TAUDIN NUJERRUS JA MIELUISIA VIERAITA

Voi pojat. Tiistaista perjantaihin on kovinkin pitkä aika. Ainakin siinä ehtii tapahtua vaikka mitä, mullistavaakin. Nyt on pakko ihan ekkuna hehkuttaa sitä, että mä oon terve!! Vihdoinkin se mua piinannut kurkkukipu on ohi ja mä voin taas niellä ilman että tuntuu kun joka kerta kuoriutuis nielusta ja kurkusta pinta pois. Tässä on taas todiste siitä miten jotain asiaa pitää itsestäänselvänä ja kun sen hetkeksi menettää niin miten paljon sitä osaakaan arvostaa. Akia vähän tuppas hymyilyttää kun mä kerroin tämän näillä sanoilla eilen illalla. Ajatteli varmaan että no niin siinä taas käytetään sujuvasti värityskynää täskin tilantees. Niin se vaan on. Kurkku siis parani nähtävästi kumminkin ihan ajan kanssa TAI sitten tuo Posivil Fluzink oli se ratkaiseva asia. Sitä ehdin kuurina ottaa parin päivän ajan. Aivan sama, pääasia ettei kipuja enää oo.

Kävin eilen siis toka kertaa siellä hoitajallakin kun oli puhe, että pitää tuota korvaa huuhdella vielä toiseen kertaan. Yhtään ei korva ollut kyllä enää oireillut mutta menin kumminkin tunnollisesti. Hoitsu kattoi heti että näyttää kyllä ihan siistiltä ja puhtaalta mutta huuhdellaan nyt kumminkin kun hän oli ehtinyt jo sen vesi/pirtusekoituksen tekemään. Ihan puhdasta oli ja otettiin vielä se pikacrp. Oli laskenut 45 ---- 35. Sekin siis indigoi sitä että tauti on talttumassa. Hoitaja kysyi sitten että olenko mä käyttänyt niitä tippoja korviin ja sanoin etten ole. Halusi sitten että lääkäri vielä kurkkaa mun korvaan ja antaa jatko ohjeita. Lääkäri ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi tulla paikalle vaan luotti hoitajan näkemykseen joten lopputulema oli että tämä homma on tältä erää tässä eikä niitä tippojakaan tarvitse enää aloittaa koska korva on täysin terve. Jippii!! Oli jännää herätä eilen aamulla kun kurkkukipu oli poissa ja jotenkin olotila oli muutenkin kevyempi.

Eilen oli muutenkin juhlapäivä sillä sain lapsukaiseni tänne. J ja V tulivat pikku lomalle ja vaikka olisin kyllä pitänyt täällä kauemmankin niin hyvä kun tulivat edes pariksi yöksi. Harva tietää kuinka usein mulla on ikävä lapsia. Tulee muisteltua sitä aikaa kun olivat vielä pieniä ja siinä ihan lähellä. Taas niitä varmoja keski-ikäistymisen merkkejä varmaan. Fakta on se, että vaikka olisinkin fyysisesti lähempänä niin omat jutut niillä jo tuon ikäisinä tietenkin olis eikä äitiä enää niin paljon tarvittais. Vaikka kyllä tuon nuorimmaisen kohdalla monesti ajattelee, että ehkä sitä äitiä kumminkin aika lailla vielä tarvittais ja sekös se huonon omatunnon sitten taas tuokin. Parempi olla menemättä siihen ajatukseen kovin syvälle. J ja V siis tulivat puolen päivän aikaan ja syötiin heti päiväruoka. Sitten lähdettiin kiertämään kirpputoreja, kateltiin vähän nähtävyyksiä ja kipaistiin kaupassa aamupalatarpeet jne.

Illalla sitten Akin tyttökin tuli käymään ja päätettiin lähteä illan päätteeksi Mäntänvuoreen sillä J ei oo siellä vielä käynytkään. Käytiin vuorentornissa ihailemassa maisemia ja sitten vielä parit geokätkötkin tuli löydettyä. Pitäis varmaan itekin aloittaa kyseinen harrastus taas uudestaan, tulee mentyä paikkoihin joihin ei muuten tulisi mentyä.

Vuorenkirkon portailla yksinäinen kulkija :) 

Mäntänvuoren polut alkaa olla jo aika tuttuja sillä lenkkeilen siellä kovin mielelläni. Etenkin kun erilaisia reittivaihtoehtoja on monia...

Vuorentornilta olisi tosi kiva jos maisemia näkisi joka suuntaan. Puut kuitenkin estävät näkyvyyden oikeastaan kaikkiin muihin paitsi tähän paraatinäkymään joka on keskustaa kohti. Kuvan näkymä jotenkin tuntui kivalta. Siinä on mulle aika paljon...

Ihmettelyä

Komia poikani <3 

Äitin tykönä taitaa olla vähän tylsää kun vaan retkeillään...

Ihan illan päätteeksi käytiin vielä kattomassa yheltä uimarannalta hyvä kuvauspaikka auringonlaskua ajatellen. J vissiin vielä illalla myöhemmällä käväisikin kuvia ottamassa. Me muut oltiin jo niin tööt, että ei muuta kun nukkumaan vaan ajoissa. Ihana päivä ja onneksi tänään on yhtä kiva tiedossa. Ajatuksissa olisi geokätköilyä vähän enemmänkin ja sillä tavalla samalla tutustumista tämän paikkakunnan tarjontaan. Pääsee ainakin olemaan ulkona kun kelikin näyttää ainakin vielä todella hyvältä. Näihin kuviin ja tunnelmiin.

rakkaudella,
Sartsa

SAIRASTUVAN KUULUMISIA

Viime yönä tämä tauti sitten eskaloitui, toivon mukaan äärimmilleen. Siis niin, että tästä olisi suunta vain ylöspäin. Akihan on sairastanut jo kohta pari viikkoa ja kyllähän sen nyt arvasi, että toki mä siitä taudista osuuteni nappaan. Vaikka kuinka on koittanut jättää pussailut pois :) Tartunta nyt kumminkin tapahtuu pääasiassa jo ennenkuin toisella edes on kunnolla oireitakaan. Joten, heti kun kurkkuun alkoi kasvaa kaktus tuossa alkuviikosta niin otin iltasuukon takaisin. Tulee paremmat unet.

Mulla siis ei oo oireista tullut mitään muuta kun tuo kurkkukipu. Alkoikohan se jossain tiistain paikkeilla. Särkylääkkeitä oon syönyt viikon mittaan ehkä hiukan enemmän kun olis hyväkään ja niisät on ollut apua, ainakin eiliseen asti. Sitten alkoi iltaa kohti tuntua, ettei enää aivan niin paljon ollut pillerillä tehoa. Oon ottanu vuorotellen panadolia ja ibuprofenia että maha kestäis moisia määriä. Hyvin on kestänyt. Eilen illalla imeskelin myös bafucinia aika tiuhaan vaikka eihän sekään sitä kipua pois vienyt. Ehkä kumminkin auttoi nielaisemaan vähän paremmin. Viime yö sitten oli aivan kamala. Aikalailla heti kun maata laitoin niin totesin että nyt on kyllä aika hankalan tuntuista löytää mitään asentoa jossa olisi hyvä hengittää, ei yskittäisi tai korviin tulisi paineen tunnetta. Noh, pyörimiseksihän se menikin. Onneksi Aki on niin hyväuninen, että kun kerran nukahtaa kunnolla niin ei paljon hötkyile siitä jos mä vaikka ramppaan vessassa. Niinkun nytkin tein. Kävin ensin puolilta öin ottamassa särkylääkkeen, koska en kerta kaikkiaan voinut enää olla. Samalla otin suuhuni bafucinin sulamaan. Mä pyörin sängyssä akselini ympäri lukemattomia kertoja yrittäessäni löytää jonkunlaista asentoa jossa saattais nukkua. Ehkä torkuin vähän aikaa aina välillä, en tiedä. Kuitenkin neljän jälkeen mun oli pakko nousta ottamaan toinen särkylääke. Kurkkukivun lisäksi korvassa tuntui ikävä paine ja sieltä kuului pahaenteistä ritinää ja rätinää. Oon kuullut sen pari kertaa aikaisemminkin vuosia sitten ja silloin siitä seurasi korvan puhkeaminen. No, tällä kertaa niin ei onneksi käynyt. Otin toisenkin tyynyn ja rakensin vähän kohotusta päänupilleni niin paine vähän hellitti. Sinä vaiheessa taisin olla jo niin uuvuksissa että uni tuli vähäksi aikaa ihan väkisin. Akilla herätti kuitenkin kello töihin 7 aikaan ja niin mäkin nousin ylös. Päätin syödä siinä samalla taas aamupalan että sinne mahaan menisi taas kaikkien lääkkeitten lisäksi jotain muutakin.

Aki lähti töihin ja mä jäin odottamaan että kello tulis 8 ja voisin soittaa terveyskeskukseen. Sainkin sitten hoitajalle ajan 10.40. Yritin vielä laittaa joksikin aikaa makuulle, mutta ei kerta kaikkiaan onnistunut. Paine korvissa ja kurkussakin oli niin epämiellyttävää että pakko oli nousta ylös. Yllätyksekseni tässä vaiheessa kävi avain lukossa ja Aki tuli kotiin. Olivat passittaneet töistä kotiin ja lääkärille. Hyvä niin sillä onhan tuotakin tautia jo kestänyt se pari viikkoa, kuten tuola aiemmin sanoinkin.

Mun hoitajakäynti poiki diagnoosin korvatulehduksesta ja siis lääkekuurinkin. Nielusta ei löytynyt pikaviljelyssä angiinaa sun muuta joten virus siellä taitaa sitten riehua mua kiusaamassa. Täytynee lääkitä itteänsä suurella määrällä jäätelöä. Se tehonnee niin fyysisesti kun henkisestikin.

Aki on just parhaillaan lääkärissä ja katsotaan millainen tuomio sieltä tulee. Toisaalta tietty kiva, että sairastetaan yhtä aikaa josko sitten tervehdyttyä saatais tehdäkin jotain kivaa taas kun ei oo niin että toinen on vuorostaan puolikuntoinen. Ens viikonlopulle toivon jotain mukavaa, menköön tämä tuleva lepäillessä ja oleskellessa vaan. Itse asiassa kun kattoo ikkunasta ulos niin kovin harmaalta taas näyttää. Vettä sataa, mutta se ei haittaa mua yhtään. Kaikesta tästä kurjuudesta huolimatta mulla on ihan kiva fiilis. Syystä tai toisesta. Tuo sadekin tuntuu vaan jotenkin lohdulliselta ja tuntuu kivalta ottaa kirjaa käteen ja köllötellä sohvalla. Ehkä se on olosuhteiden pakostakin johtuvaa kun kuitenkaan ei pysty esim ulkoilla niin ei tällänen kelikään haittaa.

Hyvää viikonloppua sulle myös!

rakkaudella,
Sartsa

VOIMAANTUMISTA

Onpas ollut kuulkaas kaikkien aikojen lauantai taas. Jo tässä vaiheessa viikonloppua mulla on tunne, että oon saanut ladattua akkuja oikein tosissaan. Eilen me pakattiin heti töiden jälkeen retkivermeet ja eväät reppuun ja lähdettiin ettimään laavua, jossa voisi käydä tekemässä notskieväät. Kävi kuitenkin niin, että vaikka me ajeltiin tuntitolkulla pitkin maakuntaa niin ei löydetty sopivaa paikkaa. Nyt alkaa olla jo niin pehmeässä kunnossa kaikki nuo metsätiet, ettei niille oo mitään asiaa henkilöautolla. Retkemme suuntautui Jämsän puolelle tällä kertaa ja siinä vaiheessa kun todettiin ettei me kerta kaikkiaan löydetä sopivaa notskipaikkaa vaan kotia ois tultava syömään, niin bongattiin netistä näköalapaikka josta saattoi nähdä Jämsän kaupunkia lintuperspektiivistä. Paikka oli siis Pukinvuoren ulkoilureitin varrella oleva laavu. Löydettiin pienen kaivelun jälkeen osoite mihin auton voisimme jättää ja siitä lähtikin sitten polku kuusikon läpi metsään. Lähdimme sitä sitten seuraamaan ja etenimme rinnettä ylös pohjastuen valaistuun kuntoilupolkuun. Sitä pitkin sitten kiipesimme vielä korkeimmalle kohdalle missä oli laavu jonka ääreltä oli kyllä ihan kivat maisemat alas kaupungille.
Me päätettiin kuitenkin lähteä suuntaamaan kohti kotia. Meinattiin toki ensin eksyä ja lähteä seuraamaan ihan väärää polkua mutta hetken etsimisen jälkeen löydettiin oikea reitti. Metsä oli nimittäin täynnä sinne tänne risteäviä polkuja. Lähellä olisi ollut kartan mukaan myös muinaislinna mutta sitä ei enää viitsitty lähteä etsimään. Jääköön toiseen kertaan.

Kiva näkymä

Aurinko alkoi painua jo mailleen

Eilinen ilta piti sisällään myös todella tunteellisen Voice of finlandin. Ai että mun piti itkeä siinä kun tähtivalmentajat esitti Ollin muistolle ne biisit heti alussa. Siis mulla varmaan purkautui siinä kyynelten mukana koko viikon väsymys, turhaumat ja patoutumat sillä mun itku ei taaskaan ollut mitään sellaista herkän naisellista vaan sellasta hysteeristä hynkytystä jossa välillä niistetään nenää ja sitten taas pyyhitään,ei tokikaan vaan silmiä, vaan koko naamaa. Loppu ilta meni telkkarin ja virvokkeiden seurassa sutjakkaasti.

Tähän päivään herättiin ihan ihmisten ajoissa. Hyvä niin, sillä mä olin päättänyt etten ainakaan laita kelloa herättämään vaan nyt huilataan ja yritetään elvyttää energiavarastoja jotka on päässeet pahasti ehtymään. Heräsinkin ihmeen pirteänä. Osasyynä varmaankin kaihtimien välistä pilkistelevä aurinko ja valtava valoisuus. Aamupala piti mennä ilman muuta syömään ulos.

Aamupala maistui auringossa

Toka kerta muuten tälle kevättä. Aurinko paistoi oikeasti tosi lämpimästi ja kyllähän se mittarikin näytti 20 plus asteen tienoilla. Oli selvää, että tänään tarvii ulkoilla ja paljon.

Päätettiin lähteä sitten etsimään sopivia laavuja tästä lähistöltä iltapäivän retkeä varten. Jälleen me ajeltiin ainakin pari tuntia ristiin rastiin sinne sun tänne. Aina tultiin paikkaan jossa tie oli mennyt jo niin pehmeään kuntoon ettei viittinyt enää edetä ettei jäädä kiinni. Yks laavu me löydettiin jonka lähistölle pääsi autolla. Maisema oli mun mieleistä eli kivistä. Mä jotenkin tykkään sellasesta kallioisesta ja kivisestä näkymästä. Ai että mä nautin myös siitä, että pääsi taas paikkaan missä ei kuulu muuta kun tuulen humina puitten oksilla ja lintujen laulelua. Se on niin rauhoittavaa ja stressiä parhaiten purkavaa.

Laavu oli kyllä ihan mukavan kokoinen

Mun mielestä tuo vänkyrä puu on jotenkin hauska. Aina on oltava joukossa joku Erityinen :)

Tälläinenkin näkymä tänään tuli vastaan

Kyllä mä siellä keskellä ei mitään annoin lämpimän halauksen eräälle männylle. Mahtavaa!! Mä niin nautin meidän reissusta vaikka ei me muille laavuille sitten päästykään kun tuolle yhdelle. Meinattiin jo yhdessä kohtaa juuttua kiinni kun piti auto kääntää pienessä tilassa kun ei kannattanut jatkaa enää eteenkään päin. Onneksi päästiin kumminkin sitten kunnialla kotiin. Musta tuntui että metsä antoi taas mulle sen mitä niin kovasti tarvitsin. Rauhan ja rentoutuksen.

Päivään on sisältänyt myös kulttuuriakin. Käytiin tuossa Gösta museon Kivijärvi salissa kattomassa sekakuoron muutaman biisin keikkaa. Göstassa aukesi tänään uusi näyttely ja sen tiimoilta tähän esitykseen oli valittu 4 teosta, joista näyttelyn kuraattori kertoi oman näkökulmansa miksi juuri kyseiset teokset oli valinnut. Sitten sekakuoron johtaja Katja Autonen-Lepistö kertoi omasta puolestaan mitä ajatuksia ja mielleyhtymiä teokset oli hänessä aiheuttaneet ja minkä biisin hän oli sitten sen pohjalta valinnut. Todella hieno kokemus kaikkiaan.

Tästä oli kyse

Sekakuoro kyllä lauloi upeasti

Tästä oli kyse, taustalla teos johon valittua biisiä kuoro esittää

Tämän kulttuuripläjäyksen lisäksi ollaan tänään käyty Vilppulassa ajelemassa ja pysähdyttiin Vilppulankoskelle tutustumaan historiaan ja siihen liittyviin paikkoihin.

Sisällissodan muistomerkki Vilppulankoskella

On tuokin aika ollut aikamoista!

Koski soljui rauhallisena, veden vähäisyys näkyy tässäkin

Serlachius perusti ensimmäisen puuhiomonsa Vilppulankoskelle ja tässä siitä muisto

Kaupan kautta tultiin sitten kotiin ja eipä muuta kun ruokaa tekemään. Nyt kun on syöty, on mukava rauhoittua telkkarin äärelle. Ensin Haluatko miljonääriksi, sitten the wall ja illan päätteeksi vielä Suomi Love konsertti. Ai että mulla on niin hyvä fiilis nyt, että tästä kyllä pakostikin energiaa jää pankkoon pahan päivän varalle. Huominen on vielä viikonloppua jäljelläkin joten nyt hellitään.

rakkaudella,
Sartsa

KIVI LÄHTI VIERIMÄÄN ELI LIIKUTTU ON

Nyt on kyllä mieli niin hyvä,lämmin ja hellä. Vihdoin mä oon saanut liikutettua itteäni jo kahtena päivänä peräkkäin. Kaikki tämä on tapahtunut, tottakai, ihan ex tempore mutta mitäs sen väliä. Mä oon kuukausikaupalla yrittänyt rahdata leviää ahteriani kuntosalille, mutta kun ei niin ei. Kynnys on tuntunut kasvaneen ihan liian korkeaksi ylittää. Mutta tänään mä tein sen!!! Mä kävin hankkimassa lisävirtaa mun kuntosalinappiini ja niinpä sitten heti töitten jälkeen löysin itteni ähkimästä salilta. Oon varmaan joskus kertonutkin näistä meidän kaupungin upeista eduista työntekijöille, mutta kerronpa uudelleen. Täällä siis kaupungin työntekijät saavat hakea ihan ilmaiseksi tuollaisen kulkulätkän millä pääseepi sitten kahdelle eri salille punttaamaan. Mitään rajoitusta ei oo, voitteko kuvitella. Sielä sitä siis saa repiä rautaa vaikka 24/7 joka päivä jos tykkää. Mun mielestä ihan loistava etu. Lisäksi vieläpä saadaan 3 kertaa kuukaudessa käydä uimahallissa ilmaiseksi. Siihen vielä kun liittää päälle sen,että paikallinne JHL:n osasto antaa vuosittain etusetelit jolla voi käydä kulttuuririennoissa tai hieronnassa niin mä oon kyllä ollut kovinkin tyytyväinen. Tosin mulla on taustalla edellisen kotikaupunkini puhdas nollasaldo tälläsissä asioissa. Siellä ei tunnettu tyhy sanaa lainkaan. Nyt siis otan kaiken ilolla irti näistä eduista.

Mä oon eka kertaa viime vuonna näihin samoihin aikoihin hakenut tuon lätkän mutta käyttänyt tasan kaksi kertaa. Kerran mennyt oppilaiden kanssa liikkatunnilla sinne ja eka kerta oli kun kävin vaan oviaukosta kattomassa paikkoja. Kyllä oon ollut ittelleni ihan hermona etten oo saanu mentyä tekemäänkin sinne jotain. Noh, nyt yritetään sitten uudella onnella. Sekin on sanottava, että menin siis ihan ex tempore töistä päin tuonne salille täysin valmistautumattomana. Oli nälkä jo valmiiksi sillä välipalaa ei ollut mukana töissä. En siis pystynyt tankata ennen treeniä. Vettä ei ollut ollenkaan ja nuo vaatteetkin oli ihan ne mitkä mulla oli töissä. Arvioin, että ne päällä pystyy ihan hyvin suorittaa. Ja niin pystyikin.

Sellaaselta se näyttään ku keski-ikäänen plösö on salilla

Joo, eipä tosiaan paljo tuo peilikuva silmää miellytä. Tartteeki tehrä jotaki ja äkkiä.

Mutta ei tässä vielä kaikki liikunnan saralta. Eilen mä kävin ekaa kertaa tälle syksyä myös uimassa. Olin yllättynyt että sain vetäistyä heti kerralla kilometrin yhteen soittoon. 40 minsaa siis yhtämittaista uintia. Aika hyvin, vaikka ite sanonkin.

Mä niin toivon, että tästä alkais nyt sitten säännöllinen liikkuminen. Yks tosi iso haittatekijä tällä hetkellä on se, että mä en kerta kaikkiaan uskalla mennä lenkille yksin. Mä pelkään tuota pimeää niin että lenkkeily on tosi epämieluista. Mun sydän hakkaa miljoonaa kun täytyy koko ajan katsella olkansa yli. Ei kiva ja vaikka tämä kuulostaa pahasti tekosyyltä niin täyttä totta. On ihan kamalaa miten pimeää just tällä hetkellä on. Marraskuu on musta hauta, kuten Reijo Mäki on sanonut. Otin kuvan tänään kun lähdin ajelemaan kotia kohti. Juu, olin ratissa kun kuvan otin mutta pysäytin auton oikeestaan kokonaan kun ei muuta liikennettä ollut sillä halusin ikuistaa näkymän. Kuvassa on pitkät valot päällä. Tuohon kun lisäis vielä sen, että satais vettä ja olis märkä musta tie niin näkis vielä vähemmän. Eli kun ajattelee, että tällä mun työmatkalla on todella paljon hirviä ja peuroja niin hiukan on epämukava ajella. Ei niitä elukkoja kyllä kerkiä näkemään jos ne mettästä tielle hyppää vaikka miten hiljaa yrittäis ajella. Kuulin, että eilenkin tällä välillä oli 2 hirvikolaria ollut aika lähellä. Mullakin on kyllä kaasujalka keventynyt huomattavasti.

Pimeys on murhaava!!

Tämmösin fiiliksin tällä kertaa. Kyllä tuo liikkuminen vaan piristää kummasti mieltä ja auttaa jaksamaan. Kotona lämmitin ruuaksi vaan lohikeittoa, että sai äkkiä ruokaa napaan. Kotimatkalla kävin ruokakaupassa ja sieltä lähti ensiapuevääksi kaakaon makuinen proteiinijuoma. Kävin hakemassa taas koko joukon kasviksia, jotka jäi vielä odottamaan valmistamista.

Mun olotila on tällä hetkellä sen verran parantunut ainakin pahimmista ajoista, että en oo enää niin älyttömän väsynyt. Voin olla huonosti nukutun yön jäljiltä hiukan väsy, mutta se ei oo sellaista kaiken kattavaa väsyä. Ja kaiken lisäksi mä ylipäänsä en nuku öitäni yhtä huonosti kun aiemmin. Nukun oikein reilusti monta tuntia putkeen ja jos herään, niin se tapahtuu ekan kerran vasta aamutuimaan. Vessassakaan ei tarvi käydä läheskään joka yö. Toisaalta päivisin tuntuu, että tarvii käydä vessassa aika tiuhaan joten epäilen sen johtuvan nyt tuosta verenpainelääkkeen nesteenpoisto jutusta. Hiusten lähtö on myös tasaantunut selvästi sillä enää ei mun olkapäillä oo jatkuvasti läjää hiuksia. Eilisen uinnin jälkeen mä en rasvannut ihoani ollenkaan sillä rasva unohtui kotiin enkä muistanut kyseistä operaatiota kotonakaan. Mistä voi siis päätellä ettei iho kuivu ollenkaan enää niin pahasti kun joku aika sitten. Sillon ei rasvausta olisi voinut kuvitellakaan jättävänsä välistä. Oiskohan nyt sitten niin, että lääkitys on tehonnut. Siltä se tuntuu. Pitääkin  muuten muistaa varata ne labrat sinne joulukuulle.

Koittakaa jaksaa tän pimeyden  kans, keksitään kaikkea kivaa valonpilkahdusta tähän aikaan. Kohta on jo kevät!!

rakkaudella,
Sartsa

ELÄMÄ ON VARJOA JA VALOA

Tiedätteköhän sen tunteen, kun tykkääminen itteään kohtaan on todella minimissään. Mulla on koko ajan enenevissä määrin niin, etten arvosta enkä etenkään tykkää siitä tyypistä joka mua peilistä kattoo. En edes oikein tiedä johtuuko se siitä, että oon laiminlyöny itteni niin kauan ja niin monella tapaa etten voi sitä hyväksyä. Toisaalta tiedän sen johtuvan myös siitä, että mä oon tämän kokoinen ja näköinen kun nyt oon. Aiemminkin oon maininnut että musta tuntuu kun olisin hukannut itteni johonkin ja mä tiedän aika tarkkaan mistä sitä kannattais lähteä ekkuna ettimään. Tämän läskikuoren alta!! Mua ihan oikeasti ehkä ekaa kertaa elämässäni inhottaa se, miltä mä näytän. Oikea minä ei oo ihan tämän kokoinen ja peiliin kun kattoo niin tuntuukin että sieltä silmistä näkee sen aidon Minän.

Ehkä kaikkein eniten tähän mun kurjaan oloon vaikuttaa kumminkin nämä mun terveyteen liittyvät asiat. Koko ajan mä joudun valittaa jotain paikkaa mun kropassa joka ei oo kunnossa. Sitten kun luulin jo saaneeni jonkun syyn tälle kaikelle, että mä en siis ookkaan vaan vanhentunut yhes yös ja ehkä tälle lihomisellekin on joku järkevä syy ja lähden hakemaan siihen apua niin mä en saa sitä. Se turhauttaa niin paljon ettei mitään järkeä. Mua pelottaa että kun mä kuukauden päästä menen taas lääkärille niin labrat on ihan ok ja kilpparijuttu jää siihen. Mitä mä sitten teen?? Varaa ei oo mennä yksityisellekään. Mä niin kovasti haluan terveeksi, oman itteni takaisin. Tällä hetkellä tunnen olevani 70 vuotias mummeli jolla on toinen jalka jo haudas.

Parisuhteeseenkin tämä mun olotila tuo omat haasteensa. Pelkään ettei toinen jaksa kohta enää kattella tällästä invalidia. Oikein huonoina päivinä mä ajattelen itte lähteväni, erakoksi johonkin korpeen, missä en oo kenellekään riesa. Oon kysyny monet kerrat miten Aki julkee mun kans kulkea missään että eikö sitä hävetä. Vastaukseksi oon saanut höpöhöpö. Ihana kun ainakin yrittää vaikuttaa ettei välitä. Ois ihana tuntea olevansa hyväksytty just tällääsenä, vikoineen ja läskeineen päivineen. Mutta valitettavasti mä oon tällä hetkellä niin solmussa oman minä kuvani kanssa etten ehkä osaa edes huomata vaikka toinen koittaisi osoittaa että noin on.

Mieli kun kyntää syvällä, niin sitä kyseenalaistaa koko keski-ikäisen akan elämän. Että mitä sitä yrittää mitään pyristellä, antaa mennä alamäkeä vaan. Parisuhteessakin sitä käy surku toista joka joutuu kattella vanhaa ja raihnaista akkaa joka ei muuta kun luetteloo päivästä toiseen mikä tällä hetkellä on vialla. Yhtä sairaskertomusta koko elämä. Ei sellasta tarttis kenenkään jaksaa.

Onneksi jostain oikein syvältä, sieltä mielen viimeisimmästä peräkamarista, tulee sitten aina se kiukku että minähän muuten nousen taas tolpilleni. Laitan itteni kuntoon, keinolla millä hyvänsä. Luovuttaminen on harvoin ollu mun sana varastossa eikä sen tartte sinne tulla nytkään.

Nyt elellään Kalevan kisat pois alta ja sitten mä haen mulle määrätyt verenpainelääkkeet ja aloitan ne. Katotaan mitä se tekee ololle kun paineet tasaantuu. Ravintojutut laitetaan kuntoon myös viimeistään kun työt alkaa. Oon jo aloittanut tekemällä joka päivä smoothien missä on kehoa helliviä aineksia.. Avokadoa, pinaattia, lehtikaalta, banaania, ananasta, sitruunaa, paaaaaljon marjoja... Paahdan usein kasviksia ja näinpä oon siirtynytkin asteittain kasvispitoisempaan ruokavalioon. Punainen liha minimiin, samoin peruna, pasta ja riisi. Paljon kalaa ja vaaleaa lihaa. Lisäksi juon joka aamu sitruunavettä ison mukillisen. Ainakin sen oon jo huomannut että vatsa kiittää. Sen kans ei oo enää ongelmia eikä turvota niin paljoa kun aiemmin.

Josko se tästä ihan pienin askelin kerrallaan, elämä palautuis tähänkin tyttöön. Tällä hetkellä valot on hiukan himmeellä.

Elämä on varjoa ja valoa

takkaudella,
Sartsa

KADONNEEN IDENTITEETIN METSÄSTYS ALKAA JÄLLEEN

Näin kulutan aikaa..lauletaan laulussakin. Tänään on työpäivä kaikella tapaa poikkeuksellinen. Oon nähkääs yksin töissä tänään ja tekeminen on luvalla sanoen kortilla. Alkaa olla se vaihe, että kaikki toimistohommat on purkissa ja siivoiltukin on joka kaappi ja laatikko mitä mieleen on tullut. Mä tunnustin tämän asian auliisti myös pomolle eilen ja sain vastaukseksi että ottaa ihan rennosti vaan. Lueskella vähän sähköpostia ja päällystellä muutama kirja. Ei kuulemma tarvis tulla aamulla heti kaheksaan jne jne. Mä tulin sitten puoli ysiin ja oon kyllä tähän asti ollut ihan reipas. Pakko tunnustaa!

It- tukihenkilö Jori soitteli heti aamusta ja häneltä sain muutaman vinkin millä tavalla vois noita oppilasrekistereitä päivitellä joten sitä hommaa sitten hiukan rönsyilevästi teinkin aamupäivän. Mä oon yrittänyt ennakoida mahdollisimman paljon syksyn asioitakin ja tehdä valmiiksi kaiken minkä tehdä voi. Ihan vaan sitä varten ettei syksyn työkuviot oo vieläkään selvillä. 95% todennäköisyydellä mä tuun tänne jälleen elokuussa mutta se paljonko mä teen kansliahommia vai teenkö yhtään, on vielä täysin auki. Toivon saavani siitä tiedon vaikkapa jo ihan tällä viikolla. Hommat on kuitenkin jonkun tehtävä niin siksi oon koittanut ennakoida ja helpottaa syksyä osaltani.

Sen lisäksi, että oon aamulla istunut päätteen äärellä hyvän tovin niin oon mä päällystänyt 10 musiikin kirjaakin. Että ihan riittävän ahkera oon koko aamun ollut joten tässä kun ruokailemaan istahdin niin ihan hyvällä omalla tunnolla mä teen vähän tämmösiä omia juttujakin :)

Ruokana tänään omin kätösin väännetty lohisalaatti

Niistä puheenollen mä selasin äsken facebookia. Kyllä, voin tunnustaa että oon somekoukussa. Fb:tä ja Instagramia tulee päiviteltyä välillä tiheämmin ja välillä harvemmin mutta lueskeltua tulee oikeestaan jatkuvasti. Siinä mielessä oon ihan tyytyväinen että oon ahkerasti päivittänyt esim facea että lähes joka päivä siellä on mulle maistiaisia ja muistoja menneiltä vuosilta. On toisinaan haikeaa palata johonkin ihanaan muistoon tai hetkeen jossain. Vaikkapa reissumuistoja selatessa tulee sellasia jänniä muistoja mieleen, että ihan kun käväisis hetkellisesti juuri siinä kohteessa. Sitten taas toisaalta mä huomaan niistä miten kauan mä oon elänyt ahdistuksessa. Miten monta vuotta on mennyt itseään tulkitessa ja siinä, että on saanut korjattua niitä vahinkoja joita on itselleen tehnyt. Se on karua lukea niitä asioita kun tiedostaa sen tunteen mikä niiden rivien väleihin ja tekstin taustalle liittyy. Samalla joskus tuntee sellaista kiukkuakin itteään kohtaan, olisitpa tuossakin tilanteessa ymmärtänyt olla ihan hiljaa etkä aina valittaisi. Sitä pystyy katsoa elämäänsä ulkopuolisena ja se on opettavaista jos mikä.

Tästä tulee mieleen esimerkkinä kun katottiin viimeisiä jaksoja Temptation Islandista tuossa taannoin ja alettiin pohtia tuollaista kokemusta että mikä siinä on hyvää. Että voiko siinä olla mitään hyvää?? Päällisin puolin sitä itekin on ajatellut että siinä on ohjelma jossa ei oo mitään järkeä ja että miksi hyvää ja toimivaa parisuhdetta pitäisi lähteä testaamaan kreisibailaamalla jossain paratiisisaarella sinkkujen ympäröimänä. Sinkkujen joiden tehtävä formaatissa on aiheuttaa sitä kiusausta. Niin, kiuasausta mihin?? Sekstailuun vieraiden kanssa...Ja mitähän tekemistä sillä on parisuhteen kanssa?? Lisäksi vielä se, että eristetään muusta maailmasta täysin, niin kuvitteleeko joku nyt sitten oikeasti että niissä olosuhteissa vois kolmessa viikossa hankkia uuden paremman parisuhteen. No ei kyllä voi. MUTTA... jutellessa ventovieraitten ihmisten kanssa omista kipukohdistaan, saa ainakin puolueetonta palautetta asioista. Ehkä jopa paljon toivottua ajattelemisen aihetta ja perspektiiviä asioihin joita on saattanut siihen asti pahimmillaan miettiä vaan mielessään. Aika usein on myös niin, että läheisten ystävien kanssa jutellessa ne ystävät saattavat tahtomattaan myötäillä sua vähän liikaakin niin että hedelmällistä ja mieltä uudella tavalla avartavaa keskustelua ei synny. Nämä vieraat ihmiset eivät ole sua liian lähellä, niin sieltä saat totuudenmukaista kommenttia ajatuksistasi. Temppareiden inhorealistinen palaute on myös sitten viimeistään siinä, kun näet itsesi televisiosta. Näet miten toimit tilanteissa ja kuulet omat puheesi kuin ulkopuolisena. Luulenpa että siinä oppii itsestään kaikkein eniten ja jos ne opit osaa sitten ottaa rohkeasti vastaan ja hyödyntää tulevaisuudessa niin sehän on korvaamatonta.

Tähän kohtaan täytyy sanoa noista ystävistä että mä oon todella onnellinen siitä, että mulla on sellasia ystäviä lähipiirissä jotka kyllä kertoo asioista oman mielipiteensä eivätkä oo mitään joojoo tyyppejä. Välillä on saanut ihan uuden suunnan ajatuksilleen kun joku on tuonut umpikujatilanteeseen jonkun ihan toisenlaisen ratkaisun kun mitä itte olin ajatellut. Sitä niin jumittuu omiin ajatuksiinsa helposti eikä näe mitään muuta. Juurikin eilen kävin tälläistä keskustelua ystäväni kanssa jolloin pääsin kyllä omaan elämääni sisälle ihan kun takaoven kautta vaivihkaa. Sen keskustelun jälkeen mulla silmät aukesi tälle tämänhetkiselle tilanteelleni ja sain järkisyitä kaikella väsymykselle ja uupumuksen tunteille. On monenlaista kuormitusta, mitä en oo edes ajatellut. Mulla on niin vahvana sisäänrakennettuna se että pitää pärjätä. Kulloisestakin tilanteesta on vaan mentävä eteenpäin ja tehtävä sitten ratkaisuja kun niiden aika on. Se on mulle vain elämää joka on elettävä. Mitä enemmän tälläsiä kuormituksia niskaan tulee ja osittain itse asetankin, niin sitä enemmän mulla tulee se pärjäämismoodi päälle. Sitten pojat pusketaan, vaikka sitten läpi sen harmaan kiven. Nyt mä sain oivalluksia, ei kaikilta osin helppoja, mutta sellaisia jotka tulee auttamaan mua eteenpäin. Mä oon vähän kadottanut taas itteäni mutta kadonneen identiteetin metsästys alkakoon.

Onneksi on loma aluillaan ihan kohtsillään. Huomenna viimeinen päivä töissä ja sitten nokka kohti kesän monia suunnitelmia. Mä oon sitä mieltä että Marmarikseen olis päästävä pitkän tauon jälkeen. Katotaan onnistuuko. Kesäinen kotomaa ainakin kutsuu, se on varma....

rakkaudella,
Sartsa

TERVEHTYNYT JA KEVÄTTÄ RINNASSA

Voi pojat miten mä jaksan lapsellisesti innostua joka kerta kun meen ovesta pihalle ja aurinko kutittaa kivasti leuan (lue:leukojen) alta. Se tunne on ihan sanoinkuvaamattoman ihana etenkin näin piiiiitkän talven jälkeen. Mä oon niin valmis kevääseen ja kuumana hehkuvaan intiaanikesään kun vaan ikinä voi olla. Vaikka täs on parin päivän aikana taas tullut rahtusen verran uutta lunta niin vastapainoksi aurinko on lämmittänyt oikein urakalla. Mä tein vähän aikaa sitten keväälle pienen runonkin. Laitoin sen tuonne lärvikirjaan ja voisinhan mä sen tännekin laittaa. Kas näin:

"Kevään aavistaa. Lunta taivaalta vaikka niskaan putoaa. 
Kun kylmä tuuli suupielet alaspäin kohmettaa, 
silti mä tahdon uskoa et aurinko jossain tuolla odottaa. 
Kevät talven sormet sulattaa, kun käsi käteen pikkuhiljaa hivuttaa. 
Se huomaamatta talven sydämen eloon saa ja valtaa lempeästi lisää elintilaa.
Talvi puristaa, otettaan koittaa vielä kädestään tiukentaa. 
On lupa kuitenkin jo kohta irrottaa ja kevään hymyillessä muurit murtaa.
Kevät koskettaa, hyvästiksi talven lämmennyttä poskea.
 Ystävien ote irtoaa, vuoden päästä jälleen tässä tavataan."

Kyllä mä uskon, että kevät on ihan tuossa nurkan takana ja sieltä se sitten yllättää meidät kaikki kertarysäyksellä. Sitäkin mä toivon, että suurin osa vuoden sadekiintiöstä olis nyt sitten jo alas tullut. Olis sellanen kohtuu sateeton kesä. Sellanen kun aina lapsena oli.

Tänäänkin töissä huomasin, että vaikka aurinko näyttäytyi kivasti niin jälleen kerran pihassa kävi se iänikuinen viima. Taas piti koittaa muistaa suojata naamaansa vaikkakin myös siltä osin alan olemaan nyt entisen veroisessa kunnossa, että kylmä ei ota enää ihan niin herkästi kun vielä vaikka viime viikolla. Silti mä suojaan itteni mahdollisimman hyvin. Pelataan varman päälle nyt vaan.

Niin, tosiaan. Oonko mä muistanut kertoa ollenkaan että aikalailla tasan 3 viikkoa siihen meni, että mä voin sanoa olevani oikeastaan entisellään. Kaikki toimii naamataulussa entiseen malliin eikä niitä nipistelyjä tai sellasta jännää vähän ku puutumisen tunnetta oo enää. Eli siis kasvohalvaus on jo voitettu kanta, mutta nämä muut oireet tietty tuottaa vähän päänvaivaa. Siis nuo sydämen tykytykset ja ikävät tunteet tuossa rinnassa. Tänäänhän niitä ei oo ollut ollenkaan joten aika jännä juttu on. Pakkohan mun on jossain vaiheessa mennä sinne lääkärille ja pyytää labrat sun muut sillä en mä voi sanoa olevani ihan priimakunnossakaan. Sitten on se toinen puoli, että tieto lisää tuskaa. No katellaan. Just nyt olo on ihan bueno.

Töissä meinaa välillä vähän kiristää hermoja syystä tai toisesta mutta ei kait siinä mitään uutta ja ihmeellistä oo. Se on välillä vähän semmosta, tulee päästeltyä höyryjä ulos.

Tämän päivän positiivisinta antia oli se, että sain ensikäden infoa mikä mua odottaa syksyn tullen kun työkkärin kanssa alan taas asioimaan. Vai oonkos mä jo kertonut, että 14.6 on näillä näkymin vipa päivä mulla tuola koululla. Sitten on taas aika haistella uusia tuulia. Se kenen äippälomitusta oon tehyt, aikoo nähkääs palata töihin syksyllä. En mä tässä vaiheessa ainakaan vielä koe tuota asiaa mitenkään maailmanloppuna, ehkä on jo sellanen olokin hiukan että on aikakin lähteä eteenpäin. Lähinnä tosiaan oon miettinyt millaista hulabaloota se on sitten kun työkkärin kanssa aletaan vääntää aktiivimallista ja sen toteutuksesta. 18 tuntia 3 kuukauden aikana pitäis kumminkin jotain tehdä osoitteekseni aktiivisuuteni. Kerkesin jo vähän kerätä ahdistusta valmiiksi siitä, että tuo kaikki pitää olla palkkatöitä. Että mistä helkkarista mä sellasia nyt sitten keksin. Mutta siihen käy monenlainen muukin aktiivisuus. Katotaan mitä mä sitte keksin. Toisaalta tietty toivon, että sijaisuuksiakin ois sen verran vaikkapa tuolla päivähoidon puolella että siitä jo kertyis nuo tunnit. Noh, noita asioita mietitään sitten joskus syssymmällä. Tehdään nämä hommat kunnialla loppuun ekku.

rakkaudella,
Sartsa

EKAN TYÖPÄIVÄN FIILIKSET

Eka työpäivä takana. Ihan hyvin tais mennä, ainakin olosuhteisiin nähden. En kuitenkaan viitti edes valehdella ettenkö olisi väsynyt. Kyllä jossain kohtaa päivää huomasi, että sitä oikeasti väsyy helpommin kun ennen tätä sairastelua. Ei nuo ammattilaiset siis turhaan oo rummuttaneet sitä levon merkitystä. Se ihana hoitajakin viime torstaina vielä lähdön päälle sanoi, että muistathan sä nyt sitten levätä. Tämän koko sairastelun kun on kaikesta huolimatta mieltänyt eniten ulkonäköä ja tiettyjä toimintoja rajoittavaksi jutuksi. Kaikki muut oireet mä oon laittanut vaan tuon kortisonin piikkiin. Totta sekin, mutta pitäis käyttää järkeä siinä kohtaa kun taudin toipumisen kulmakivet, ja ainoat joista varmasti on apua, ovat lepo ja stressin välttäminen. Ehkä levolla on ihan tuon kasvohalvauksen suhteenkin joku funktio. Ja mitä tulee lääkitykseen niin arvelihan tuo hoitaja että ainakin viikon ne jäljet on elimistössä senkin jälkeen kun kuuri loppuu.

Tosiaan, väsymys meinasi painaa päälle välillä. Sitten vaan piti koittaa ottaa hetki ihan rennosti. Sain kyllä ihan pomoltakin määräyksen, että on osattava välillä vähän huilatakin. Määräys kävi, että ei saa hötkyillä liikaa vaan on opittava lepuuttamaankin. Kait se on niin tehtävä kun pomo määrää :D Nyt vaan tietenkin rästitöitä oli kertynyt aika lailla. Ne nyt vaan on pakko hoitaa ja vieläpä tietyt asiat mielummin mahdollisimman vikkelään. Enkä mä muutenkaan tykkää kerätä töitä pinokaupalla ja sitten tehdä niitä kauhealla hässäkällä kun aina tulee kumminkin uusiakin. Siksi tykkäänkin kaikkein mieluimmin ennakoida. Olla askelen edellä, ja se ei onnistu tässä vaiheessa niin kauan kun on vanhoja rästejä. Joo joo, kyllä mä oikeasti muistan ja huomaan nyt ajatella itteäni ja omaa jaksamistani. Täytyy vaan löytää sellanen sopiva balanssi.

Toinen juttu minkä huomasin tänään ja joka vähän yllättikin oli se, että mun niskat ei todellakaan kestä vetoa yhtään. Siis niskat!! Mähän oon suojannut tähän asti tuota naamaani. Nyt mä tänään menin toisesta rakennuksesta toiseen ulkokautta enkä tietty pukenut siihen välille. Matkaa oli sellasen katoksen kautta muutama metri. Seurauksena oli se, että niskat ja hartiat löi todella jumiin ja aiheutti ihan sellasta ahdistavaa oloa tuohon rintaan. Hetki taas piti kuunnella, että nytkö se herttani sitte päätti lopettaa yhteistyön. Jatkossa siis tietää, että vähintään huivi kaulaan aina kun menee edes oviaukon lähelle.

Näitä pikkumiinuksia lukuunottamatta oli kyllä todella kiva mennä töihin. Mulla oli ollut meidän luokan oppialaita ainakin jo ihan ikävä. Ihanien työkavereiden ja ymmärtäväisen pomon ansiosta mä oon varma, että mun onnistuu kyllä olla töissä. Ettei enää tarvis jäädä saikulle.

Kivaa tätä viikkoa, hyvässä vauhdissa ollaan jo.

rakkaudella,
Sartsa

VIRTUAALIHALIT IHANILLE HOITAJILLE

Eilinen päivä meni taas vähän epävarmoissa fiiliksissä. Olotila oli sellainen, että välillä huimasi enemmän ja välillä vähemmän. Koko päivän ajan kumminkin oli jonkinlaisia tuntemuksia päässä ja kropassa. Pään alueella tuntui pistelyä siellä sun täällä. Välillä piti heittää pitkälleen kun huimaus kävi turhankin ikäväksi. Kyllähän moinen huolestuttaa, välillä vähän jopa pelottaakin. Sitten kun otat koneen esille ja uppoudut etsimään vastauksia mieltä askarruttaviin juttuihin googlesta niin ei voi olla tuloksena muuta kun vainoharhaa. Mä olin jo ihan varma, että mulla on aivoinfarkti tulossa tai jotain muuta vakavaa. Kuitenkin yritin tiedostaa esimerkiksi sen, että mulla oli niskatkin todella jumissa joten huimaukset saattoi hyvin johtua siitäkin. Tai sitten vaan kuulua toipumisprosessiin. Raitis ilma tuntui joka tapauksessa hyvältä, sen vähän mitä mä koitin tuossa terassilla seisoskella.

Iltapäivällä tuntui edellä mainittujen oireiden lisäksi myös se, että sokerit taas heittää. Ruuan jälkeen päätinkin lähteä hetkeksi ulos saamaan raitista ilmaa, että näkisin mitä se tekee olotilalle. Sain sitten sellaisen päähänpiston että koska terveyskeskus/ensiapu on tuossa ihan naapurissa niin voinhan mä käydä siellä luukulta kysymässä näistä oireistani että onko tässä nyt syytä huoleen vai ei. Niin sitten tein, ja se olikin paras idea aikoihin.

Luukulla oli oikein mukava hoitsu jolta mä vihdoin sain neuvoja ja ohjeita tämän toipumiseni suhteen. Sain kuulla, että nämä pään tuntemukset puutumisineen ja pistelyineen kuuluu toipumiseen. Kasvohalvaus johtuu alunperin siitä, että hermot on tavallaan puutuneet joten kun parantumista alkaa tapahtua niin tuntuu juurikin tuollaista pistelyn tyyppistä. Huimauksetkin kuuluu asiaan ja mua muistutettiinkin että toipuminen saattaa ottaa kuukausiakin. Ohjeiksi sain että pitää muistaa levätä paljon eikä saa tehdä mitään raskasta. Mattoja mun on nyt turha kuvitella vieväni ulos mutta esim. imuroida saan kyllä. Liikunnan suhteen sain luvan tehdä normaalisti kävelylenkkejä mutta ei juoksemista tai hyppimistä. Uiminen on vähän siinä ja siinä vielä tämän silmän takia. Kuitenkin siihenkin sain vihreää valoa niin, että kunhan laitan tippoja ennen uimista, sitten huuhtelen hyvin silmän jälkeenpäin ja laitan vielä tippoja päälle. Kuitenkin varoitettiin, että yksin ei kannata mennä tai ainakin pitää sanoa uinninvalvojalle että mulla on tällänen toipuminen päällä. Kait se sitten on tämä huimaaminen sen verran arvaamatonta.

Tämän lisäksi mä vielä kysyin tuon kortisonin osalta että miten se nyt oikeasti on, että voiko tämmönen 10pv kuuri aiheuttaa oireita. Vastaukseksi sain erittäin pontevasti, että sehän laittaa koko elimistön ihan sekaisin. Aha, just!! Sain kuulla suoraan ammattilaisen suusta, että se kohottaa verenpainetta sekä sokereita ja aiheuttaa huimaamista sun muita lukuisia haittoja. Lääkkeen poistuminen elimistöstä kestää kuulemma ainakin viikon verran siitä kun kuuri loppuu. Sekin oli tähän kohtaan pelkästään huojentava tieto, niin ärsyttäviä kun nuo kaikki oireet sitten onkin.

Muita käytännön ohjeita mä sain suojata naama koko lopputalven ajan hyvin. Käyttää aurinkolaseja sekä kevätauringon varalta että valkoisen hangen kirkkautta ja tuulta vastaan. Ai niin, ja elää ihan normaalia elämää. Silmätippoja olisi myös hyvä käyttää säännöllisesti aamuin illoin eikä vaan tarvittaessa.

Kyllä mä tämän käynnin perusteella oon vielä enemmän kriittinen noiden lääkäreiden suhteen. Mä oon nyt kahdella eri lääkärillä käynyt tämän halvauksen tiimoilta ja kummaltakaan en oo saanut kunnon ohjeita asian suhteen. Ne tiedonmuruset mitä oon saanut on olleet sellasia mitä oon itte tajunnut kysyä. Erittäin tärkeää olis lääkärien huomauttaa vaikkapa siitä, että halvaus saattaa pahentua vielä kolmen eka päivän aikana ja muistuttaa tuosta toipumisesta, että se todellakin saattaa ottaa aikaa kuukausia. Ja jokatapauksessa puhutaan viikoista ennenkun toipuminen etenee. Tässäkin kohtaa siis ihana ammattitaitoinen hoitaja teki lääkärien työt mennentullen. ARVOSTAN!

Noh, tuon käynnin jälkeen mä en oo enää tarkkaillut itteäni niin tarkasti vaan voin olla paljon paremmalla, ja huojentuneemmalla, fiiliksellä. Kiitos tämän ihanan hoitajan <3

Halvauksen suhteen tilanne on se, että tänä aamuna huomaan suun seudulla taas pientä tipuaskelta eteenpäin. Ei oo enää paljosta kiinni ettenkö voisi viheltää. Irvistää pystyn jo koko suun alueella, mikä on iso harppaus alkutilanteeseen jolloin huuli oli kun Elviksellä :D Ja sitten, ihan äsken mä huomasin että pystyn jo laittaa tuon sairaan silmän pelkästään kiinni. Se on kans aika iso harppaus eteenpäin. Uskomatonta, sillä just eilen sanoin äitille puhelimessa että toipuminen on joksikin aikaa tuntunut pysähtyvän.

Tänään on hyvä fiilis kaikesta edellä mainitusta. Ja siitä että on perjantai. Pitkästä aikaa myös viikonloppuun ei oo suunnitelmia synttäreillä piipahtamista lukuunottamatta. Tuntuu kivalta, siitäkin huolimatta että taas viime yönä mä nukuin erittäin huonosti ja tämä aamu on kulunut jumiutunutta ruotoa suoristellen ja venytellen. Mitäs me keski-ikäiset muutakaan :D

Ihanaa viikonlopun alkua sinä siellä.

rakkaudella,
Sartsa

UNIVELATON??

Siinäpä otsikossa kysymys, johon ajattelin etten kyllä ikinä löydä vastausta. Sen verran mulla on vuosien mittaan kroonistunut univelka huonosti nukuttujen öiden takia. Syytä en oikeastaan tiedä. Silloin aikanaan kun masennusdiagnoosin sain ja niitä asioita läpi kahlasin niin uni oli tottakai aikamoisessa keskiössä. Eihän sitä ollut edes huomannut miten kauan aikaa oli nukkunut huonosti ja miten sen seurauksena sitä eli kun jossain omassa pienessä kuplassaan. Univelka kun karttuu salakavalasti niin, että siitä päivien takkuisuudesta tulee vallitseva olotila. Oravanpyörä on valmis kun ei uni tule ja kumminkin se on niitä tärkeimpiä asioita, ellei tärkein, siihen että saat muuten asiasi kuntoon.

Ensimmäinen asia joka silloin vuosia sitten, pahimman romahtamisen aikaan, haluttiin hoitaa kuntoon oli nimenomaan unettomuus. Sain heti kättelyssä nukahtamislääkkeet ja sairaslomaa nimenomaan hoitaakseni unettomuus asiaa. Jostain syystä nukahtamislääkkeet ei oo koskaan tehonneet mulla, ainakaan siinä annostuksessa millä niitä on määrätty, enkä oo uskaltanut kyllä sitten omin päin enempääkään ottaa. Koittanut siis pärjäillä luomumenetelmin niin, että kun on sairaslomaa ollut niin oon vaan mennyt pötkölleen ja niin se uni on tullut. Hetken on taas ollut sitten kevyempää mutta aina nuo huonolaatuiset yöunet on palanneet. Oon nukkunut siis vuosikaudet huonosti riippumatta siitä, onko ollut jotain erityistä huolta ja murhetta. Sitäkin kun on ollut, niin sehän on toki tarkoittanut sitten lähes kokonaan unettomia öitä tai ainakin parin tunnin risaista yöunta minkä päälle on vaan pitänyt sitten lähteä töihin suoriutumaan. On ollut aikoja että töitten lisäksi musta ei oo ollut yhtään mihinkään. 8 tunnin työpäivän läpivieminen unitaakka hartioilla vie kyllä ylettömästi voimia. Sen oon kuitenkin aina saanut tehtyä. Seurauksena että kotona kaikki kaatuu päälle. Etenkin fyysisesti kun ei jaksa tarttua mihinkään mutta monesti myös henkisesti. Erityisesti niinä pahimpina aikoina kun kaikki oli harmaan eri sävyistä massaa.

Vaikea edes sanoa kuinka kauan mun yöunet on ollut tätä mitä ne edelleen tuppaa olemaan. Ainakin tuntuma on niin, että nukun noin 6 tuntia kaikkineen monessa pikku pätkässä. Heräilen jatkuvasti ja joskus oon kattonut kelloa vähintään kerraan joka tunnille. Ja jokainenhan tietää ylipäänsä mitä siitä seuraa kun katot yöllä kelloa. Enää saa nukkua vaan näin ja näin kauan. Ja sitten ei uni tuu enää ollenkaan. Muistan viime vuoden puolelta tasan 2 aamua kun oon herännyt niin että mua ei oikeesti nukuttanut lähes ollenkaan aamulla. Se olotila oli aivan mahtava!! Tuntui, kun yön aikana olis saanut voimaa koko kroppaan niin, että jos maailmassa olis ollu kahva niin olisin nostanut sen ilmaan. Voimaannuttaminen kait niitten yöunien tarkoitus oliskin. Mä en vaan valitettavasti tiedä mitä se tarkoittaa. Miten ihanaa sitä oliskaan touhuta kaikenlaista päivän mittaan kun ei tarviisi ponnistella niin mahdottomasti.

Syy miksi mulla nämä unet tuli mieleen on se, että nyt eilen ja tänään mä oon herännyt jo ennen kellon herätystä. Ollaan menty illalla niin ajoissa nukkumaan, että on saanut vähintään 8 tunnin yöunet alle ja jostain kumman syystä mä oon myös nukkunut niin hyvin että vaan kerran oon käynyt vessassa joskus tuossa aamun tunteina. En siis oo kattonut edes kelloa silloinkaan. Oli vaan jo siinä vaiheessa sellanen olo, että jos nyt pitäis nousta tähän päivään niin ei haittaisi mitään. Pieni torkahdus sitten tais vielä tapahtua, mutta herättiin kumminkin MOLEMMAT jo ennenkun kello soi. Mukavaa, että Akikin saa nyt kunnon yöunia parin vähän hektisemmän viikon jälkeen.

Eilen mä päädyin nukkumaan kahdet päikkärit ja ajattelin fiilisten mukaan tehdä niin tänäänkin. Nimittäin hyvien unien puute saattaa kyllä vaikuttaa mitä suuremmissa määrin noihin verenpainearvoihinkin. Koitetaan nyt kerrankin ottaa sairaslomasta kaikki ittelle ja hoitaa kroppaa kuntoon.

Mielen virkistykseksi tuumin lähteä tänään käymään kirpparilla, tuolla Amandan aarteissa, jossa riittää kattelemista. Saa vähän katella muutakin kun näitä kotiseiniä vaihteeksi. Ja jos ei tuule niin paljon kun eilen niin tarkoitus olisi hipsiä pikku kävelylle. Eilen en sitten kauppaa pidemmälle mennytkään kun tuuli otti vasten niin kovasti. Arkailen tuota naamaani vieläkin.

Tämän päivän aamu näyttää ainakin enteilevän ihanaa päivää. Kevät <3

rakkaudella,
Sartsa

TIISTAIAAMU ALKOI AIKAISIN

Taistelu nuutunutta olotilaa vastaan jatkuu tosi pontevasti. Ei noista eilisistä toimenpiteistä ainakaan mitään haittaa ollut, sillä sitä huimaavaa oloa ei kyllä illallakaan ollut havaittavissa. Tänä aamuna mä nousin aamupalalle yhtä aikaa Akin kanssa eli kello soi 7.15. Mentiin sen verran ajoissa nukkumaan, että kunnon yöunet tuli vetäistyä ja saatoin näin sairaslomalaisenakin  nousta jo tuohon aikaan. Huomaan tunnustelevani oloani ehkä vähän liikaakin ja aamulla lähes eka ajatus oli että huimaako. No ei kyllä tuntunut sellaista. Kahvin keittoon siis ja samalla söin kunnollisen aamupalan. Pari palaa leipää (päälle leikkeleitä ja juustoa, aiai mikä piilosuolapommi!), ruuansulatusjugurtti (mä haluan uskoa näiden vatsaa hellivään voimaan koska tykkään että ovat niin hyviä ja juuri sopiva lisä aamupalaan) sekä banaani. Vähän ajan päästä vielä magnesiumporetabletti kuppiin sihisemään. Hyvä startti päivälle.

Ajatuksena olis tänään käydä pikkasen happihyppelyllä. Eli tehdä aivan rauhallinen pieni kävelylenkki. Kelitkin on nyt ihan kohdillaan kun ei pakkasta oo kun muutama aste niin ei tarvi naamaansa ja päätänsä niin hirveesti arastella. Harmittaa kun en huomannut kysyä tuolta lääkäriltä eilen, että kauanko tätä varovaisuutta pitää noudattaa. Koskee sekä kylmää että mm. saunaa. Sillä uimaan tekis kovasti jo mieli. Arveluttaa vaan tuo silmä, joka ei ota parantuakseen. Laitoin pariin otteeseen eilen noita Bepanthen eye tippoja mutta en kyllä koe niistä olevan apua. Miltei jopa toisinpäin. Tuo sairas silmä tuntuu tällä hetkellä siltä, kun sielä kyynelkanavassa olis jotain ongelmaa. On olo, että sielä on nestettä mutta se ei tule ulos. Välillä sitten koitan puristella varovasti ja ikäänkun lypsää ne nesteet pois. Toivotaan ettei se nyt sitten lopulta kumminkin tulehdu mitä itse pelkäsin jo eilen.

Kävin tuossa jo omilla kämpillä pesemässä koneellisen pyykkiäkin ja laittamassa vähän vettä putkistoon ettei ala tuoksumaan kuivuessaan. Mullahan on se tilanne, että vuokraisäntä on jollain aikataululla laittamassa tuota asuntoa myyntiin joten sitten täytyy miettiä mitä tehdä. Mulla on toki vuokralaisena 6kk irtisanomisaika ettei nyt ihan heti oo ulos lentämässä mutta silti. Kaikenlaiset ajatukset pyörii päässä tämän asiankin tiimoilta. Ratkaisuja on taas tehtävä mutta niistä sitten kun aika on....

Laitan tuohon perään vielä kuvan tämän hetkisestä toipumistilanteesta. Toinen suupieli ei siis toimi vieläkään kunnolla vaikka tuntuma on jo ihan ns. normaali. Hymy on hiukan toispuoleinen. Jos nauraa leveämmin niin se on ikävän näköinen irve edelleen. Samoin kun huomaa tuon sairaan silmän tilanteen tuosta kuvasta, että kulma ei  nouse ja silmä on paljon pienempi kun tuo toinen. Luomi jäänyt laiskaksi vaikka siinäkin tuntuma on lähes jo normaalin oloinen. Vaatii vaan aikaa, uskotaan että molemmat siitä vielä paranee entiselleen.

Nyt koitan mennä vähän pötkölleen. Voimien keruukin vaatii toimenpiteensä :)

rakkaudella,
Sartsa