ELÄMÄ ON VARJOA JA VALOA

Tiedätteköhän sen tunteen, kun tykkääminen itteään kohtaan on todella minimissään. Mulla on koko ajan enenevissä määrin niin, etten arvosta enkä etenkään tykkää siitä tyypistä joka mua peilistä kattoo. En edes oikein tiedä johtuuko se siitä, että oon laiminlyöny itteni niin kauan ja niin monella tapaa etten voi sitä hyväksyä. Toisaalta tiedän sen johtuvan myös siitä, että mä oon tämän kokoinen ja näköinen kun nyt oon. Aiemminkin oon maininnut että musta tuntuu kun olisin hukannut itteni johonkin ja mä tiedän aika tarkkaan mistä sitä kannattais lähteä ekkuna ettimään. Tämän läskikuoren alta!! Mua ihan oikeasti ehkä ekaa kertaa elämässäni inhottaa se, miltä mä näytän. Oikea minä ei oo ihan tämän kokoinen ja peiliin kun kattoo niin tuntuukin että sieltä silmistä näkee sen aidon Minän.

Ehkä kaikkein eniten tähän mun kurjaan oloon vaikuttaa kumminkin nämä mun terveyteen liittyvät asiat. Koko ajan mä joudun valittaa jotain paikkaa mun kropassa joka ei oo kunnossa. Sitten kun luulin jo saaneeni jonkun syyn tälle kaikelle, että mä en siis ookkaan vaan vanhentunut yhes yös ja ehkä tälle lihomisellekin on joku järkevä syy ja lähden hakemaan siihen apua niin mä en saa sitä. Se turhauttaa niin paljon ettei mitään järkeä. Mua pelottaa että kun mä kuukauden päästä menen taas lääkärille niin labrat on ihan ok ja kilpparijuttu jää siihen. Mitä mä sitten teen?? Varaa ei oo mennä yksityisellekään. Mä niin kovasti haluan terveeksi, oman itteni takaisin. Tällä hetkellä tunnen olevani 70 vuotias mummeli jolla on toinen jalka jo haudas.

Parisuhteeseenkin tämä mun olotila tuo omat haasteensa. Pelkään ettei toinen jaksa kohta enää kattella tällästä invalidia. Oikein huonoina päivinä mä ajattelen itte lähteväni, erakoksi johonkin korpeen, missä en oo kenellekään riesa. Oon kysyny monet kerrat miten Aki julkee mun kans kulkea missään että eikö sitä hävetä. Vastaukseksi oon saanut höpöhöpö. Ihana kun ainakin yrittää vaikuttaa ettei välitä. Ois ihana tuntea olevansa hyväksytty just tällääsenä, vikoineen ja läskeineen päivineen. Mutta valitettavasti mä oon tällä hetkellä niin solmussa oman minä kuvani kanssa etten ehkä osaa edes huomata vaikka toinen koittaisi osoittaa että noin on.

Mieli kun kyntää syvällä, niin sitä kyseenalaistaa koko keski-ikäisen akan elämän. Että mitä sitä yrittää mitään pyristellä, antaa mennä alamäkeä vaan. Parisuhteessakin sitä käy surku toista joka joutuu kattella vanhaa ja raihnaista akkaa joka ei muuta kun luetteloo päivästä toiseen mikä tällä hetkellä on vialla. Yhtä sairaskertomusta koko elämä. Ei sellasta tarttis kenenkään jaksaa.

Onneksi jostain oikein syvältä, sieltä mielen viimeisimmästä peräkamarista, tulee sitten aina se kiukku että minähän muuten nousen taas tolpilleni. Laitan itteni kuntoon, keinolla millä hyvänsä. Luovuttaminen on harvoin ollu mun sana varastossa eikä sen tartte sinne tulla nytkään.

Nyt elellään Kalevan kisat pois alta ja sitten mä haen mulle määrätyt verenpainelääkkeet ja aloitan ne. Katotaan mitä se tekee ololle kun paineet tasaantuu. Ravintojutut laitetaan kuntoon myös viimeistään kun työt alkaa. Oon jo aloittanut tekemällä joka päivä smoothien missä on kehoa helliviä aineksia.. Avokadoa, pinaattia, lehtikaalta, banaania, ananasta, sitruunaa, paaaaaljon marjoja... Paahdan usein kasviksia ja näinpä oon siirtynytkin asteittain kasvispitoisempaan ruokavalioon. Punainen liha minimiin, samoin peruna, pasta ja riisi. Paljon kalaa ja vaaleaa lihaa. Lisäksi juon joka aamu sitruunavettä ison mukillisen. Ainakin sen oon jo huomannut että vatsa kiittää. Sen kans ei oo enää ongelmia eikä turvota niin paljoa kun aiemmin.

Josko se tästä ihan pienin askelin kerrallaan, elämä palautuis tähänkin tyttöön. Tällä hetkellä valot on hiukan himmeellä.

Elämä on varjoa ja valoa

takkaudella,
Sartsa