkkeestä saaneet. Unikin on pysynyt ihan hyvänä vaikka sen menettäminen tuntuu olevan yleinen oire. Prednisolon on tuon mun lääkkeen nimi. Eihän siitäkään oo mitään takeita että tuo lääke mitään auttaa mutta on tutkittu että kortisoni saattais jouduttaa parantumista.

Tällä hetkellä tuon silmän kanssa on sellanen tilanne, että se on laiska eikä siis räpsy kunnolla. Mä saan sen kyllä onneksi kiinni mutta se vuotaa lähes jatkuvasti. Eipä ainakaan siis kuivu, toisin kun sitten jos olis kokonaan lamaantunut. Öisinkään sitä ei tarvi teipata kiinni vaan pärjään kyllä. Silti sen kans on tekemistä etenkin kun iski näin kylmät ilmat tähän niin suojaaminen ulkona on aika haastavaa.
Suu puolestaan on pikkusen alkanut antaa ehkä toipumisen merkkejä. Mä saan sitä jo pikkasen liikuteltua ja pystyn vähän paremmin juomaan. Syöminen onnistuu aika hyvin mutta se kun pitää haukata vaikka leivästä uhkaa aina aiheuttaa sen, että puren huulesta. Kun ei kerran huulet toimi että menisivät pois alta. Juominen on myös aika haastavaa ja välillä vähän sotkuistakin jos en keskity kunnolla. Silti mä oon ihmisten ilmoilla käynyt esim teellä nyt kun Ville on ollut täällä. Perjantaina meillä on meno synttäreille ja kyllä mä sinnekin ajattelin mennä ja istua kahvipöytäänkin. Olkoon sitten vähän hassun näköistä touhua jos on.

Oon koittanut jumpata tuota sairasta puolta ahkerasti. Kohottelen kulmiani ja autan samalla toista puolta toimimaan. Sitten koitan hymyillä leveästi ja samalla peilin edessä autan toista suupieltä toimimaan samalla lailla kun toinen. Ei kait tässä muutakaan oo tehtävissä.

Yritän pitää mielessä koko ajan sen, että mä pääsin kumminkin tosi vähällä. Siis että vaikka tää jäis tälläseksi tämä tilanne niin naama peruslukemilla päälle päin sitä ei juurikaan huomaa.

Tässä naamassa arpikin kaunistus olisi....

Hymy on sitten ihan toispuoleinen...

Täytyy miettiä ens viikon kohtaloa että miten mä töissä pärjäilen. Ulkona kun en voi olla esim. valvonnoissa enkä voi kyllä liikuntatuntejakaan ulkona viettää. Haenko siis saikkua vai tehdäänkö jotain muutoksia työpäivien osalta, jää nähtäväksi.

Onneksi Ville on just nyt ollut täälä niin on ollut muutakin  mietittävää kun toispuoleinen naamataulu. Olisin ehkä saattanut vaipua epätoivoon.

rakkaudella,
Sartsa