Muistan tosi hyvin sen, miten aluksi säikähdin sitä tunnetta kun huomasin että voi vitsi, tuossako HÄN nyt sitten on. Ihan oikeesti. Se ihminen jota mä oon ettinyt ja jonka niin kovasti toivonut löytäväni mutta lähes jo luopunut toivosta. Yrittänyt selittää ittelleen realistisesti, että on kovin pieni mahdollisuus tuolta maailman ihmispaljoudesta että HÄN osuu kohdalle. Häviävän pieni. Mutta silti pitänyt pienen toivon kipinän aina yllä, että muutkin ovat omansa löytäneet. Ehkä kuitenkin minäkin.
Ja sitten kun näin kävi, että hän olikin haaveen sijasta lihaa ja verta niin se pelottikin. On tosi jännää miten jollain lailla Aki on ihan erilainen kun mitä olin ajatellut kumppanini olevan, mutta kuitenkin päivänselvästi juuri mulle oikea. Sekin on tosi jännää, että heti ekoista viesteistä lähtien musta tuntui kun juttelisin vanhan tutun kanssa. Jotenkin siinä vaan kolahti tasolla, jota ei oikein osaa edes kuvailla. Mistä sen tiesi että tässä HÄN nyt on, sen vaan tiesi. Ja sitten kun se ajatus uppoutui päähän, niin se pelottikin. Piti yrittää selittää itelleen, että onpa kiva kaveri. Ehkä jopa ystävä. Mutta ei kyllä mitään sen enempää. Ei voi olla. Sitten alkoi ajatella, että no mitä jos kuitenkin, kun siltä kerran vahvasti tuntuu. No sitten pilaan tämän hyvin alkaneen ystävyyden. Kannattaako? Ehkä ei. Ja sitten kuitenkin oli pakko. Onneksi.
2 vuotta on toisaalta vähän mutta parisuhteen kannalta tässä elämän vaiheessa jo sellainen, että toisen tuntee läpikotaisin. On kun vanha pari joka täydentää toisensa lauseita ja joiden ajatus kulkee samaa rataa. Se tuntuu mukavalta, turvalliselta ja juuri siltä mitä olin toivonutkin.
Tämmöstä lässynläätä tänään. Tuli vaan mieleen olla kiitollinen tänään tästä.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti