SYKSYISIÄ VIBOJA

 Ulkona ropisee sade ikkunaan. Se on jännää miten sekin asia tuntuu resonoivan sisäisen maailmani ja oman fiiliksen kanssa. Silloin kun tuntuu seesteiseltä ja olo on muutenkin kevyt niin sade on jotenkin valtavan rauhoittava asia. On tunne ettei tarvitsekaan hötkyillä mihinkään vaan voi käpertyä ihailemaan sitä peiton alta. Mutta sitten kun kamppailee jaksamisen kanssa eikä oikein tahdo kulkea muutenkaan niin sateestakin saa itselleen ahdistavan asian joka tuo mukanaan kylmyyden mikä vie luihin ja ytimiin.

Tämä koko viikko on ollut todella hankala. Se on sinänsä kummallista että oon mielestäni nukkunut oman mittapuuni mukaan todella hyvin lähes joka yö. Viime yö meni osittain pyörimiseksi mutta noin muuten. Kahtena aamuna on tapahtunut sellainen ihme, että oon herännyt vasta herätyskellon pirinään. Yleensä olen aina jo hyvissä ajoin hereillä ennen hälytystä. Tästä huolimatta aamut on olleet tahmeita. Jos olis itse saanut valita niin todellakin olisin jatkanut nukkumista. Itse asiassa jos se olis ollut mahdollista, olisin varmaan kaiket päivät viettänyt petissä venyen ja vanuen. Niin hullulta kun se kuulostaakin niin tämän olotilan kun yhdistää hiukan rauhallisempaan aikaan töissä niin työpäivät on aikamoisen tahmaisia. En oo vaan saanut koneita kunnolla käyntiin enkä tartuttua oikein mihinkään. Aina välillä oon jonkun pikku projektin koittanut ottaa käsiini mutta kun ajatus on jäänyt aamulla sinne lämpimien peittojen alle niin on aika rajallista se mitä töissä uskaltaa ylipäänsä tehdä. Isojen virheiden pelossa nimittäin.

Kaiken keskellä on kuitenkin positiivisiakin asioita. Mä oon jumppaillut joka päivä jotain. Eilen ja toissapäivänä mä tanssin vähän lattareita ja venyttelinkin. Tuntuu kropassa tosi hyvälle että sitä on liikuttanut ja lihaksia rasittanut. Samalla oon syönyt mahdollisimman hiilarittomasti joten olo on tuntunut kevyeltä. Tai niin kevyeltä kun tälläisen sadankilon keijukaisen kohdalla on mahdollista. Myös herkut oon onnistunut kiertämään vaikka tänäänkin töissä oli tarjolla ihanaa juustokakkua. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Oon herkutellut vaikkapa appelsiinin paloilla. Liekö tuolla kaikella sitten tekeminen parempien unien kanssa.

Vahvasti edelleen on läsnä ajatus jonkinlaisesta muutoksesta joka ilmoilla on. En pysty sanomaan vieläkään mihin se mahtaa liittyä mutta aivan varmasti jotain on tulossa. Kunpa se olisi jotain hienoa, piristävää ja eteenpäin vievää. Tää tunne on toisaalta kutkuttava enkä halua sitä pakottaa millään lailla. Mä luotan elämään ja siihen että sillä hetkellä kun jotain on tapahduttava, se tapahtuu. Huolimatta siitä oonko mä yrittänyt valmistautua vai en. Oon ylpeä siitä että mussa on ollut aiemminkin rohkeutta kuunnella itteäni ja sitä sisäistä ääntä joka on pyytänyt lähtemään tiettyyn suuntaan. Kaikesta en oo todellakaan ylpeä mutta oon mä ainakin päässyt vanhasta kuluttavasta elämästä siihen pisteeseen että voin sanoa aina välillä olevani onnellinen. Senkin on jo oppinut tähän ikään mennessä että elämä on jatkuvaa  liikettä ja hyvä niin. Ajat muuttuu, mieli muuttuu, olosuhteet muuttuu ja on suurenmoinen rikkaus pystyä muuttumaan tarvittaessa mukana. 

Nyt tuntuu siltä että mä menen sohvalle pötkölleen koko illaksi ja kattelen jotain kivaa telsusta. Jos vaikka samalla maalais vähän taivaanrantaakin.

rakkaudella,

Sartsa

USKOMATON AIKA

 Hei, rakas päiväkirjablogini! Täällä mä oon. En oo hävinnyt maailmankartalta saati unohtanut sua mutta en vain ole kyennyt jäsentämään ajatuksiani tänne. Niin että miksikö. Hyvä kysymys. Ehkä tähän väliin on tullut se paljon puhuttu Elämä.

Aika on tehnyt mulle tepposia. On sellainen olo että lähes päivittäin mä juoksen jotenkin kaiken perässä. Yritän päästä nollatilanteeseen, olla päivien päällä. Huonolla menestyksellä. Päivät, tunnit ja minuutit lipuvat aina sormieni välistä ja ulottumattomiin. Aika usein huomaan että oli aamu  ja nyt onkin jo ilta. Toisinaan pohdin kovastikin että mistä moinen voi johtua. Minkä takia tuntuu ettei mistään asiasta saa kiinni, valmista ei tule, asiat ei etene tai etenee älytöntä vauhtia. Vai rullaako maailman aika ihan omaa vanhaa tahtiaan mutta minä olen hidastunut. Jähmettynyt. Juuttunut ajatuksineni ja tekoineni paikalleen. 

Tänään mä luin työpaikallani pöytäkalenteristani että ens viikolla käännytään jo marraskuulle. Hyvänen aika sentään, MARRASKUU. En oo todellakaan vielä edes käsittänyt että kesä toden totta meni ja nyt eletään jo syksyä. Mutta että ollaan jo niin pitkällä että kotitonttumme Topi ja Onni saapuvat aivan kohta varaston kätköistä tuohon paraatipaikalle nököttämään. Joulu lähenee ja sitten on taas kohta yksi vuosi taas eletty. Hurjaa!

Ihan totta puhuen mä oon tätä ajan kulua miettinyt viime aikoina aika paljon. Oikeastaan koko tämän vuoden teemana on ollut jahkua miten aika liitää. En tiedä mistä se johtuu mutta en oo ajatukseni kanssa yksin. Tosi moni muukin ihmettelee esimerkiksi viime kesää miten sen tuloa odotellaan jollain tasolla vieläkin. Jäikö se tulematta? Onko meidät nukutettu Ruususen uneen ja kuljetettu keväästä suoraan syksyyn. Mitä kesällä oikein tapahtui? Miksi musta tuntuu että akut ei ainakaan saaneet latausta vaikka muistelen kesälomallakin olleeni. Oikein 4 viikkoa. Kun ottaa kuvat avuksi niin huomaa että kyllä sitä on kaikenlaista tullut tehtyä kesällä mutta onko sitten niin että väsynyt ja uupunut mieli ei ole päässyt sen tekemisen tasolle ja päälle niin kaikesta on jäänyt hiukan hailakka fiilis.

Muutamalla kuvalla huomiota nyt kesän rientoihin:

Saarijärvellä kisailtiin jo ennen juhannusta

Mä täytin 48 vuotta 

Viihdyin puutarhassa 

Käväisin festareilla Kaustisilla

Piipahdettin Anne Mattilan taidekahvilassa

Kyllä sitä siis kesästä tuli nautittua. Monella tapaa. Eniten omalla pikku terassilla lueskellen tai lähimaastossa lenkkeillen. Oli lämpöä, paljon. Aamuisin ei tarvinnut houkutella itseään ulos ja liikkelle vaan sen teki mielellään. Voi ne aamuiset tuoksut ja kasteinen maa. Rakastan kesäaamuja. Joskus tuntuu siltä että aika todella on pysähtynyt ja on vain tämä ihana hetki kun luonto herää ja minä siinä mukana.

Mutta mieleni on siis jostain syystä laahannut,ehkä koko vuoden, matalalla. On ollut aikoja jolloin oon jäänyt unen ja valveen rajamaille. Suorittanyt päivän velvollisuuteni kuin robotti. Työt ja muut. Illalla istunut pöllämystyneenä sohvalla, miettien mihin kyseinen päivä oikein meni. Otinko mä siitä mitään irti. Olisiko pitänyt. Menikö elämä ohi vilkaisematta edes mua. Toisinaan tuntui että joku on pyyhkinyt pois kaikki värit ja joka puolella on vaan mitäänsanomattomuutta ja väsymystä. Olen antanut periksi. Kun on tuntunut että pitää huilata niin mä oon siten todella huilannut. Jäänyt sohvalle viltin alle miettimään syntyjä syviä. Kovin montaa sivua ei kesällä pystynyt lukemaan edes kirjaa. Jussi Vareksellekin oon tehnyt tylyt oharit mikä ei aiemmin olisi tullut kysymykseenkään. Siellä hän on odotellut yöpöydällä makaavan kirjan sivuilla kaikessa rauhassa sitä päivää jolloin ajatus jaksaisi sen hetken keskittyä siihen tarinaan. Olen varma että sellainenkin päivä on vielä tulollaan. Nyt vaan on tällainen tilapäinen, joku mikälie vaihe tai kausi meneillään. Kun ei vaan jaksa eikä huvita. 

Näin se on siis mennyt vuosi tähän asti. Ihmetellessä. Ja muistellessa. Ja vähän ikävöidessäkin. Kaikkea ja kaikkia.

Ei kait siinä, mä jatkan ihmettelyä. Jos tuon mielensäkin sais taas pikkuhiljaa innostumaan jostain kun joulu on tulollaan. Nyt meneen sohvalle pötkölleni ja otan pienet unet. Pari kertaa on pitänyt tässäkin jo pilkkiä niin että sormi nukahtaa kursorin päälle ja uni meinaa viedä voiton.

Yritän jaksaa ihmetellä vaikka tänne tätä pienen elämäni ihmeellistä menoa.

rakkaudella,

Sartsa

SEKAVAA AIKAA

Kaikki on niin jotenkin sekavaa. Välillä on päiviä jolloin tuntuu etten oikein saa mistään kiinni. Töissäkin on sellaisia hetkiä että mä jotenkin havahdun siihen että oon pitkän aikaa vaan tuijottanut ruutua tietämättä mitä olin tekemässä. Tai että olinko mä jo aloittanut jotain vai en. Toisinaan mä tuijotan ikkunasta ulos ja tunnen olevani kun häkkilintu joka tahtois lentää ulos omille teilleen. Hyvin hankala on sanoa mistä tämä levottomuus johtuu mutta edelleen mä veikkaisin tätä vellovaa epätietoisuuden tilaa missä me ollaan päivästä toiseen. Mä soitin viime postaukseni jälkeisenä päivänä työterveyteen mutta eihän siellä tietenkään ollut vapaita aikoja lääkäreille sen kummemmin kun työterveyshoitajallekaan. Ei se mitään, soittelenpa ens viikolla uudestaan. Puhelun jälkeen mä aloin miettiä mitä mä olisin sanonut siellä työterveydessä tai miten ne mua vois auttaa? 

Tosiasia on se että työn suhteen kaikki on lähes kaaoksessa. Ei tiedä onko mulla töitä edes vuoden päästä tai jos on niin missä. Pahinta on se voimattomuuden tietoisuus sen suhteen että on hyvin todennäköistä että joku jossain miettii munkin työnkuvaa ja siihen liittyviä kuvioita mutta mulle siitä ei kukaan kerro mitään. Pelko siitä että jonain vähemmän kauniina päivänä joku vaan ilmoittaa mulle että mut vaikka siirretään toisiin töihin ja kaikki se kova työ mitä oon tehnyt tämän nykyisen työn eteen kaadetaan viemäristä alas. Mä oon nimittäin tehnyt viimeiset pari vuotta töitä ihan älyttömästi sillä uutta on tullut ovista ja ikkunoista. On pitänyt omaksua todella paljon kaikkea uutta informaatiota, uusia ohjelmia, uusia tapoja tehdä asioita. Vastuu on lisääntynyt samalla kuin huomaamatta. Ja nyt sitten epävarmuus siitä miten kauan tämä kaikki kestää. Ja jaksamisen kanssa taistelu. Joka päivä mä oon hiukan väsyneempi ja mun mieleni alkaa maalailla mörköjä paikkoihin jossa niitä ei todellakaan ole. Jos mulla on ollut huijarisyndrooma jo aiemmin niin nyt se vasta pahaksi yltyykin. Tälläkin viikolla mä koin pienimuotoisen romahduksen virheen takia jonka tein. Virhe ei ollut edes suuri mutta se saa mulle tunteen että joku iso katastrofi on ihan oven takana. Että tämän aivosumuisen ja harvan pään kanssa kun toimii noinkin vastuullisten asioitten kanssa kun mä toimin joka päivä niin pelkään että teen jonkun kohtalokkaan virheen. Mä siis oikeasti PELKÄÄN sitä. Siinä ei oo järjellä ajatellen mitään tolkkua mutta en voi sille mitään. Väsynyt mieli toimii aina jotenkin negatiivisella taajuudella. Yritän todella ankarasti taistella sitä vastaan ja pitää mielen positiivisena sillä silloin kun mä en enää siihen pysty niin loppuu kyllä työntekokin. Ja sitten mie romahan. Vielä ei oo sen aika kuitenkaan.

Mä oon pärjännyt töissä aivan todella hienosti tähän muuhun elämään nähden. Oon töissä tehokas, järjestelmällinen, aikaansaava ja touhukas. Suurempia mokia ei oo vielä tullut vaan päinvastoin oon ratkonut muutamia hankaliakin ongelmia. Oon kokenut onneksi vielä paljon iloa työstäni ja etenkin ihmisistä joiden kanssa töitä teen. Jopa onnistumisen kokemuksia on tullut. Se tuntuu hyvältä ja antaa tunteen siitä ettei tilanne oo toivoton. 

Toivon ettei tämä väsynyt fiilis enää eskaloidu yhtään enempää. Tapana on että väsymys ruokkii väsymystä ja negatiivisuus negatiivisuutta ja että alkaa lopulta näkemään koko ajan isommin asioita jotka on pielessä.

EDIT: tähän tämäkin kirjoitus jäi, kesken. Kuten niin moni muukin asia johon jossain tarmon puuskassa alan. Meinasin ensin kirjoittaa tämän ajatuksen loppuun mutta sitten päätin että juuri tämä on mun tämänhetkistä elämää.

rakkaudella,

Sartsa

KUULUMISIA JA AHDISTUNEITA AJATUKSIA

 Hei vaan! Täällä ollaan taas monen kuukauden ihmettelyn jälkeen. Tässä välissä on ollut ajanjakso joka ei oo tuonut juurikaan mitään kerrottava. Ja toisaalta ehkä paljonkin. Jotenkin tuli nyt tarve laittaa ajatuksia luettavaan muotoon josko ne sitä kautta avautuis itellekin paremmin. 

Ei nyt varmaan tarvi edes kertoa että loppuvuotta varjosti tietenkin korona monella tapaa. Toisaalta se ei tuonut mulle minkäänlaista ahdistusta tai oikeastaan negatiivista muutenkaan sillä mä käännyin mielelläni kotiinpäin. Koti on mulle rakas paikka ja siellä on hyvä olla. Sinne mä sitten oikein mielelläni hautauduinkin maailman melskeestä viikonlopuiksi ja illoiksi. Ei ollut harrastuksia minne mennä koska kaikki oli kiinni. Ei oikein voinut tai halunnut tavata ystäviäkään ennenkuin oli tarvittavat rokotukset saatu. Ja sitten yhtä äkkiä sitä vaan huomasi että se oma pieni piiri ja ne rutiinit jotka oli itelleen osittain luonut tarkoituksella ja jotka toisaalta oli vaan muodostuneet sellaisiksi, olikin kaikki mitä tarvitsi.

Elokuun lopulla vietettiin mun pikkusiskoni unohtumattomia häitä. Mä sain olla kaasona ja niiden juttujen parissa oli mennytkin koko alkuvuosi. Silloin aloin kuitenkin jo huomata sellaisia pieniä merkkejä siitä että en oikein oo tyytyväinen itseeni. Peilikuva ei miellytä edelleenkään sillä se jollain tapaa aina ilkkuu että mä oon pettänyt itseni. En oo pitänyt itestäni huolta millään tasolla. Paino on toki jämähtänyt tähän mitä se on ollut jo vuosikausia mutta silti en tajua miten mun peilikuva voi näyttää tältä. Ihan kun ois ryypännyt pari viikkoa putkeen, sen verran pöhöttynyt on ilme. Eniten mua kuitenkin suorastaan inhottaa se etten mä oo pitänyt huolta ittestäni myöskään muuten. Hiukset roikkuu mallista ulos kasvaneena, kasvojen iho on rutikuiva ja punoittava. En jaksanut ihonhoitorutiinejakaan. Jollain tapaa sitä antoi vaan itselleen luvan jäädä neljän seinän sisälle kun ei mitään voinut muutenkaan tehdä. 

Mitä ne rutiinit sitten on olleet? Perjantaina pitsaa ja puhelinlangat laulaa radiosta. Hiukan siideriä tai skumppaa kyytipojaksi. Päälle sauna ja telkkaria. On saanut olla kaiket ajat kotivaatteissa tai yöpuvussa ja viikonloppuisin voi nukkua vähäsen joka välissä. Työt ei oo pahemmin stressanneet mutta työviikkojen jälkeen perjantaita on aina odottanut kun kuuta nousevaa. Niin edelleenkin.

Töiden suhteen en oo tuntenut enää samanlaista stressin tunnetta mitä vuosi sitten, vuoden 2020 lopulla kun kuvioon astuivat paniikkikohtauset sun muut ahdistusoireet. Niitä koitettiin setviä työpsykologinkin kanssa mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut. Monet epäkohdat työpaikalla johtui kuitenkin ylemmältä taholta kun omasta talosta ja osittain kait myös olosuhteistakin. Sain naksautettua jo silloin kevään mittaan jonkun napin päästäni oikeaan asentoon ja päätin että vähempikin riittää. Tai sen on riitettävä. Ettei mikään työpaikka oo sen arvoinen että hajotan itseni ja jos työnantajan puolelta ei tulla vastaan niin minkäs takia mun sitten pitää koittaa venyä. Päätin hoitaa edelleen oman osuuteni mutta ylityöt lopetin kokonaan ja keskityin muutenkin vaan omaan napaani ja omiin juttuihin. Mulla on pahana tapana alkaa miettimään ja suunnittelemaan ratkaisuja tiettyihin tilanteisiinn ja olla vaikkapa se positiivinen tsemppari työpaikalla silloin kun näyttää että ihmiset väsyy.

Tämä metodi alkoi hiukan ontua syksyllä kun palasin töihin lomien jälkeen. Silloin on yleensä hoidettavia hommia todella paljon ja päivät välillä venyvät väkisinkin. Koska tietyt kouluvuoden alkuun liittyvät asiat on vain hoidettava että päästään lukuvuosi aloittamaan. Tämä ylitöiden tekeminen meinasi karata käsistä aika totaalisesti. Elo-Syyskuun aikana mä tein pääsääntöisesti 10-12 tuntista päivää ihan kun huomaamatta. Työkone kotona etätöiden takia aiheutti sen että sitä saattoi kotonakin virallisen työajan ulkopuolella käydä tarkistamassa onko joku sähköposti tullut tai muuta vastaavaa. Seuraavaksi huomasi että koneella oli tullut istuttua jo toista tuntia ylitöissä. Kone alkoi yskiä pahasti, vaikka en siis mitään stressiä ja painetta kokenutkaan. Aloin olla kuitenkin väsy, siis siinä mittakaavassa etten jaksanut kotona tehdä oikein mitään. Olisin vaan makoillut sohvalla, kattonut telkkarista hömppää ja touhunnut kaikkia kotihommia omassa tahdissani. Aivosumua alkoi kuitenkin olla sen verran paljon että mä laitoin pyykkikoneen päälle mutta seuraavana päivänäkin märät pyykit oli koneessa koska mä en muistanut enää että laitoin sen koneen päälle. Tai mun tavaroita alkoi olla pitkin kämppää kun jätin käsistäni enkä muistanut viedä myöhemmin pois. Ajatus sakkasi pahasti ja huomasin että töiden ulkopuolella mä olin kun zombie. Painoin siis jarrua ja lopetin ensitöikseni ylityöt. Samalla lopetin etätyöt ettei mulla ollut työkonetta eikä mitään työjuttuja enää kotona. Ajattelin että koska ne ovat jatkuvasti näkösällä niin työt jotenkin stressais alitajunnassa. Tai että olisin ajatuksissani koko ajan töissä. Tämä tuntuikin auttavan. Mä mielestäni piristyin niin että jaksoin kotona alkaa käyttää tarmoani joulun valmisteluun.

Joulu on mun juttu. On aina ollut. Lahjojen ostelu on ennen ollut se juttu mutta siitä on siirrytty enemmänkin käsillä tekemiseen ja oman kodin laittamiseen jouluun. Mieli mulla oli jotenkin alakuloon taipuvainen koko syksyn ja aloinkin varovasti jo lokakuun alusta ehdotella Akille että joko vois alkaa laitella vaikka verhoja. Hiukan jotain lämmintä joulun fiilistä. Näin sitten kävikin että lokakuun loppupuolelta alkoi pikkuhiljaa koti pukeutua jouluun, mä tein kranssin ulko-oveen, ostelin joulukukkia ja tein niistä kivoja asetelmia. Nautin kodin laittamisesta jouluiseksi ja iltaisin istuin sohvalla glögilasi kädessäni ja fiilistelin kaikkea. Lahjaostoksille lähteminen kuitenkin tuotti ahdistusta. En halunnut enkä jaksanut lähteä ihmisten ilmoille shoppailemaan ja niinpä ajattelin ostella joulun asiat mahdollisimman pitkälti täältä omalta paikkakunnalta sekä netistä. Voi sitä helppoutta ja ihanuutta kun ei tarvinnut lähteä kotoa mihinkään. Joulu tuli tänne. Ainoastaan paikkakunnalla järjestetyt joulun avajaiset oli mulle odotettu tapahtuma. Kyseessä oli ulkotapahtuma ja tosi monenlaista kivaa juttua oli keksitty joten sinne menin ihan ilman suurempaa ahdistumista. Tiesin ettei siellä tarvitse olla väkijoukossa ellei halua. Käytiin myös kirkossa samalla kertaa ja siellä kävi niin että entinen oppilas tuli mun juttusille. Mä huomasin siinäkin tilanteessa ensin että olin hiukan ahdistunut että piti alkaa heittää jutunjuurta hänen kanssaan vaikka periaatteessa oli tosi ihana kuulla hänen kuulumisiaan ja suunnitelmiaan. Se on hätkähdyttävä tilanne kun näinkin ekstrovertti ja sosiaalinen ihminen kun minäkin ainakin aiemmin olen ollut huomaakin yllättäen ettei jaksaisi seurustella kenenkään puolitutun kanssa. Syksyn mittaan oli tullut tilanteita jolloin ruokakaupassa välttelin tuttuja ettei tarvitsisi jäädä juttelemaan. Näinä hetkinä sitä mietti miten paha tilanne mulla itseni kanssa on käsillä ilman että mä tunsin itseäni masentuneeksi tai ainakaan samalla tavalla alakuloiseksi kun aiemmin.

Syksyn mittaan suurena apuna mun jaksamiselle oli se että yksi lapsukaisistani vietti meillä aika paljon aikaa. Se piristi tosi paljon vaikka hänkin kun on jo aikuinen niin on omat juttunsa eikä nyt meidän kanssa koko ajan vietä aikaa. Silti se toi kivaa vaihtelua elämään kun sai edelleen olla kotosalla mutta sai tänne jotain uutta ajateltavaa. Oli kiva viettää aikaa vaikka kirppareilla kierrellen tai syömässä jossain piipahtaen. Ja sitten olla vaan ja hengailla. Uuden vuodenkin Elina vietti täällä meidän kanssa ja me innostuttiinkin pukemaan parempaa päälle ja ottamaan uusi vuosi vastaan juhlallisissa merkeissä. Uutta ja todellakin parempaa vuotta 2022 toivoen.

Alkuvuoden mittaan kaikki jatkui samanlaisena. Korona rajoitteet piti edelleen harrasteita kiinni ja töissä leijui ilmassa tietynlainen epävarmuus koko ajan. Odotettiin koska korona iskee meidän taloon niin että luokissa on vain muutamia oppilaita tai että opettajakunta kaatuu taudin kourissa petiin. Alkoi huomata että koko syksyn jatkunut epävarmuus alkoi näkyä kaikissa. Negatiivisuutta, valitusta ja kaikenlaista pyyhe kehään- meininkiä oli alkanut näkyä. Minä erityisherkkänä tyyppinä tietenkin imuroin kaiken mahdollisen tunnetilan itseeni ja huomasin että kuormitus alkoi kasvaa. Tammikuun ajan välttelin välillä työkavereitten seuraa enkä mennyt syömään tai kahville koska en kerta kaikkiaan pystynyt. Yritin suojella itseäni, eristäytyä parhaani mukaan, välttää konflikteja, pitää matalaa profiilia. Välillä onnistuin hyvin ja välillä en. Levällään olevat isotkin asiat työpaikalla eivät ole sellaisia joilta voi sulkea silmänsä. Ne koskevat mua ja kaikkia muitakin niin konkreettisella tasolla että väkisinkin niitä miettii ja pohtii. Vaikka sanotaankin että kannattaa antaa hevosen murehtia kun sillä on isompi pää. Eikä se mulla olekaan mitään murehtimista vaan ratkaisukeskeisenä ihmisenä mä oon hiukan allerginen kaikenlaiselle kahvipöydässä läyhäämiselle. Mielummin mä miettisin ratkaisuja ongelmiin. Läyhääminen on toki joskus ihan paikallaan. Silloin kun on tarve päästää höyryt ulos ettei painekattila räjähdä tai kun halutaan vaihtaa ajatuksia asioista. Mutta en ymmärrä enkä halua olla siinä mukana silloin kun se jää vaan sille asteelle että oksennetaan toisten niskaan kaikki se mikä on päin peetä ja sitten tuumataan vaan ettei asioille oo tehtävissä mitään. Näin voi sanoa vasta silloin kun on edes yritetty. Itse oon pyrkinyt ottaa asioita puheeksi omalla työpaikalla mutta tarvittaessa myös ylemmälle taholle. Mielummin kysyn suoraan edessäpäin kun pauhaan takana päin. Kumpikin vie energiaa mutta suoraan puhumalla on edes pieni mahdollisuus että asiat muuttuisivat.

Nyt ollaan siis siinä pisteessä että ehkä mä tarviin apua. Mun jaksaminen alkaa jälleen olla aika kortilla ja arkisin en taas jaksa mitään. Saatan istua toista tuntiakin sohvalla tekemättä yhtään mitään ja sitten vaan havahdun siihen että oho, kello on jo noin paljon. Mä koen  huonoa omatuntoa siitä että Aki tekee enemmän täällä kotona kun minä. Yritän kyllä kovasti kantaa korteni kekoon mutta jaksaminen ei riitä imurointiin tai mihinkään muuhun vastaavaan isompaan hommaan. Kyllä mä astianpesukoneen täytän ja tyhjään kuten siivoan keittiötä muutenkin. Sama juttu pyykkihuollon kanssa, sen kyllä hoidan mutta muuten mulla tuppaa jäädä asiat tekemättä. Tämä ärsyttää mua. Mulla on myös jälleen alkanut pulssi kohota ja hengästyn todella helposti mikä on estänyt mun hyvin alkaneen liikuntaharrastuksen. Sain nimittäin tammikuun aikana itestäni irti niin paljon että harrastin 5 päivänä viikossa jotain liikuntaa. Joko kävin lenkillä tai sitten tein netistä löytyviä lukuisia tanssitunteja tai muita jumppia. Koko tammikuu meni hienosti, sitten iski flunssaoireet (ei koronaa) ja jouduin pitää paussia joka sitten venähtikin kuukauden mittaiseksi. Oon ollut siitä itselleni tosi ankara ja vihainen vaikka toisaalta yritän kertoa että ehkä mä oon nyt tarvinnut lepoa ja rentoutumista enemmän kun hikiliikuntaa.

Tällä hetkellä siis jaksamisen kanssa on ongelmia. Päivittäin vaihtuu miten paljon. Kroppa valittaa joka päivä uutta vaivaa mikä ehkä myös menee ylikuormittumisen piikkiin. Oon jostain syystä saanut silmiini viimeiten parin viikon aikana 2 tai 3 artikkelia jotka on käsitelleet ylikuormitustilaa ja mistä sellainen voi johtua. Mun silmät on avautunut sille, että myös positiiviset jutut kuormittaa meitä. Tässä on nyt mietinnässä mikä on seuraava askel ja mikä ois järkevintä. Lääkäriin on varmaan mentävä että saisin myös nukkumiseni paremmalle tolalle. Ehkä se auttais palautumisessa. Laihduttaa pitäis mutta ei tunnu nyt riittävän paukut. Tarviinko mä sitten lepolomaa töistä niin se jää nähtäväksi. 

Tässä mun päivitykset joilla päästiin tähän päivään. 47 vuotiaana ei ihminen oo vieläkään tajunnut näköjään että elämä on jatkuvaa virtaa, koskaan et oo ihmisenä valmis ja tilanteet muuttuu tasaisin väliajoin. Silloin tarvitaan vaan välitilinpäätös ja sitten katsotaan mikä on toimintasuunnitelma ja suunta ylipäänsä. Näin on ollut ja niin on aina oleva.

Eilen mä kävin ulkoilemassa pari tuntia tuolla metsässä aivan yksinäni. Tuntui erittäin hyvältä. 7 kilsan lenkistä huolimatta pulssi pysyi aisoissa ja se oli enemmän palauttavaa kun energiaa vievää.

rakkaudella, 

Sartsa

MÄÄ OON MÄNTTÄSTÄ

Otsikon mukaista taphtumaa vietetään täällä kotikaupungissa aina tähän samaan aikaan mutta nyt oli eka vuosi kun itse pääsin osallistumaan erinäisiin tapahtumiin.

Siihen liittyen kävimme eilen hautausmaakierroksella jonka tarkoituksena oli pysähtyä muutamalle haudalle ja omaisten voimin kertoa muutama sana siellä lepäävästä vainajasta. Millainen elämä hänellä oli ollut, millaisessa maailmassa oli eletty hänen aikanaan ja mitä hän oli elämänsä aikana saanut aikaan. Oon innokas hautausmailla kävijä, niissä on mun mielestä monessa kerroksessa kiinnostavaa nähtävää. Toisaalta niistä jollain tasolla näkyy paikkakunnan historia hautakivissä lukevissa titteleissä ja toisaalta sitä usein alkaa pohtia juurikin millaistakohan elämää kyseiset ihmiset ovat eläneet.  Meillä on Akin kanssa tapana pysähtyä hautausmaille kun tuolla pitkin ja poikin ajellaan.

Sitä taustaa vasten miten monet hautausmaat on tullut kierrettyä, voin kyllä sanoa että tämä Mänttän hautausmaa on kyllä suomen kauneimpia ellei kaunein. Kiinnitin heti ensi vierailulla huomion siihen ettei käytäviä ollut tehty ikäänkuin viivoittimella vaan ne oli asetettu puolipyöreään muotoon. Muutenkin hautausmaa on todella puistomainen, hyvin hoidettu ja sisältää monenlaista taidetta. Serlachiuksen sukuhauta on kyllä näkemisen arvoinen monumentti myöskin. Suosittelen lämpimästi piipahtamaan jos tilaisuus tulee kohdalle.

Kierroksen aikana tuli tirautettua pari kyyneltäkin koskettavien tekstien ja tarinoiden äärellä. Erään mummon haudalla ajatus vei mut oman rakkaan isuni vaiheisiin. Jälleen kerran alkoi harmittaa etten tullut hänen eläessään kyseltyä enempää hänen lapsuudestaan ja vaikkapa siitä miten he olivat isoisän kanssa aikanaan tavanneet. Tuo rakkaustarina on viety hautaan jo monta vuotta sitten. Mietin myös eräällä paapan haudalla sitä olenko muistanut aikanaan kertoa isovanhemmilleni miten paljon heitä arvostan. Tämä lähinnä siitä että miten monta kertaa käy niin että vasta muistokirjoituksissa muistellaan ja arvostetaankin jonkun ihmisen elämää. Sitä voisi aivan hyvin, ja pitäisikin, tehdä jo heidän eläessään. 

Eräästä puheesta mä koin sellaisen oivalluksen joka antoi jotenkin aivan älyttömän paljon virtaa. Tajusin aivan kirkkaasti sen, että meillä jokaisella (myös siis minulla) on selkeästi oma paikka sukupolvien ketjussa ja tällä pallolla. Kohtuu iso oivallus mutta se iski muhun tosi voimakkaasti. Tässä tuli jonkunlainen valaistuminen ja ymmärrys siihen, että mulla on nimenomaan se paikka omassa suvussani ja sukupolvien ketjussa aivan omana itsenäni ilman että siihen vaaditaan mitään sen ihmeempää saavutusta.  Huikea ajatus! 

Mää oon Mänttästä oli tällä kertaa oikeastaan koko viikon mittainen joka sitten huipentui tähän viikonloppuun. Linda Huhtisen Minä olen aika-valokuvanäyttelyn avajaiset olivat alkusysäys viikonloppuun. Hienoja tekstejä ja koskettavaakin tarinaa. Käytiin myös sekakuoron johdolla laulamassa koululauluja koulun pihamaalla. Tosi kiva juttu tämäkin. Palautui laulujen myötä mieleen monta kouluaikaista laulutuntia kun ope Pakun johdolla hoilattiin Oolannin sotaa täysin palkein. 

Lauantaina me käytiin kattomassa Lakescape tapahtumaa Gösta museon rannassa. Siinä simuloitiin eri aikojen sotatilanteita mutta tämä jäi mulle hiukan utopistiseksi vaikka komean näköistähän se eriväristen savujen näytös oli. Paikallinen Kajattar kuoro antoi aivan ilmaiseksi ihanan kesäisen iltahetken teemalla Thank you for the music. Kaikki nämä tapahtumat siis viikon ajalta olivat aivan ilmaisia. Eilen viikko siis päättyi tuohon hautausmaakierrokseen sekä jalkapallo otteluun. Aivan mahtava ohjelmakattaus ja tulevaisuudessa haluan kyllä ehdottomasti olla näissä karkeloissa taas mukana.

Tänä vuonna kelikin todella suosi. Kyseinen viikko on monille mänttäläisille sellainen jolloin kokoonnutaan ystävien, tuttavien,perheen ja suvun kesken viettämään aikaa yhdessä. Siinä mielessä itse tuntuu vielä ulkopuoliselta mutta mä jollain tapaa oon kuitenkin tosi ylpeästi mänttäläinen. Tykkään tästä kaupungista ja ihmisistä täälä. On kotoosta niin sanotusti.

Viikon aikana käytiin myös tutustumassa taiteeseen siellä sun täällä. Tänä kesänä on aivan ilmaiseksi tarjolla tosi paljon erilaista taidetta pitkin kaupunkia. Käytiin Pirjetta Branderin pihanäyttelyssä torille kävellessämme sekä Myllyrannassa R.Gilanin muotokuvanäyttelyssä. Eilen vielä käytiin kattomassa hautausmaalla olevaa kappelia ja sen sisältä löytyvää taidetta. Oli todellinen yllätys että seinällä olevat  Hannes Autereen puuveistokset olivat Serlachiuksen arkun lautoja. Näin ainakin oppamme kertoi.

R.Gilanin näyttelystä

Alla muutama kuva Pirjetta Brandin pihanäyttelyn satoa. Pihassa kulki vapaana myös kanoja ja kukko.

MOM viikon lakescape tapahtuma

Kajattar kuoroa

Näkymä siunauskappelista

Hannes Autereen puuveistoksia kappelissa

Hautausmaan sisääntulosta

Puistomaista fiilistä hautausmaalta

Ihanaa että tuo avopuolisoni on aina valmiina mun seuralaiseksi näihin rientoihin. Täähän on mulle aivan loputon ihastelun aihe että saan asua taidekaupungissa missä tällä saralla on kyllä silmänruokaa vaihtuvasti pitkin vuotta.

Noh, nyt on alkanut siis vipa lomaviikko ja odotamme tänään tänne vieraita alkuviikoksi. Keskiviikkona sitten lähdemme loppuviikoksi kohti Pohjanmaata. 

Nautitaan kesästä kun sitä meille nyt kelienkin puolesta tarjotaan!

rakkaudella,

Sartsa

ROAD TRIP POHJOISEEN PART 3: INARI

Itse lähdin Kuusamosta eteenpäin hiukan haikein mielin. Niin paljon kivaa tekemistä ois ollut vielä mielessä. No, totuushan on ettei noilla leveyksillä kovin äkkiää tuu tilannetta jolloin pitäis sanoa että ei oo mitään tekemistä. Ihanaa että voi aina palata uudelleen ja uudelleen.

Matkalla Inariin me pysähdyttiin kahville Savukosken kirkon parkkipaikalle. Oltiin tietenkin kätköpuuhissa siinäkin. Matkan varrelta löydettiin myös Sokanaapa niminen lintutorni jonne mentiin leveitä pitkoksia pitkin mahtavan aapasuon yli. Oikeastaan tuo reitti oli enemmänkin polku kun mitkään pitkokset. Sitä olisi päässyt jopa rullatuolilla. Samalla sai käydä vessassa niin ei tarvinnut mihinkään pusikkoon pysähtyä.

Kuvista näkyy miten aurinko paistoi koko ajan joten lämpimät oli tunnelmat. Ei haitannut ilmastoidussa autossa reissaaminen yhtään. Matkan aikana mä jälleen googlettelin majapaikkoja ja varasinkin sitten Ukonjärven lomakylästä meille mökin. Mökin sanottiin olevan järven rannassa ja jotenkin osasin epäillä että näinköhän on. Aika usein nuo mainoslauseet ei oikein täysillä vastaa totuutta mutta tällä kertaa yllätyttiin todella iloisesti sillä mökki todellakin oli upeassa paikassa aivan järven rannalla. Uimaan ei mökin kohdalta päässyt koska pohja oli kovin kivinen mutta se ei meitä haitannut. Aivan vieressä olisi ollut uimaranta mutta ei sitten uskallettu uimaan kuitenkaan. Mökki maksoi 70eur yöltä ja siinä oli oma sauna. Mökissä oli muutenkin kaikki mitä tarvittiin. Oli pari levyä jossa tehdä ruokaa, juokseva vesi, ruoanlaittoa varten kattilat sun muut. Oli astiat ja ruokailuvälineet sekä tärkeimpänä jääkaappi. Sänkyinä oli 2 yhden hengen sänkyä. Mulla on aina tapana vähän sisustaa ja nytkin laitoin sängyt yhteen että saatiin nukkua vierekkäin. Ilta oli kyllä aivan ihana kun saatiin ihailla auringonlaskua, joka tosin ei sinne horisontin taa laske yöttömänä yönä ollenkaan. Samoin aamulla nautiskelin auringonnoususta ja päivän iististä startista.

Kaunis aamu

Illalla ruokailtiin ulkona terassilla retkellisesti

Illanrusko

Mökkimme

Saunottiin yömyöhään ja nautittiin siitä ettei tarvi tehdä mitään eikä mennä mihinkään. Oltiin jo päätetty hyvissä ajoin että kysytään voisiko mökkiin jäädä vielä toiseksikin yöksi. Onneksi se onnistui.

Lähdimme seuraavana päivänä ajelemaan kohti Inarin keskustaa ja vierailukohteena oli aivan ensimmäisenä saamelaismuseo Siida. Vaikka se olikin nyt remontissa ja saatoimme kiertää vain ulkonäyttelyalueen pidin silti kierroksesta kovasti. Oli jännä nähdä miten saamelaiset ovat eläneet ja se miten paljon yhteneväisyyttä vaikkapa asunnoissa oli vanhoihin pohjalaistaloihin. Huonekalutkin olivat kovin paljon samanlaiset.

Kodan katto näytti taiteelta

Ahkioita joilla on saatu kuljetettua tavaraa

Aika jeppis katto

Tämmönen on Siida

Inarin keskustassa käytiin myös kaupassa vähän juomatankkauksella. En edes tiedä miten monta litraa juomaa reissun aikana kului. Vettä, kivennäisvettä ja vichyä oli pakko olla koko ajan saatavilla. Vielä ennen lähtöä takaisin mökkiä kohti me käytiin ihailemassa Jäniskosken kuohuja. Oli kyllä kiva taukopaikka tehty riippusillan kupeeseen, uudehko laavu yms.

Laavun ympäristö oli kyllä mun mieluinen

Laavulle johti riippusilta

Matkalla keskustasta mökille oli Karhunpesäkivi nähtävyys ja kahvila/matkamuistomyymälä. Ei nyt lähdetty kiipeilemään tuonne karhunpesäkivelle sitä porrasmäärää mutta päätettiin käydä kumminkin syömässä poronkäristykset päivälliseksi. Pitihän sitä nyt ainakin kertaalleen käristystä saada. Hyvät oli annokset ja mukaan tarttui vielä hiukan kotiinviemisiä kaupan puoleltakin.

Tämän päivän piti alunperin olla se päivä kun otetaan vähän iisimmin siinä mielessä että oltais vaan mökillä paikoillaan ja lueskeltais vaikka kirjaa ym. Lopulta oltiin seitsemän aikaan illalla mökillä takaisin ja sitten kyllä loppuilta nautittiin taas järvimaisemasta vaikka hiukan tuulisemmaksi oli keli muuttunutkin. Eipä tullut kirjaan tartuttua koska maisemat oli sellaiset että sitä vaan hiljentyi tuijottelemaan ulapalle. Toki jälleen saunottiin kun siihen oli mahdollisuus.

Leirintäalueesta vois sanoa sen verran että vastaanotto ei ollut mikään kaikkein ystävällisin. Meidät otti vastaan isäntä joka ei osannut kunnolla suomea ja opastus mökille hiukan ontui eikä meinattukaan löytää aluksi koko mökkiä. Isäntä tuli sitten jonkun muun porukan kanssa kohti rantaa niin opasti meidät samalla oikeaan paikkaan. Mökeissä ei ollut myöskään mitään numerointia päältä päin nähtävissä mikä vaikeutti omalta osaltaan etsimistä. Mökki ei myöskään ollut aivan putipuhdas vaan lattialla oli vähän pölyä ja mökki näytti muutenkin siltä kun se olisi ollut vielä talviteloilla ja otettu siitä suoraan käyttöön. Meille tämä vältti sijaintinsa ja oman saunan vuoksi kuitenkin ihan hyvin.

Inarissa meitä yllätti se ettei siellä ollut kovin helposti ainakaan löydettävissä sellaista päiväreittiä jota kiertää. Tuntui että kaikki reitit oli hiukan pidempiä eivätkä soveltuneet meidän aikatauluihin mutta eipä sekään nyt haitannut. Nähtävää ja upeita maisemia oli tarjolla ihan vaan ajomatkojenkin aikana.

Seuraavaksi olikin sitten taas aika ottaa suunta kohti uutta paikkaa joka ei oikeastaan mökiltä lähtiessä ollut vielä selvillä. Arvoimme lähteäkö kohti Kaamasta vai kääntyä jo hiukan alaspäin ja Leviä kohti.

rakkaudella,

Sartsa

ROAD TRIP POHJOISEEN PART 2: KUUSAMO

Suomussalmelta siis saavuttiin Kuusamoon. Raatteen tien P paikalla aamupalaa syödessämme varasin samalla meille lomarenkaan kautta yksiön Rukalta. Asunto oli aivan täydellinen tukikohta meidän Kuusamon valloitukselle sillä ajateltiin jäädä kolmeksi yöksi että ehdittäisiin nähdä mahdollisimman paljon. Koska lämpöasteet oli koko ajan siellä hellelukemien tietämillä niin hien virratessa tasaisesti pitkin päivää oli ihana kun pääsi illalla suihkuun.

Ekana päivänä oltiin perillä illan suussa joten kämpille asettumisen, kauppareissun ja ruokailun jälkeen päätettiin lähteä Kiutaköngästä ihmettelemään. Ei ollut pelkoa pimeän eikä edes hämärän laskeutumisesta joten retkeillä saattoi ihan hyvin vaikka aamuun asti. Siellä se kiutaköngäs kuohui yhtä komeana kun aina ennenkin ja kalliot hohtivat punaisenaan ilta auringossa. Mulle tämä oli jo kolmas kerta paikalla mutta Akille eka kerta.

Kuusamon seutu on kyllä niin upeaa maastoiltaan että illalla kun ajeltiin takaisin kämpille niin ihania paikkoja joista ihailla luontoa olisi ollut vaikka miten paljon. Yllä olevassa kuvassa kaunis auringonlasku jossain metsätaipaleen varrella.

Toisena Kuusamo päivänä otettiin suunnaksi Suurpetokeskus. Halusin käydä moikkaamassa sympaattista Juuso karhua. On kyllä tehnyt mahtavaa työtä tuo Sulo Karjalainen, oikea karhukuiskaaja. Suurpetokeskuksessa kuljetaan oppaan johdolla ja siinä matkan varrella saa kyllä aikamoisen tietoiskun eläimistä. Meidän opastyttö oli kyllä aivan huippu ja osasi kertoa eläimistä niin että niille tuli ikäänkuin persoonat. Eivät olleet mitään yhtenäistä eläinlaumaa. 

Suurpetokeskukselta lähdettiin ajelemaan takaisin päin ja välillä saavuttiin Salpalinjalle. Päätettiin käydä kiertämässä reitti synkistä pilvistä huolimatta. Niinhän siinä sitten kävi että heti jo alkumatkasta jättiin sateeseen. Mentiin pitelemään sitä sitten yhteen poteroista. Olihan siinäkin tietty tunnelmansa. 

Sade loppui aika nopeaan mutta valitettavasti toi mukanaan hyttysten armeijan. Metsässä kulkevaa reittiä oli aika tuskallista kierrellä kun sai koko ajan huitoa hyttysiä pois. Selvittiin kuitenkin lopulta takaisin autolle kohtuu vähin paukamin. Välillä käytiin shoppailemassa ja syömässä minkä jälkeen päätettiin käydä piipahtamassa Rukan huipulla. Ihan vaan autoillen läheiselle parkkialueelle ettei tarvinnut harrastaa niin kovasti kiipeilyä.

Seuraavana päätettiinkin sitten lähteä valloittamaan Konttaisen huippu. Suomen kansallismaisemat avautuivat kun jaksoi sitkeästi, vaikkakin puuskuttaen, kivuta sen reilut 400 metriä ylöspäin. Loppumatkasta jo oli vähän usko pettää että huippu koskaan tulee vastaan mutta lupaus upeista maisemista sai kuitenkin jatkamaan sinnikkäästi eteenpäin. Polku oli lopulta helppokulkuista vaikka olikin juurakkoista ja kivistä. Kyllä todellakin kannatti! Maisemat todella olivat upeat. Vaaraa vaaran perään. Viivyttiin hyvä tovi ihan vain hiljentyen sen luonnonkauneuden äärelle.

Harmi etteivät kuvat anna oikeutta todellisuudelle. 

Jälleen mä ihmettelin kelloa kun ei pimeydestä ollut tietoakaan vaikka kello oli jo yli ilta kymmenen. Mulle ensimmäinen kokemus yöttömään yöhön oli jotain todella maagista. Se sai mut todella pauloihinsa ja sen haluan kokea tästä lähtien joka vuosi. 

Konttaiselta lähtiessä tultiin kuin vahingossa Käylänkankaan koskipuistoon. Kertakaikkisen upea ja ihana paikka. Kosken ympärille oli valjastettu viihtyisä puisto siltoineen ja penkkeineen. Kätkökin sieltä löytyi. Paikalla oli myös idyllinen koskikahvila jossa olisi todellakin tehnyt mielä päästä vierailemaan aukioloaikana mutta tällä kertaa se jäi välistä.

Olihan ihanaa illalla taas suihkun jälkeen kallistaa pää tyynylle kun kropassa tuntui päivän liikkuminen ja mieli oli vähintään tyytyväinen.

Seuraava päivä sitten kuluikin pienellä karhunkierroksella. Vähältä piti ettei jätetty sitä kuitenkin tekemättä mutta nyt oon todellakin tyytyväinen että tuli kierrettyä. Niin jumalattoman rankka kun se olikin. Luettiin etukäteen että kiertosuunnan voi itse valita mieleisekseen ja me päädyttiin menemään myötäpäivään. En tiedä sitten oliko se helpompi vai vaativampi mutta vaativa ainakin. Onkohan kukaan koskaan laskenut paljonko portaita ylös ja alas matkan varrella oikein on? Ainakin pirun monta liikaa jos multa kysytään. Matka meni yllättävän hyvin vipalle kolmannekselle asti, kunnes vastaan tuli piiitkät portaat alaspäin. En ymmärtänyt ollenkaan ajatella miten raskasta jaloille myös alaspäin tuleminen on. Pieni paniikki meinas iskeä siinä vaiheessa kun jalat ei enää meinanneet ottaa alle ollenkaan. Onneksi tauon aikana sain venyteltyä ja hierottua niitä sen verran että matka saattoi jatkua ihan hyvin. Loppumatkasta alkoi kuitenkin olla jo niin rankkaa ettei enää juttu lentänyt mullakaan vaan piti keksittyä ihan vain selviytymään loppuun. Yks suuri puute oli se etten älynnyt ottaa riittävästi juomaa joukkoon. Onneksi keli oli siinä mielessä reitille hyvä ettei kaikkein pahin paahde osunut tälle päivää. Mulla oli pari pientä bon aqua pulloa ja suu oli kuiva kun beduiinin sandaali. 

No mutta, kaikesta tästä huolimatta reitti oli aivan upea ja ehdottomasti yks parhaista kokemuksista mitä mun kohdalle on tullut. Matkan varrella oli aivan käsittämättömän hienoja maisemia, vaihtelevia sellaisia. Oli koskia, vaaroja, puroja, lampia, kalliota. Koko kirjo. Suosittelen kyllä aivan ehdottomasti vaikka olisit vähän huonompikuntoinenkin. Ei se matka tapa vaan vauhti. Jos vielä joskus uudelleen lähden reitille niin ohittelen portaita mahdollisimman paljon maaston kautta. Paljon ystävällisempi jaloillekin on kiivetä luonnonmukaista reittiä kun portaita. Jaksaa paljon paremmin.

Myllyn seinää

Kuva myllytuvan ikkunasta

Porokin tuli viilentymään 

Metsälammen tunnelmaa

Nää portaat meinas viedä jalat alta

Reitin pituus on noin 12km ja kaikista suurin hauskuus oli se että vaikka ei tätä ennen olla ikinä menty harhaan millään reitillä niin nyt kun oli voimat jo aikalailla finaalissa lopussa niin päädyttiin sitten harhailemaan. Lähdettiin kuin ihmeen kaupalla reitille uudelleen kun piti mennä kohti parkkipaikkaa. Onneksi päädyin kysymään joltain vastaantulevilta tytöiltä että missä mennään ja he ystävällisesti neuvoivat meidät takaisin reitille.

Autolle päästyä join varmaan pari pullollista vichyä ja tuntui että jalat oli aivan tohjona. Mutta väsystä huolimatta oli voittajafiilis. Siitä että oli saanut kierroksen tehtyä ja kaikesta mitä oli nähnyt matkan varrella. Päätettiinkin sitten että nyt palkitaan itsemme pitsalla ja googletettiin että Rukalla todellakin on pitseria johon vielä nippanappa ehditäänkin. Ei muuta kun maps opastamaan paikalle vaan että voitiin lukea ovesta lappu että sähkökatkon takia ovat sulkeneet normaalia aiemmin. Argh! Ei auttanut kun kaupan kautta ja jotain mikrolämmitettävää sapuskaa iltapalaksi. Loppuilta meni suihkun jälkeen venytellessä paikkoja ja huoltaessa jalkoja kuntoon. Aika saletti oli se että seuraava päivä otettaisiin tosi iisisti ja palauteltais. Onneksi se oli muutenkin matkapäivä jolloin vaihdettiin taas paikkakuntaa.

Kuusamossa ois viihtynyt kyllä vaikka kuinka kauan. Siellä tuntui olevan kohteita loputtomasti missä käydä ja maisemat oli kyllä aivan upeat ihan vain vaikka ajeli missä. Kuusamoon siis ehdottomasti uudemman kerran heti ensi tilassa.

Huomisin matka jatkui mutta minne, siitä seuraavassa postauksessa.

rakkaudella,

Sartsa