Kesä yrittää kovasti ottaa oman tilansa. Auringonsäteet pilkistävät harmaankin pilviverhon takaa kuin muistutuksena siitä että siellä jossain se aurinko on. Harmittavan usein on vallala ollut harmaa ja tuulinen sää joten ihana hellivä lämpö on antanut odottaa vielä itseään. Nyt siitä on saatu jo maistiaisia sen verran että muistan miten paljon oon sitä kaivannutkaan.
Kevät on ollut mulle sanalla sanoen hankala. Koko toukokuu erityisesti ja vaikka kuinka odotin että kevätkiireiden helpottaessa olisi jotenkin helpompi hengittää niin oon huomannut ettei niin olekaan. Se puolestaan on aiheuttanut sen että mieli on luisunut synkkyyteen pyristelyistäni huolimatta. Mä oon todella pahasti hukassa ja kadottanut itseni johonkin työkiireiden ja univelan maailmaan. En tunnista peilikuvan roikkuvanaamaista tyyppiä enkä tiedä kenen nahoissa mä elän kun tuntuu etten ainakaan omissani. Koko kroppa tuntuu vieraalta, isolta, kankealta, hankalalta, kivuliaalta. Epämiellyttävältä.
Pari viikkoa sitten juhlitiin koulun päättäjäisiä. Sitä edeltävä viikko töissä oli aivan järkyttävä. Ylityötunnit paukkuivat iloisesti ja mä raahustin joka päivä kotiin ei niin iloisesti. En jaksanut mitään. Kodin hoitaminen jäi kokonaan, olisin vaan nukkunut kaiken sen ajan kun kotona olin. En jaksanut nähdä ketään enkä puhua kenellekkään. Mies oli aika ihmeissään, ja epäilemättä välillä vittuuntunutkin siihen että akka koko ajan valittaa miten henki ei kulje eikä jalat kanna. En jaksanut hymyillä enkä tuntea oikein mitään. Töissä olin sellaisessa kunnossa että pelkäsin koko ajan tekeväni jonkun isomman luokan mokan ja huijarisyndrooma nosti päätään oikein kunnolla. Ihmettelin eikö kukaan huomaa miten mä en todellakaan hallitse enää tilannetta vaan oon matkustajana kunkin päivän vuoristoradassa ja koitan vaan pysyä mukana. Ja elossa.
Pahimpina päivinä mä itkin aamulla ennen töihin lähtöä, työpäivänä salaa vessassa ja illalla kotona hajoilin kunnolla. Palkitsin itseäni herkuilla ja löhöilyllä television äärellä. Ja podin siitä sitten huonoa omatuntoa. Miten voin olla tämmönen läski paska josta ei oo mihinkään. Ei hyötyä kenellekkään. Kuitenkin työminäni suoritti kaiken kuten pitääkin. Valmistin päättötodistukset lähes 300 oppilaalle ja opiskelijalle, hoidin stipendit kirjoittaen kortit ajatuksen kanssa kauniilla käsialalla, tein tilastoja, käsiohjelmia, hoidin päättäjäisjuhlien juoksevia asioita ja repesin kymmeneen suuntaan. Kaiken keskellä mä ehdin myös ajatella niitä koulunsa päättäviä ja sitä millaisessa elämänvaiheessa he elävät. Sympatiaa herui kaikille muille paitsi itselleni. Olin aivan ihmisraunio ja parina päivänä ihan vakavasti olin jo menossa työterveyteen hakemaan huililomaa. Rinnasta puristi ja tuntui ettei saa happea. Paniikkikohtaus. Niitä tuli viimeisellä viikolla kaksi. Kyllä ne herättivät paksukalloisemmankin miettimään onko mitään järkeä ajaa itteään niin piippuun. Oon kerran jo kunnolla romahtanut pohjalle töiden takia enkä kyllä ollut ajatellut enää niin tehdä. Olin vannonnut ittelleni ettei työ enää koskaan saa mua polvilleen eikä hallitse mua. Niin vain löysin itseni työn uuvuttamana polviltani, enkä siltikään voinut puhaltaa peliä poikki. Enhän mä mitenkään voi koska on niin paljon tärkeää tekemistä. Kyllä mä jaksaisin vielä pari päivää. Sitten kaikki olisi ohi ja tilanne rauhoittuisi.
Päättäjäispäiänä mä menin sekä ysiluokkalaisten päättäreihin että ylioppilasjuhlaan. Olin koko ajan ihan hermona ja varma että oon mokannut jotain. Koko juhlan mä vaan odotin että joku todistus on väärässä paikassa tai stipendikuori puutuu. En rentoutunut hetkeksikään. Siinä mä istuin viimeisen päälle pynttäytyneenä, hiukset kivasti kiharrettuna ja sisällä oli rajuilma. Itketti mutta itku ei tullut. Olisin halunnut liikuttua mutta huomasin etten tunne mitään. Olin vain. Päätin etten enää ikinä tule juhlaan vaan jään kotiin. Se jännitys ja stressi on ihan liikaa.
Kaikki meni hienosti. Juhlat sujui ihan suunnitelman mukaan. Todistukset olivat aakkosjärjestyksessä kuten pitääkin ja stipenditkin viimeisen päälle. Sitten kävi se mitä olin peläännyt. Mä olin mokannut. Käsiohjelmasta puuttui riemuyliopplaan puheen pitäjän nimi. Se tuntui kuin iskulta palleaan. Mähän arvasin että mokaan. Hävetti niin etten tiennyt miten päin olla. Ihan oikeasti mitätön asia sai siinä hetkessä järkyttävän isot mittasuhteet. Teki mieli lähteä kotiin ja samalla suututti että kaiken sen työn jälkeen mitä olin tehnyt niin tämä oli se mihin oli huomio kiinnitetty.Kiitos kaikesta.
Juhlien jälkeen mä piipahdin kukkakaupassa viemässä lainakukat takaisin. Kiiruhdin kotiin syömään ennenkuin lähdettäisiin miehen kummitytön valmistujaisiin. En olisi todellakaan jaksanut lähteä. En olisi millään jaksanut puhua kenellekkään mitään. Olisin halunnut mennä kotona peiton alle ja unohtaa koko paskan maailman. Olla vaan yksin. Mutta ehei, juhlien jälkeen meillä oli vielä tiukka aikataulu kun lähdetiin pohjanmaalle jossa tiedossa oli kesän ekat festarit. Ajomatkalla jo keräilin itteäni ja ajatelin että jos vastassa olisi ollut ketä muita tahansa kun rakkaimmasta rakkaimmat ystävät niin olisin perunut koko menon. Ajattelin että ystävien seura voisi olla juuri sitä mitä siinä tilanteessa kaipasinkin.
Oltiin yövieraina mun siskon ja hänen miehensä luona. Etkoilemaan mentiin porukalla mun veljen ja hänen avovaimonsa luo. Mulle on tosi tärkeä ja arvokas juttu että ollaan niin läheisiä sisarusten kesken. Tuossa porukassa aina saa akkuihin latausta ja olo on jälkeenpäin rentoutunut. Niin nytkin vaikka itse festarit olivat aikamoinen energiasyöppö. Humalluin aika helposti väsymykseni siivittämänä ja sen takia oli siten taas hyvä potea huonoa omatuntoa siitä. Onneksi rauhallinen seuraava päivä hyvässä seurassa rauhoitti oloa huomattavasti. Kotiin lähtiessä olo oli ihan olosuhteisiin nähden ok.
Mies jäi tuolta reissulta mökille ja mä lähdin sunnuntaina hyvillä mielin kotiin. Oli ihana ajatella että seuraava viikko kotona olisi ihan vain mulle itselle ja voisin nukkua vaikka kaiket päivät.
 |
| Hiukan hyytynyt hymy |
Yllä olevassa kuvassa olen lähdössä päättäjäisjuhliin ja huomaan miten väkinäinen hymy kasvoilla onkaan. Aika väsynyt ja kaikkensa antanut nainen on kuvassa.
Tästä olisi nyt sitten noustava jaloilleen taas.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti