KADONNUT LUOTTAMUS?

 Mä oon elämäni aikana tehnyt useamman kerran isojakin elämänmuutoksia. Ja ollut tilanteessa missä oon ajatellut että mitenköhän tästä selviän eteenpäin. Kuitenkin, mulla on aina ollut jotenkin ehkä vähän naivikin luottamus siihen että elämä kyllä kantaa. Kuten aiemmin oon sanonut niin oon myös sitä mieltä että mitään uutta ei voi tulla ellei sulje vanhoja ovia takanaan. Näin se on itsellä ollut. Ensin on ollut aivan epätoivoinen tilanne ja tuntunut että on ihan umpikujassa. Mä oon myös luonteeltani todella sitkeä tapaus. En voi antaa periksi ennenkuin tilanne on siinä pisteessä että mä tiedän että olen yrittänyt kaikkeni asioiden korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Tai siis, ensin ymmärtänyt että jonkinlainen muutos on välttämätöntä josta sitten ajatus on lähtenyt lentoon sen suhteen minkä laajuisesta muutoksesta puhutaan.

Näin on käynyt isosti ekan kerran silloin kun jouduin tekemään päätöksen meidän molempien puolesta että ero on pakollinen molempien hyvinvoinnille. Sekin päätös oli ollut aika selvä jo vuosikausia mutta mä halusin ehdottomasti kääntää kaikki kivet ja tehdä kaiken mahdollisen keskusteluista pariterapiaan että liitto olisi voitu pelastaa. Tämä kaikki siitä huolimatta että olin jo monta vuotta tiennyt ettei suhteella ole tulevaisuutta. Oltiin liian erilaisia ja suhteen dynamiikka oli aivan epätasapainossa. Silti, piti yrittää ja varmistaa etten mä vaan oo jossain ihme vaiheessa ja kaipaa muutosta muuten vaan. 

Kun sitten päätöksen aika tuli niin siitä oli jo juteltu monet kerrat aiemmin että näin saattaa käydä mutta silti lopullisen päätöksen sanominen toi mukanaan pienen pelon siitä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Miten mä pärjään yksin? Rahallisesti ja muutenkin. Kun sitten oli pakko pärjätä niin seuraava kahden vuoden ajanjakso opetti ja koulutti mua ihmisenä todella merkittävästi. Opin itsestäni asioita joita en tiennyt olevan olemassakaan ja etenkin sen että selviän kyllä mistä vaan ja hoidan tilanteet sitä mukaa kun ne tulee vastaan. Ja niin selvisin.

Elämäni muita käännepaikkoja on tuleminen raskaaksi kauppiksen vipana vuonna. Mietin miten mun käy kun en heti koulun jälkeen menekään työelämään vaan jään kotiin vauvan kanssa. Pääsenkö enää sitten myöhemmin töihin? Tuli lapsi ja toinenkin, vietin nelisen vuotta kotona lasten kanssa kunnes oli aika keksiän jotain muuta. Menin aikuislukioon ja pari kuukautta myöhemmin pääsin myös töihin sinne minne ihan läpällä olin hakenut. En luovuttanut koulun suhteen vaan samalla kun kävin töissä mä kirjoitin ylioppilaaksi. Joku olisi voinut jättää koulun kesken siinä vaiheessa kun töihin pääsi. Ekassa työpaikassa olin vuoden kunnes sain omaa koulutustani vastaavaa työtä. Alkoi kahdeksan vuoden episodi mun elämässä joka oli monella tapaa valtava korkeakoulu. Mä pääsin oppimaan niin paljon asioita että vanha koulutus vahvistui hurjasti, opin käyttämään ruotsin kieltä enemmän kun koulussa koskaan, tein pr-työtä jossa piti oppia itse pärjäämään työreissuilla ympäri suomen ja asiakaspalvelussa sain niin paljon kokemusta etten osannut edes kuvitella. Kehityin työssäni nopeasti ja tykkäsin siitä. Sitten tuli vastaan aika kun töitä alkoi olla liikaa, firma kasvoi niin nopeaa että toimistossa ei enää pärjännytkään yksin mutta sitä ei siinä vauhdissa ehditty huomaamaan. Todella pitkään mä yritin saada taas asioita toimimaan, luovuttaa ei voinut. Ei siksikään että työ oli mielekästä. Vasta fyysiset oireet uupumuksesta pakotti mut viheltämään ensin pelin poikki ja kun siitä toivuin niin tekemään päätöksen että irtisanon itteni. Hyppäsin siis ihan tyhjän päälle mikä tietenkin hirvitti. Jälleen ajattelin saanko koskaan enää töitä ja tietenkin sitä että karenssin takia joudun pärjätä ilman rahaa mahdollisesti kauankin. Mutta päätöksen silti tein, itku kurkussa.

Kävi niin että kuukauden kun olin ollut ilman töitä niin mut soitettiin sinne samaan firmaan missä olin aikaisemmin vuoden viettänyt. Tällä kertaa asiakaspalvelukeskukseen eli ihan oman alani töihin. Taas vahvistettiin hurjasti ammattitaitoa ja sain vuoden aikana tutustua ihanaan työyhteisöön joiden kanssa vietin aikaa myös vapaa-ajalla. Kokemuksia elämän reppuun. Vuoden kuluttua tuli taas yt:t ja jouduin lähteä vaikka vakipaikkaa oli lupailtu.

Tuosta alkoi mun pisin työttömyysjakso mutta pärjäilin ihan ok. Olin avoin myös alanvaihdolle ja niinpä pääsin ystäväni kautta tutustumaan päiväkotihommiin. Sitten avautui opiskelupaikka lastenohjaaja koulutukseen ja samaan aikaan sain vuodeksi työpaikan seurakunnan kerhotätinä. Näitä mitään ei olisi tapahtunut ellen olisi tehnyt tuota päätöstä irtisanoutua vaikka monet piti mua ihan tyhmänä kun irtisanoudun vakkarityöstä.

Vuodet vei mut sitten kohti lastenohjaajaksi valmistumista ja samalla sain tehdä vuosikausia päiväkotityötä joka oli kun unelmaa. Ai että olin onnellinen.

Tuli aika kun tapasin nykyisen mieheni, elämäni rakkauden. Silloinkin pelotti kun tajusin että tämä onkin nyt vakavaa ja tässä aletaan rakentaa yhteiselämää ihmisen kanssa joka asuu 170 kilsan päästä. Mietin miten selviän siitä että elämät pitää yhdistää noin pitkän matkan päähän. Olin aina halunnut muuttaa johonkin ihan muualle ja tajusin että tässä mulla on siihen mahdollisuus. Tein päätöksen uskaltaa. Pakkasin vähät kamani ja muutin Mänttään aikalailla yhden Nissan Note lastillisen voimalla. Uusi alku, kokonaan. Ja niin on asiat järjestyneet. Löytyi töitä oikeastaan heti, sitä kautta sain myös omaa ystäväpiiriä enkä ollut vain mieheni varassa. Lopulta myös vakituinen työpaikkakin. Elämä on rakentunut tänne ja oon ollut äärettömän onnellinen. 

Nyt ollaan siinä pisteessä että taas tuntuu olevan muutoksen aika. Vielä en ihan varma ole mitä se tarkalleen on mutta mä tunnen sen muutoksen tosi vahvana. Työpaikan vaihto ja kaikkein mieluiten myös muutto takaisin pohjanmaalle missä meillä on kaikki rakkaat.

 Kuitenkin nyt tullaan siihen mitä mä oon pohjustanut koko tämän päivityksen ajan. Tuntuu ettei mulla olekaan nyt aikaisemman kaltaista luottamusta ja rohkeutta tehdä päätöksiä. Vai eikö vain vielä oo oikea aika? Mua pelottaa etten voi kyllä millään sanoa itteäni irti töistä ellen saa uutta työtä. Vaikka mä tiedän että sitten sitä kattelis niitä töitä ihan eri lailla ja mahdollisuuksiakin voisi tulla sellaisista suunnista mitä en vielä osaa edes ajatella.

Onko tässä nyt kyse siitä että työmarkkinoilla on tällä hetkellä tosi huono tilanne eikä töitä tunnu olevan. Onko se tämä ikä? Että ajattelee ettei enää kelpaa. Vai onko niin että mä en todella oo vielä mielestäni tehnyt tarpeeksi tämänhetkisen tilanteen eteen enkä voi "luovuttaa". Jää nähtäväksi, mutta jotain muutosta on tapahduttava sillä tämä elämäntilanne ei palvele mua enää. Päinvastoin tuntuu että mä tukehdun ja tuntuu että jotain paljon parempaa olisi tarjolla mutta en vaan näe sitä vielä. Ja joinain päivinä mua oikeesti pelottaa että mitä jos mä en vaan uskalla tehdä päätöksiä ja jään jumittamaan tähän. 

Mihin se luottamus elämän kantamiseen on sitten hävinnyt. No ei kyllä periaatteessa mihinkään. On mulla edelleen ajatus että kyllä sitä aina kaikesta selviää ja elämä tuo eteen aina uusia mahdollisuuksia. Ihan kamalalta tuntuu huomata kuitenkin että se luottamus on jonkinlaisen särön tässä saanut. 

Odotellaan kaikessa rauhassa. Kyllä mä tiedän sitten kun aika on oikea ja luotan siihen että silloin pystyn toimimaan juuri oikealla tavalla.

rakkaudella,

Sartsa

HERKKYYS

 Nykyään puhutaan paljon erityisherkkyydestä. En oo sen kummemmin diagnosoinut itseäni että minkä tason herkkyys mussa vallitsee mutta sen mä tiedän että muhun tarttuu tunnetilat todella helposti. 

Mä tykkään tästä piirteestä ittessäni sillä just se tekee musta sen tyypin mikä mä oon. Kaikki päätökset ja suunnanvaihdot elämässä on aina menneet enemmän tunteella kun järjellä. Ja tähän asti se on todellakin kannattanut. Se on vienyt mut aina kohti jotain uutta ja siinä hetkessä tarpeellista. Sellaista, jota en välttämättä olisi koskaan kokenut jos oisin valinnut järjellä sen helpoimman reitin. Se nyt vaan on niin että mitään uutta ei voi tulla ellet sulje kokonaan jotain ovea takanasi. Siltoja ei tarvitse polttaa mutta jos jättää jalan ns oven rakoon siihen vanhaan niin se vie pois näkökykyä ihan jollekin uudelle.

Tämä herkkyys on toki myös taakka. Ainakin aina aika ajoin. Mä en oo vieläkään onnistunut löytämään itselleni suojautumiskeinoa negatiiviselle energialle. Mä imen pesusienen lailla itseeni muiden ihmisten energioita. Väsymystä, ärtymystä, kiukkua, epätoivoa. Se taas puolestaan kuormittaa todella paljon. 

Nyt kun meillä on töissä vähän kuormittava tilanne niin mulle on tullut koko ajan vaikeammaksi olla siellä. Mä huomaan koko ajan enemmän vetäytyväni yhteisistä hetkistä omaan rauhaani. Ei tee mieli mennä keskusteluihin mukaan kun ei tiedä miten negatiivisiksi ne muuttuu. Usein ne sitä ovat näinä päivinä olleet. Ymmärrän syyt mutta enemmän haluaisin nähdä ratkaisuja tai edes niiden yritystä kun vaan pelkkää paasausta samoista aiheista. Aiheet siis kiertää samaa kehää ja aiheuttaa enemmän ongelmia kun mitään positiivista. Aiemmin mä halusin olla tuomassa positiivisuutta ja uusia näkökulmia asioihin mutta enää en jaksa. Ei ole osoittautunut sen arvoiseksi että kannattais. Omaa enrgiaa kuluu mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Ei oo vörttiä, kuten nuoriso asian ilmaisis.

Mä halusin vielä vuosi sitten ilahduttaa aina välillä työkavereita kaikella pienellä. Järkkäsin perjantaipulloarvontoja, toin hedelmiä tai muuta piristykseksi. Kirjoittelin kivoja viestejä ja positiivisia huomioita seinälle. Oon järkännyt ystävänpäivä piknikkiä jne. Nyt on lopahtanut jaksaminen. Kun ei saa positiivisuudelle vastakaikua niin sitten on vain suojeltava itseään niin että sulkeutuu omaan seuraansa.

Joskus mä laitan työpisteelläni kuulokkeet päähän ja rentouttavaa musiikkia soimaan. Kaikki ulkopuolinen häly jää ulkopuolelle.

Kaikesta tästä kuitenkin seuraa että kotiin päästyä mä olen aivan poikki. Itse työstä se ei johdu sillä oon oppinut hyvin ennakoimaan, järjestämään töitäni, priorisoimaan ja muutenkin olemaan välittämättä liikaa. Teen kyllä tietenkin työni, vähintään riittävästi mutta en anna työpäivän venyä enkä todellakaan vie töitä kotiin. Siitä huolimatta mua usein itkettää kun pääsen kotiin sillä oon niin poikki. Henkisesti siis.

Tuntuu että mun mielikin on kuin avohaava johon kaikki lika tarttuu ja sitten sattuu entistä enemmän. Väsyneenä sitä sitten tulee kuultua miehen viestit väärin ja välillä niistä pahoitan mieltäni vaikka se ei oo ollut tarkoitus. Yliherkkä sielu ja mieli.

Tällä hetkellä mietin ratkaisua tähän tilanteeseen. Ekana on tullut mieleen pitääkö mun vain lähteä pois. Pelastaa itteni. On yllättävän vaikea ratkaisu sekin vaikka oon aiemmin elämässäni tehnyt vaikeitakin päätöksiä.

Näitä mä mietin taas tänään kun tuntui että kaikki kaatuu päälle.Ehkä se on hyväkin miettiä vaihtoehtoja ihan tosissaan sillä en mä työn takia ala ittteäni hajottamaan. 

Semmosiin miettein..

rakkaudella,

Sartsa

KEVÄINEN TALLINNA

 Piipahdettiin parin yön reissulla Tallinnassa pidemmän vappuvapaan turvin. Eipä tarvinnut ajella kun Helsinkiin satamaan niin matkalla huomasi miten paljon pidemmällä kevät tuntui siellä olevan. Vihreys oli vallalla ihan eri tavalla kun Mäntässä.

Meitä oli 11 hengen porukka monen ikäistä matkaajaa. Muut porukasta tulivat Pohjanmaan suunnalta ja me täältä Mäntästä. Treffit tehtiin Pirkkalan ABC:lle josta jatkettiin letkassa ajellen kohti määränpäänä.

Tää oli eka kerta kun otettiin auto mukaan Tallinnaan. Kaikki meni niin sujuvasti että eipä taida jäädä vipaksi kerraksi. Olihan se laivaan meneminen ja sieltä poistuminen mukavaa omassa autossa istuen.

Menomatka sujui Tallink Megastar laivalla. Pari tuntia kesti merimatka ja se meni ihan tuossa tuokiossa kun kävi syömässä ja shoppailemassa. Ei tarvinnut juurikaan aikaa kulutella. Kannellakin käväistiin mutta aurinkoisesta kelistä huolimatta tuuli niin kovaa ettei siellä huvittanut oleskella.

Tallinnan puolella ajettiin heti ekalla kertaa oikeaan osoitteeseen eli Citybox hotelliin. Se sijaitsi ihan sataman välittömässä läheisyydessä ja alettiin auto sinne parkkihalliin. 10 EUR/vrk maksoi parkkimaksu joten edullista oli.

Itse hotelli oli kohtuu uusi ja se kyllä näkyi pinnoissa ja hotellin yleisilmeessä. 2 yön hinnaksi tuli 77 EUR/hlö eli todella edullista sekin. Meidän huone oli 2 hengen, parisängyllä varustettu versio ja todettiin että ihan sopiva tämmöiseen parin yön majoittumiseen. Huoneessa oli iso ikkunalautapenkki, parisänky ja työpöytä. WC/suihku oli ihan hyvän kokoiset myös, ahtaammissakin tiloissa on oltu. Kaikki siistiä, nättiä ja puhdasta.

Meidän huoneesta oli ikkunanäkymä vanhaan kaupunkiin mikä oli tosi kiva. Toisissa huoneissa näet näkymä oli kesken oleva rakennustyömaa.

Hotellissa oli yhteiset keittiö- ja oleskelutilat jotka oli myös tosi kivat ja toimivat. Sieltä löytyi astioita, pari isoa jääkaappia mihin laittaa eväitä ja mikro sekä pari vedenkeitintä. Tilaa oli ja jääkaappiinkin mahtui ihan hyvin. Tämä mahdollistaa todellisen budjetti matkailun sillä voi valita hakea esim Rimistä edullisesti ruokatarpeet ja ruokailla hotellilla ellei halua lähteä kaupungille syömään. 

Perjantai-iltana siis laitettiin tarjolle mieheni 50v synttäreiden kunniaksi hiukan iltapalaa. Naurettiin mahat kippurassa kotona kun eväitä pakattiin että näin ne keski-ikäiset reissaa omien eväiden kera 😁 No tää nyt oli vähän poikkeustapaus kun synttärit sattui olla juuri ennen reissua ja omalla autolla mennessä mahdollistui kuskata yhdellä matkalaukulla eväät mukana. Sama matkalaukku toimi tullessa ostosten kuljettimena. Ilta meni tosi kivasti ja jaksettiin piipahtaa vielä nuorison mukana vanhassa kaupungissa karaokebaarissakin.

Lauantaina mä heräsin tapani mukaan ekana jo seiskan aikaan. Hetken siinä makoilin ja päätin lähteä aamupalalle. Siinä istuskelin hyvän tovin yksikseen ja nautiskelin aaukahvista ja rauhallisesta päivän avauksesta. Sitten kävin ulkona haistelemassa ilmaa ja hyvältä vaikutti. Aurinko paistoi.

Pikkuhiljaa porukat heräili yksi toisensa jälkeen ja lähdettiin viettämään päivää vanhassa kaupungissa. Mun tyttöni joka asuu Espoossa laivaili meidän seuraksi myös. Tässä vaiheessa tuuli olikin jo sitten yltynyt todella kovaksi. Se hiukan viilensi muuten ihan aurinkoista ja nättiä päivää.

Kiivettiin vanhan kaupungin kukkulalle ja käytiin tutustumassa Aleksanteri Nevskin katedraaliin (upea) ja näköalapaikalla. Ihailtiin pieniä katuja ja monenlaisia rakennuksia jotka vaihtelivat todella vanhasta uuteen. Oli värejä ja monenlaista silmänruokaa. Siellä olisi voinut käveleskellä vaikka aamusta iltaan fiilistellen.

Käytiin myös kirpparilla ja syömässä Balti Jaama turgilla. Maistettiin eka kertaa pikkupannukakkuja suolaisena ja makeana. Ai että miten suussa sulava välinäppänen.

Lisää käveleskelyä ristiin rastiin ja lopulta pitsalle Basiilik ravintolaan. Olipa tosi kiva paikka ja erittäin maukkaat pitsat.

Kilsoja tuli mittariin reilut 15 ja kyllä se vähän illalla hotellilla tuntuikin. Viileä suihku jaloille ja hetken lepuuttelua niin jo taas oli kuin uusi ihminen. 

Tällä kertaa kokoonnuttiin istumaan iltaa yhteisiin olohuonetiloihin. Ihan tosi kivat oli nekin ja siellä istuskeli muitakin porukoita. Nuoriso lähti vielä Tallinnan yöhön mutta me vanhempi ikäpolvi mentiin kiltisti nukkumaan. Ei olisi muuten ollut niin mukava kotiin matkustus päivä.

Sunnuntai-aamuna mä heräsin jälkeen aikaisin mutta tällä kertaa mä hissuksiin pakkailin tavaroita kunnes mies heräsi myös ja lähdettiin yhdessä aamupalalle. Tällä kertaa siis käytiin Rimistä hakemassa aamupalatarpeet ja nautittiin aamupala hotellilla.

Sittenhän olikin vuorossa tavaroiden pakkaus, piipahdus Sada marketissa ja juomaostokset vielä ennen laivalle menoa.

Matka sujui tosi hyvin myös kotiinpäin vaikka laivalla jouduttiinkin parkkeerata hiukan ahtaaseen väliin.

Matka teki myös hyvää mun ylikierroksella toimivalle päälle. Tuntui että vakka oli aktiiviset pari päivää eikä lepoa ehkä niin paljon kun ois tarvinnut niin olo oli maanantaina töissä ihan fresh.

Kipinä Tallinnaa kohtaan jäi edelleen kytemään. On se niin nätti kaupunki.

rakkaudella,

Sartsa

TUSKIEN TAIVAL

 Sitä etukäteen hypetti isosti miten ihanaa on kun on töistä vajaita viikkoja useampia. Pääsiäisviikko menikin kuin hujauksessa mutta tämä viikko on sitten tuntunutkin kahdelta viikolta. Osittain siihen on syynä itse pääsiäinen josta toipuminen otti yllättävän koville. Enpä tiedä oonko oikein toipunut vieläkään kunnolla.

Edellisen postauksen seesteinen hetki joenrannassa on muisto vain. Tämä viikko on menty vahvasti tahdonvoimalla yrittäen vain selviytyä jokaisesta työpäivästä. Uniongelmat ottaa vettä myllyynsä väsyneestä mielestä ja mitä enemmän väsymyksen vuoksi täytyy töissä puskea niin sitä enemmän uni rikkoutuu. Tunnun olevan sen suhteen jossain luupissa mistä en  pääse pois. Oravanpyörä pyörii hurjaa vauhtia. 

Edelleen yritän aktiivisesti etsiä keinoja unen laadun parantamiseen mutta vielä en ole sellaista löytänyt. Hommaa heikentää huomattavasti se, että liikunta ja etenkin ulkoilu toki auttaa monessakin mielessä mutta kun on koko ajan niin väsy ettei jaksa pakottaa itseään kynnyksen yli. Tällä viikolla oli päivä jolloin töihin käveleminen oli aivan ylivoimainen ponnistus ja niinpä mä hyppäsinkin työkaverin kyytiin joka tästä ohi ajelee joka aamu. Siis en jaksanut kävellä 800 metriä! Mä soimasin siitä itseäni kyllä lahjakkaasti koko päivän ja pidin kehityskeskustelun itteni kanssa että anti olla viimeinen kerta. Tuossa työmatkassa saa edes jonkun verran raitista ilmaa ja liikuntaa joka päivä. Siitä on pidettävä kaksin käsin nyt kiinni kun tuntuu ettei voimat töiden lisäksi riitä muuhun.

Alan huomata miten tuo jatkuva väsymys alkaa vaikuttaa mun mielentilaan. Koko ajan enemmän on sellainen blues voittoinen fiilis. Melankolia on mussa sisäsyntyistä ja se ei todellakaan aina ole mitenkään huono asia. Joskus siihen on ihan mukava heittäytyä mutta tämä alavire on jotain vähän enemmän. Herkkänä ihmisenä jolle tunteet vyöryy päälle arjessakin jatkuvasti ja tuntosarvet on pitkällä suuntaan jos toiseen, on pysäyttävää huomata ettei oikein tunnukaan miltään. Sitä vain suorittaa asioita asoiden perään ja illalla yrittää mennä nukkumaan. Asiat ohitetaan olan kohautuksella. Siinä on toki kultareunuksena se, että huomattavasti kevyempää on olla kun ei tunteet vyöry päälle niin valtavina. Oon ehkä myös oppinut ottamaan hiukan vähemmän kantaa asioihin esimerkiksin työpaikalla. Yleensä oon paljon aktiivisempi pohtimaan ja miettimään vaikkapa työpaikan epäkohtia tai miten joku asia voitaisiin korjata. Siis asioita, jotka ei kuulu mulle pätkääkään, joiden miettimisestä en saa palkkaa vaan joku muu jopa saa 😊 Tässäkin yks bonuspuoli väsyneistä aivoista.

Yhtenä päivänä, oisko ollut tiistaina, mä olin erityisen väsynyt ja kaikki asiat tuntui kuormittavan. Huomasin että töissä piti tsempata ekstrapaljon että jaksoin ihan vain pysyä hereillä enkä pudonnut tuolilta alas. Samaan syssyyn tuli tietenkin joku erityishomma mikä piti heti hoitaa ja sitten muistin että meidänhän piti viedä kirpparille tavaroita kun oltiin varattu kirppispaikka. Että ylityöt ei sinä päivänä tulleet kuuloonkaan. Mitkään asiat ei olleet mitenkään ylitsepääsemättömän hankalia tai sellaisia mistä en olisi ihan iisisti selviytynyt, silti tuntui että se erityinen tehtävä töissä oli aivan liikaa. Ajatus meni sellaiseen luuppiin että kaiken muun lisäksi vielä tämäkin pitää jaksaa ja että miksi aina mun aika on se jolla ei ole merkitystä vaan mulle voi sanoa että lopeta kaikki mitä olit tekemässä ja nyt teet tämän.

No, mitä tapahtui kun mies tuli hakemaan mua töistä ja lähdettiin sinne kirppistavaroiden vientireissulle. Mä sain paniikkikohtauksen. Tämä oli jo tämän vuoden toinen ja säikäytti yhtä paljon kun se ensimmäinenkin. Autossa mä en saanut matkalla puhuttua mitään ja kun päästiin kirpparin pihaan ja nousin autosta ulos niin meinasin pudota polvilleni. Henki salpautui ja itku tuli ihan hallitsemattomana. Siinä sitä sitten haukottiin henkeä ja koitettiin saada hengitystä tasoittumaan ja tilannetta laukeemaan. Onneksi oon opetellut erilaisia hengitystekniikoita ja tuntuukin että niiden avulla tuon kohtauksen saa menemään kohtuu nopeasti ohi. Miehen kosketus myös tuntui turvalliselta ja ajattelin että tämä menee kyllä ohi.

Olihan se nyt sitten kiva marssia tavaralaatikoiden kanssa sisään kirppikselle naama ihan punaisena ja silmät itkusta tomaatteina. Onneksi kello oli niin paljon ettei paikalla ollut kovin porukkaa ja tuttu kirppisyrittäjäkin jolle saatoin kertoa mikä on homman nimi. Tavarat saatiin esille ja ajeltiin kotiin.

Saman päivän iltana mä aloin oikeesti miettiä mitä mä olen työpäivän aikana tehnyt ja järkytyin kun mä en todella muistanut esim aamusta mitään. Siis nimenomaan siitä kun kävelin töihin, olin ladannut kahvipannun tapani mukaan ja avannut koneen. Kun oikein pinnistelin niin aloin muistaa jotain pätkiä itse työhön liittyen mitä olin hoidellut siinä aamupäivän aikana mutta tuo työmatka jäi kokonaan hämärän peittoon. Ehkä se sitten on niin rutiinia kuten aamutoimet ylipäätään ettei ne jää väsyneen pään kovalevylle. En siis muista sitäkään että tein itselleni kotona eväät. Hienoa ja toisaalta hiukan pelottavaakin. Tämmösissä kohdissa sitä miettii että mitenköhän kovilla kierroksilla mä oikein käynkään päivittäin koska mulla on niin kova pää ja utelias mieli että niiden avulla kyllä saa päivät sujumaan. Jopa niin että töissä monta kertaa olen kuullut ettei ikinä uskois että mä kärsin jostain uniongelmista koska en näytä siltä eikä se ole vaikuttanut mun työtehokkuuteen mitenkään. Eipä niin mutta muuhun elämään sitten ehkä onkin vaikuttanut enemmän. Ei tahdo paukut riittää mihinkään ja sitten taas toisaalta tässäkin asiassa ihmetyttää itseäni se miten mä yleensä aina jaksan lähteä mukaan kun joku järjestää jotain menoa ja meininkiä. Mulla on jotenkin niin vahva elämänhalu että sen avulla sitä jaksaa painaa rajoitintakin vastaan. Onneksi osaan ottaa rennostikin välillä. Olla tekemättä yhtään mitään ja tuijottaa vaan kaukaisuuteen. Saa jollain tavalla ladattua akkuja ja kompensoitua yöunien huonoa laatua vaikka eihän niitä mikään muu voi korvata.

Sellainen viikko tällä kertaa. Viikonloppuna onkin juhlittu 50v täyttänyttä miestäni. Ensin perjantaina kahdestaan ihan vaan kotosalla ja eilen sekä tänään tulee vieraita. Ihan mukavaa että tulee porukkaa vaikka itsellä meinasin ensin olla vaikeuksia orientoitua siihen ettei viikonloppuna voi vaan olla kaikessa rauhassa..

Ensi viikon työviikko onkin vain kolmepäiväinen ja lähdetään vapuksi reissun päälle.

Rentoa sunnuntaita!

rakkaudella,

Sartsa

Ostin miehelleni ruusuja koska miksipä ei

Lenkkiselfie eiliseltä

PÄÄSIÄISTÄ

Täällä sitä ollaan, omalla mökkipaikalla viettämässä pääsiäistä. Tultiin torstaina töiden jälkeen tänne ja perjantai menikin siivotessa, pihaa haravoidessa ja siistissä, kirppiskamojen asettelussa sun muussa valmistelussa eilistä varten.

Meillä on siis tämmönen vanha kyläkoulu josta mä omistan osan, mun vanhemmat, veli ja mun vanhin tyttö omistavat sitten sen lopun 3/4. Koska paikka on kohtuu iso niin tietenkin on myös ylläpito kuluja joten ollaan pidetty aina silloin tällöin pop up henkisesti kirppiskahviota täällä. Eilen oli tämän vuoden ensimmäinen kokss samalla tehtiin pihaan kokko jota ilmoitettiin että saavat kyläläisetkin tulla kattomaan.

Viimeiseen asti jännättiin onko metsäpalovaroitukset voimassa vai saadaanko kokko sytyttää. Lopulta eilen aamulla huomattiin netistä että varoitukset oli tämän alueen osalta poistuneet niin saatettiin kasata kokko valmiiksi.

Päivä oli täynnä tohinaa sillä ensin 12-16 oli kirppiskahvion ovet auki ja sen jälkeen pikapikaa siivottiin kirppistavarat pois koska illalla juhlittiin mun siskon tytön 18v bileet. Onneksi oli paljon porukkaa tekemässä niin valmista tuli nopsaa.

Illalla sitten nostettiin kahvio vielä ulos vähän ennen kun kokko syttyi. Porukkaa kävi kokolla ihan mukavasti. Pientä jännitystäkin saatiin kun kokosta meinasi karata tuli vähän turhankin pitkälle. Jälleen oli onni että synttärivieraita oli niin paljon että vesisankoja saatiin kannettua paikalle nopsaa ja selvittiin säikähdyksellä.

Loppu ilta menikin enemmän ja vähemmän baaritiskin takana. Lupauduttiin mun miehen kanssa siihen hommaan kun oltiin aikanaan myös isomman siskon juhlissa sitä tehty. Mä taisin olla ensimmäinen joka lähti nukkumaan. Olisiko ollut yhden aikaan. Olin koko päivän ollut tosi väsynyt, varmaan noiden huonosti nukuttujen öiden takia. Hyvin sain nukutuksi vaikka lähes seinän takana pauhasi musiikit täysillä.

Perjantaina pihatöitä tehdessä mä huomasin miten terapeuttista se on. Vaikka olis fyysisesti väsynyt niin se ei kuormita päätä ollenkaan. Sellaista tekemistä mä todella kaipaan. Tuntuu että se on luonto ja ulkona oleminen ylipäätään joka lataa mua kaikkein parhaiten. Sitä siis lisää.

Nyt oon istunut jo tovin tässä jokirannassa lintujen kevätlaulua kuunnellen. Kaksi telkkäpariskuntaa ja muutama sorsa tuossa uiskentelee hiljalleen. Voisin jäädä tähän vaikka koko loppupäiväksi 💚

Ihanaa sunnuntaita!

rakkaudella,

Sartsa

MÄÄ PÄIVÄ

Mulla oli eilen ihan kokonainen päivä itselleni. Mies lähti koulutukseen Lahteen ja kaikki mun omat suunnitelmat peruuntui joten yllättäin mulla oli koko päivä aikaa tehdän ihan mitä mä itte haluan. Yleensä sellainen tuntuu aivan ihanalta mutta jostain syystä nyt mulla tuli ikävä mun miestä melkein heti kun takavalot hävisi näkyvistä. Siitäkin huolimatta että me ollaan yleensäkin aina yhdessä ja vieläpä kahdestaan. Oon muuten huomannut että jotenkin tänä päivänä tuollaisenkin asian sanominen että viihtyy mainiosti oman puolisonsa kanssa kahdestaan on vähän sellainen mikä aiheuttaa silmien pyöritystä. Ei voi olla niin, jotain outoa siinä on jos toinen ei ahdista. Feikkiä vähintään.

Mitä mä sitten päädyin tekemään. No, aamusta ensin mä katsoin the voice of finlandin ihan rauhassa mutta jotenkin levoton olo mulla oli sillä en oikein jaksanut keskittyä mihinkään. Selailin samalla puhelinta ja jotenkin toinen toistaan upeammat esitykset meni ihan ohi. Vähän väliä vilkuilin ulos todetakseni että keli on edelleen tosi tylsä ja tuhnuinen. Harmaata ja luntakin ripsuttelee jatkuvasti.

Huomasin että kun ei tehnyt mieli lähteä ulos ja lenkille niin en oikein osannut tarttua kiinni mihinkään. Normaalisti mun ensimmäinen ajatus mää päivänä on lähteä ulkoilemaan. Nyt ihan hiukan meinas kiukuttaa kun sääkin oli niin paska.

Sitten, jossain kohtaa kuin taikaiskusta, aurinko alkoikin näyttäytyä. Välittömästi mieliala nousi ja tuli tunne että nyt vaatteet vaihtoon ja ulos. Niin siis tein ja hyvin pian huomasin että tuuli ei ollutkaan tyyntynyt juuri ollenkaan ja päädyin hiukan eri reittiin mitä ajattelin. Onneksi meillä on mahtavia lenkkireittejä ihan tässä kodin läheisyydessä useampia niin että pääsee veden äärelle ja luonnon keskelle eikä tarvitse asfalttia kulutella.

Paikka paikoin oli vielä hiukan liukastakin ja varovasti sipsuttelin rantapolkua pitkin samalla jäiden lähtöä ja kevään muuttolintutulokkaita seuraillen. Kävikin sitten niin että yhdessä kohdassa maa kerta kaikkiaan petti alta sillä seurauksella että jalka upposi mutaan ja vedin oikein komeat pannut ainoaan isompaan kuralätäkköön mitä reitiltä löytyi. Kuin ihmeen kaupalla en mennyt ihan rähmälleen vaan ikäänkuin kontilleen jolloin sotkeentui vain lenkkarit ja ulkohousut. Kas näin.

Eipä siinä muuten mitään mutta tarkoituksena oli mennä kaupan kautta kotiin, Voin kyllä kertoa että ihan muutama kirosana tuli kun ylös nousin. Se täytyy sanoa että ihmeen ketterästi mä sieltä ylös kampesin itseni 😊 Eikä tullut edes ekana mieleen että näkikö kukaan vaan että miten mä saisin hiukan siistittyä ittiäni. Yritin lumella mutta siitä seurasi jäätyneet kädet. Päädyin sitten metsäpolulta rantaan jossa päätin istua tovin kivellä ja antaa auringon kuivattaa kuraa vaatteista että sen voisi helpommin putsata pois. 

No eihän se niin paljon tehonnut että olisin ne pois saanut. Ei auttanut muu kuin riisua ulkohousut kokonaan ja jatkaa matkaa legginseissä. Onneksi oli lämmin keli niin tarkeni. Housut vaan rullalle käteen ja matka jatkui. Reilu 5 kilsaa sitä tuli reippailtua ja kyllä siitä aina tulee niin mahtava fiilis että ei paremmasta väliä. 

Tulin tosiaan kotiin Tokmannin kautta. Hain hiusvärin, kasvonaamion sekä minikasvihuoneen. Saatiin joululahjaksi keijunmekon taimia joten niitä koulin nyt sitten hiukan omiin lokeroihin. Ekaa kertaa elämässäni esikasvatan jotain ja oon tosi ylpeä että niin moni taimi on päässyt hyvään alkuun, Kunpa edes jokunen jaksaisi ihan kesään asti.

Kotiin kun pääsin niin hoidin ensin nuo keijunmekot ja sitten painelin päikkäreille. Reilu 2 tuntia siinä meni unten mailla ja ehkä olisi kauemmankin unta piisannut. Päätin kuitenkin nousta ja alkaa itseni hemmottelut päästä varpaisiin. Hiusväri päähän ja sen jälkeen oli maskia naamassa, jaloissa ja käsissä. Huolellinen rasvaus päästä varpaisiin myös ja tottakai uudet kynsilakat. Punaista tällä hetkellä. Oli mitä oli niin väriä pitää olla.

Kun vielä lämmittelin eilistä pitsaa sekä otin lasillisen punaviiniä niin siinähän se ilta kruunautui. Ai niin ja tottakai mää päivään kuuluu, jostain kumman syystä, aina pieni pussillinen irtokarkkeja. Suurinta pahettani. Katselin telkkaria koko loppuillan ja yöksi otin melatoniinia varmuuden vuoksi. Se tuntuu tuovan mulle ainakin kovasti unia sillä aina kun sitä otan niin yö on unien suhteen kovinkin touhukas.  

Sellainen oli keski-ikäisen täti-ihmisen mää päivä. Lopulta, ikävästä huolimatta, oikein kiva ja monivivahteinen päivä. 

Tänään saikin herätä heti jo auringonsäteisiin joten pian saakin laittaa taas ulkoiluvermeet niskaan ja lähteä nauttimaan keväästä.

Aurinkoa sunkin päivään!

rakkaudella,

Sartsa

KROONISTUNUT VÄSYMYS

 Oon kärsinyt univaikeuksista enemmän ja vähemmän jo vuosikaudet. En itse asiassa oo varma oonko mä koskaan ollut mikään superhyvä nukkuja. Muistan että lapsenakin olin aina ensimmäisenä hereillä vaikka olis menty miten myöhään tahansa nukkumaan. 

Unettomuus tai huonot unet on olleet mulle vaan aina osa mua enkä oo koskaan löytänyt siihen mitään syytä saatika hoitoa. Jos totta puhutaan niin en mä oikein oo edes etsinyt siihen aktiivisesti mitään apua moniin vuosiin sillä olin oppinut pärjäämään sen kanssa. Jos vuosien varrella on tullutkin sellainen kohta että oon ajatellut apua tarvitsevani niin koen ettei sitä oo oikein otettu tosissaan myöskään ammattilaisten toimesta. Aina on ollut joku näkyvä syy siihen että näin on ollut. Joko pienet lapset, haastava työtilanne tai muuten vain hankala elämäntilanne. On saanut lääkereseptin käteen ja toivotettu hyvät jatkot. Koskaan ei oo kukaan sen kummemmin alkanut kyselemään taustoja tai sitä miten kauan huonoja unia on jatkunut. Oletuksia vaan. 

Samalla myös on käynyt niin etten ole saanut apua unettomuudesta johtuviin lieveilmiöihin. Väkisinkin käy niin että kun tarpeeksi kauan on huonoilla unilla niin se alkaa vaikuttaa terveyteen yhdellä jos toisellakin tavalla. Itsellä se on näkynyt hiusten lähtönä, ihon kuivuutena, elinvoimaisuuden alenemisena, mielialan laskuna, energiavajeena, vatsan toimintahäiriöinä, muistiongelmina jne jne. Työterveydessä olen asian tiimoilta piipahtanut pariinkin otteeseen vuosien mittaan mutta ikinä asiaa ei ole tutkittu kokonaisvaltaisena niin että mitkä kaikki asiat liittyy toisiinsa.Mikä on syy ja mikä on seuraus. Todella monta kertaa oon saanut vaan jotkut pillerit näistä oireista johonkin. Joko nukahtamispillereitä tai mielialapillereitä enimmäkseen. Viimeisimpänä unettomuus laitettiin alkaneiden vaihdevuosien oirekuvastoon. Joo, varmaan sitäkin. Muitakin vaihdevuosioireita on ja verikoekin osoitti että hyvässä vauhdissa ollaan siinä asiassa. Mutta tässäkään kohtaa gyne ei ottanut huomioon sitä että mun univaikeudet on olleet jo vuosikausia olemassa.

Itse olen koittanut etsiä tietoa ja tehdä itsediagnoosia aiheen tiimoilta. Tullut siihen tulokseen että huonot unet on monen asian summa mutta tässä kohtaa kroonistuminen on varmaan suurin syy siihen minkä takia niistä ei meinaa millään päästä eroon. Mä oon pitänyt ruokapäiväkirjaa, liikuntapäiväkirjaa, tarkkaillut verenpaineita, kirjannut unipäiväkirjaa. Yrittänyt etsiä yhteyttä edellisen päivän ja illan tapahtumista ja tekemisistä siihen miksi unet on millaiset ne kunakin yönä on. Tuloksetta! Tuntuu ettei ole sellaista selvää syy-seuraussuhdetta löytynyt. Oon koittanut ulkoilla joka päivä, tehdä lihaskuntoa, testata hiilaripainotteista iltapalaa ja kevyempää iltapalaa. Olla tyystin ilman iltapalaa eli ikäänkuin pätkäpaastota. Välttää kovaa liikuntaa ilta-aikaan ja harrastaa sitä. Kuunnella meditaatiomusiikkia, mindfullness settiä ja tehdä muutoksia makuuhuoneessa unien parantamiseksi. Mikään ei oo tuottanut sellaista tulosta että voisin sanoa että tämä auttaa tai ei auta. Onneksi välillä on aina hiukan parempiakin unia mutta sekin tarkoittaa että heräilen aamuöisin vain pari kertaa. Aina heräilen joka tapauksessa.

Kaiken tämän itseopiskelun jälkeen mä oon vahvasti sitä mieltä että mun kroppa ja pää on vain koko ajan ylikierroksilla. Elämä on ollut aika hektistä ja tapahtumarikasta ja kun olen erityisen herkkä tyyppi niin kaikki maailman paino on tullut mun harteille, Oon oppinut hiukan sitä keventämään jo ja olemaan ainakaan stressaamatta asioista joihin en voi vaikuttaa mutta sitä vanhaa kuonaa taitaa vaan olla hermostossa niin paljon että se estää paranemisen.

Sitä paitsi, hermoston tasoittaminen ja tavallaan sen oman itsensä äärelle löytäminenhän vaatisi sen että hyppäisi kokonaan oravanpyörästä pois ja laskisi kierrokset alas. Miten se tapahtuu, on mulle vielä hiukan hankala konsepti. Pitäisikö jättää työt joksikin aikaa, onko tämä saikun paikka? Vaikka en koe olevani suorituskeskeinen enkä kunnianhimoinen ihminen niin silti ajatus siitä että jäisin jaksamiseni takia saikulle on aika iso kynnys. Mä kuitenkin selviän päivistä. Välillä todella rimaa hipoen ja siipi pahasti maata viistäen mutta selviän silti. Missä kohtaa on vaan pakollista painaa hätäseis nappia? Kerran elämäni aikana olen sen tehnyt ja silloin tilanne meni niin pitkälle että se teki päätöksen mun puolesta. Mä en enää vaan kyennyt ajamaan työpaikan pihaan, voin fyysisesti huonosti ja olin aivan loppu. Silloin oli selkeä syy mistä kaikki johtuu joten se oli helpompi lopulta jäsentää itselleen ja ymmärtää. Tällä hetkellä tilanne on lähes kaiken suhteen ihan toinen ja periaatteessa asiat on hyvin. Jaksamistani lukuunottamatta. 

Oon aina ollut myös tyyppi joka laittaa kaikki muut itsensä edelle. Se on mulla todella sisäsyntyistä enkä oo koskaan tehnyt sitä minkään kiitoksen ja glorian toivossa. Teen niin koska siitä tulee mulle itselle tosi hyvä olo. Jotenkin sitä vaan toivoisi että tämän 50 vuoden elämänpolun aikana olisi jo jotenkin oppinut huolehtimaan itsestään paremmin. Tekemään oikeita päätöksiä itsensä kannalta. No mutta mitäpä tämä ihmisen elämä on kuin oppia ikä kaikki. Etenkin niille jotka sitä oppia haluavat ottaa vastaan.

Jatkan uneni vaalimista ja toivon että löydän keinoja millä akut saa ladattua välillä täyteen.

Näillä tunnelmilla tähän lauantain mää päivään josta kerron huomenna lisää.

rakkaudella,

Sartsa