SYKSYISIÄ VIBOJA

 Ulkona ropisee sade ikkunaan. Se on jännää miten sekin asia tuntuu resonoivan sisäisen maailmani ja oman fiiliksen kanssa. Silloin kun tuntuu seesteiseltä ja olo on muutenkin kevyt niin sade on jotenkin valtavan rauhoittava asia. On tunne ettei tarvitsekaan hötkyillä mihinkään vaan voi käpertyä ihailemaan sitä peiton alta. Mutta sitten kun kamppailee jaksamisen kanssa eikä oikein tahdo kulkea muutenkaan niin sateestakin saa itselleen ahdistavan asian joka tuo mukanaan kylmyyden mikä vie luihin ja ytimiin.

Tämä koko viikko on ollut todella hankala. Se on sinänsä kummallista että oon mielestäni nukkunut oman mittapuuni mukaan todella hyvin lähes joka yö. Viime yö meni osittain pyörimiseksi mutta noin muuten. Kahtena aamuna on tapahtunut sellainen ihme, että oon herännyt vasta herätyskellon pirinään. Yleensä olen aina jo hyvissä ajoin hereillä ennen hälytystä. Tästä huolimatta aamut on olleet tahmeita. Jos olis itse saanut valita niin todellakin olisin jatkanut nukkumista. Itse asiassa jos se olis ollut mahdollista, olisin varmaan kaiket päivät viettänyt petissä venyen ja vanuen. Niin hullulta kun se kuulostaakin niin tämän olotilan kun yhdistää hiukan rauhallisempaan aikaan töissä niin työpäivät on aikamoisen tahmaisia. En oo vaan saanut koneita kunnolla käyntiin enkä tartuttua oikein mihinkään. Aina välillä oon jonkun pikku projektin koittanut ottaa käsiini mutta kun ajatus on jäänyt aamulla sinne lämpimien peittojen alle niin on aika rajallista se mitä töissä uskaltaa ylipäänsä tehdä. Isojen virheiden pelossa nimittäin.

Kaiken keskellä on kuitenkin positiivisiakin asioita. Mä oon jumppaillut joka päivä jotain. Eilen ja toissapäivänä mä tanssin vähän lattareita ja venyttelinkin. Tuntuu kropassa tosi hyvälle että sitä on liikuttanut ja lihaksia rasittanut. Samalla oon syönyt mahdollisimman hiilarittomasti joten olo on tuntunut kevyeltä. Tai niin kevyeltä kun tälläisen sadankilon keijukaisen kohdalla on mahdollista. Myös herkut oon onnistunut kiertämään vaikka tänäänkin töissä oli tarjolla ihanaa juustokakkua. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Oon herkutellut vaikkapa appelsiinin paloilla. Liekö tuolla kaikella sitten tekeminen parempien unien kanssa.

Vahvasti edelleen on läsnä ajatus jonkinlaisesta muutoksesta joka ilmoilla on. En pysty sanomaan vieläkään mihin se mahtaa liittyä mutta aivan varmasti jotain on tulossa. Kunpa se olisi jotain hienoa, piristävää ja eteenpäin vievää. Tää tunne on toisaalta kutkuttava enkä halua sitä pakottaa millään lailla. Mä luotan elämään ja siihen että sillä hetkellä kun jotain on tapahduttava, se tapahtuu. Huolimatta siitä oonko mä yrittänyt valmistautua vai en. Oon ylpeä siitä että mussa on ollut aiemminkin rohkeutta kuunnella itteäni ja sitä sisäistä ääntä joka on pyytänyt lähtemään tiettyyn suuntaan. Kaikesta en oo todellakaan ylpeä mutta oon mä ainakin päässyt vanhasta kuluttavasta elämästä siihen pisteeseen että voin sanoa aina välillä olevani onnellinen. Senkin on jo oppinut tähän ikään mennessä että elämä on jatkuvaa  liikettä ja hyvä niin. Ajat muuttuu, mieli muuttuu, olosuhteet muuttuu ja on suurenmoinen rikkaus pystyä muuttumaan tarvittaessa mukana. 

Nyt tuntuu siltä että mä menen sohvalle pötkölleen koko illaksi ja kattelen jotain kivaa telsusta. Jos vaikka samalla maalais vähän taivaanrantaakin.

rakkaudella,

Sartsa

VATI JUMISSA

Onpas ollut hermo pinteessä tänään. Huomasin jo viikonloppuna, että joku kummallinen ärtymys on nostamassa päätään. Kaikki vaan tuntui ottavan kiukkusuoneen. Onneksi kohtuullisen hyvin sain kumminkin pidettyä itseni aisoissa ettei Aki saanut kiukkua päälleen. Toisinaan kyllä ärsytti senkin sanomiset ja tekemiset niin paljon että teki mieli alkaa haastaa. Onni on tällä hetkellä se, etten mä jaksa. Mulla olis paljonkin sanottavaa monestakin asiasta mutta tällä hetkellä mun alavireinen yleisfiilis estää ottamasta kantaa tai nostamasta esille asioita. Vähemmän täälä kotona mutta sitten vaikkapa töissä enemmältikin. Mä haluan puhua epäkohdista ja kyseenalaistaa, mutta sitten täytyy olla myös valmis ottamaan vastaan mitä siitä seuraa. Sitten jos jo valmiiksi tietää, ettei siitä seuraa mitään valmista vaan asioita vaan vatvotaan ja veivataan loputtomasti niin mä en jaksakaan nähdä sitä vaivaa. On vähän sellanen olo, että miksi aina minä.

Tänään siis töissä oli kyllä heti aamusta jo kaikki pääkopassa vinksallaan sinne paskaläjän suuntaan. Yksi olematonkin poikkipuolinen sana tai jotenkin muuten vaan älytön kommentti, joita tietenkin juuri tänään tuntui olevan yllinkyllin, sai mut ihan sekoamisen partaalle. Ärsytti oppilaat, aikuiset, oma työ ja juoksevat asiat. Tälle päivää vielä sattui kuvauspäiväkin työpaikalla, mikä ei mun fiiliksiä ollut omiaan ainakaan parantamaan. Mä inhoan koulukuvia. Ne on mun mielestä ihan älyttömän tylsiä kun aina niissä nökötetään samalla lailla vuodesta toiseen. Hiukset tällättynä, liimattu hymy huulilla. Uutta tylsää pönötystä sinne koulun seinälle raameihin. Pelastus tänään oli se, että uudet tuulet puhalsi siinä mielessä että otettiin kuvaan ihan uusia elementtejä. Henkilökunnan ryhmäkuvassakin luettiin kirjoja eikä siis katsottu kameraan ollenkaan. Teemalla lukeva koulu. Ollaan otettu teemaksi tuo oppilaiden lukemaan innostaminen. Siksi päätettiin ottaa se kuvaankin mukaan. Siinä kohtaa suupielet hiukan nyki ylöspäin meikäläiselläkin. Mahtavaa, että joukossa alkaa olla sellaisiakin jotka on valmiita kokeilemaan jotain uutta. Vannoin tänään itelleni että jos mä kuulen kertaakaan mitään sellaista, että näin täällä on tavattu tehdä,  niin mä menetän totaalisesti malttini. Onneksi siltä vältyttiin.

Oon kauheesti yrittänyt miettiä ja ymmärtää itseäni, että mistä tälläinen päivä nyt oikein johtuu. Tuntuu, että viime viikolla ainakin olisi pitänyt kalenterista katottuna olla ne pahimmat päivät, mutta lienevätkö nyt siirtyneet viikolla. Selvää PMS häröilyä tämä taitaa olla. Koko päivän kruunasi vielä meikäläisen kärkkäiden kommenttien aiheuttama selvä tuohtumus ja se, että jäin vangiksi töihin. Niin siis oikeasti tapahtui. Mulla oli takin taskussa sekä omat että työpaikan avaimet. Palaverin jälkeen jätin ulkovaatteet opehuoneeseen ajatuksella, että nappaan ne siitä mukaani kun lähden kotiin. Muutamat hommat vielä kansliassa pakettiin ja sillä välin kuulin, että talo tyhjeni. No ei se mitään. Laitoin kansliani oven lukkoon, kunnes tajusin että työavaimet ei olekaan mun neuletakin taskussa niinkuin yleensä on. Muistin samantien, että ei hätää nehän onkin siellä opehuoneessa. Ongelmaksi muodostui vaan se, että kun pääsin ovelle niin huomasin että joku oli laittanut sen lukkoon lähtiessään. Tilanne oli siis se, että olin yksin koko koulussa enkä saanut ulkovaatteitani saati avaimiani kun ne olivat siellä lukkojen takana. Ei siis mitään mahdollisuutta päästä kotiin. Välittömästi muutaman kirosanan saattelemana viesti työporukan whatsappiin että pääsiskö joku pelastamaan mut pulasta. Kukaan ei vastannut. Apua! Pomo soittaa ja ehdottaa että soittaisin talkkarille joka asuu lähellä. Samalla yksi työkaveri 15 kilsan päästä ilmoittaa, että hän lähtee tuomaan avaimen jos lähempää ei kukaan ehdi. Sanoin pomolle, että ongelmana on se ettei mulla tietty oo kenenkään numeroita, talkkarinkaan, sillä työpuhelin oli lukkojen takana siellä kansliassa. No, hän lupasi soittaa talkkarille ja ilmoittaa pääseekö hän avaamaan mulle oven. Menee pari minuuttia ja lähinnä asuva työkaveri sanoo tulevansa pelastamaan mut pulasta. Ihanaa! Samassa soittaa pomo, että talkkari oli jossain tien päällä mutta tulee ihan kohta avainten kanssa. Minä sanomaan, että ei tarvikaan enää kun pelastus on juuri kohta ovella. Pomo perumaan sitä talkkarin tuloa. Hirveetä hässäkkää ja mua vitutti ja hävetti ihan yhtä aikaa. Että pitikin taas säätää ja säheltää. Lopputulemana oli että kotiin pääsin lähtemään 45 minsaa myöhässä. Jupisin autossa, että en varmaan mene mihinkään lenkille kuten suunnitelma oli vaan hautaudun kotiin syömään ja hemmottelemaan itteäni.

En siis mennyt lenkille, mutta en onneksi myöskään oo syönyt koko iltaa. Söin ihan normaalisti ruuan mutta sitten olen myöskin pessyt pari koneellista pyykkiä ja tehnyt hyvät sapuskat huomiselle. Aika reipasta. Nyt hiukan harmittaa, etten sinne lenkille suunnannut mutta pimeällähän mua ei saa yksin ulos. Oon siitä hassu tyttö. Menee tämä ilta näinkin. Onneksi töissä tuli taas muutama kilometri käveltyä liikuntatunnin aikana niin ei mennyt ihan sohvaperunailuksi.

Nyt ei tarvi enää jaksaa tehdä yhtään mitään. Niinpä telkkari päälle ja vähän rommirusina jäätelöä kuppiin. Parempaa huomista päin...

rakkaudella,
Sartsa