SOS!! Mulla on tällä hetkellä sellainen olotila että mun kaikki voimat on valunut pois kun viemäriin. Eniten tarkoitan henkisiä voimavaroja. Se näkyy sellaisena että mua itkettää, olo tuntuu voimattomalta, en osaa oikein tarttua yhtään mihinkään, päätä jomottaa ja haluaisin vaan olla ihan hiljaisuudessa. On liian paljon asioita jotka pyörivät päässä ihan jatkuvasti enkä oikein enää tiedä mihin tarttua ekana ja mikä vois odottaa. Jatkuva somessa roikkuminen ja se puhelimen käteen kiinni kasvaminen ei ainakaan helopta tätä painetta yhtään. Mä elän jatkuvassa tietotulvassa ja on olo, että kaikkeen pitäis tarttua ja niin monesta asiasta pitäis olla mielipide. Ymmärrän, että jostain pitäis nyt päästää irti mutta kumminkin on tunne että velvollisuus kutsuu sinne sun tänne.
Mä kannan suurta huolta ja murhetta ihan jatkuvasti tuosta mun nuorimmaisestani. Etenkin nyt kun sokerijuttujen lisäksi vielä kouluasiatkin on siirtyneet kotiin niin mä en saa hetken rauhaa. Ekana aamulla on mielessä että onkohan se lapsi herännyt ajoissa, kumpaa mä nyt kysyisin ekana eli sitä mitä sokereille kuuluu aamusta vai että onko kouluhommat jo valmiina alkamaan. Yritän kysellä vuoronperään molempia. Poika ei vastaa viesteihin tai sitten tulee vaan pelkkä joo. Taitaa olla todella kyllästynyt ainaisin äitinsä whatsapp pommituksiin. Mä en vaan voi sille mitään, että ammattini vuoksi mä haluaisin olla tukemassa koulunkäyntiä. Tuntuu niin valtavan ristiriitaiselta että mä autan muita lapsia koulunkäynnissä päivittäin mutta oma lapseni sitten jäisi vaille apua tehtävissään. On joku ihmeellinen ääni takaraivossa joka sanoo, että sunhan täytyis nyt nämä hommat hoitaa. Etänä tämä kaikki on vaan niin pirun paljon hankalampaa. Huono äiti huudot kaikuvat pääkopassa jatkuvasti ja sitten mä tasapainottelen sen kanssa että miten paljon lapseni kuormittuu näistä mun viestipommituksista kaiken sen tehtävien kanssa ahertamisen keskellä. Välillä yritän soittaa, että ei tulisi sitä viestitulvaa mutta eihän mulle vastata. No, voihan olla että just ne tehtävät on kesken. Tai syöminen tai jotain. Sitten on kumminkin tehtävä sama viestikyselyhäirintäkierros jossain vaiheessa uudestaan. Oletko huomannut nämä äikän tehtävät täältä, entäs sen eilen tulleen ruotsin tehtävän. Taas tekis välillä mieli kysyä miten sokerien kanssa pärjätään, mitä ne oli ruualla. Ja muistithan tehdä kaikki toimenpiteet. Sitten en kumminkaan kaikkea viitti kerralla kysyä mistä aiheutuu se jatkuva huolen vellonta pääkopassa.
Mun normipäivä menee nykyään jotenkin näin: herätys klo 7.00, aamupala ja töihin. Töissä olen klo 8 ja kun avaan koneen niin heti työsähköpostien tarkistuksen jälkeen avaan lapseni wilman ja otan muistiinpanovihkoni esiin johon poimin ensimmäiset läksyt sille päivää. 8.30 jälkeen laitan ekan viestin että jokos sielä ollaan herätty. Sitten tokaksi kuva niistä ekoista läksyistä. Yritän tehdä vähän omia töitäkin välillä. Työwilmaa, ohjeistamista, laskujen käsittelyä. Klo 9 jälkeen uus kurkkaus wilmaan ja seuraavan tunnin läksyt talteen. Niistä viesti pojalle. Eskarit ovat saapuneet joten siellä vähän hommia mutta päässä soi että muista laittaa ennen klo 10 muistutus että muista luokanvalvojan vartti. Sitten taas jatkuu hommat eskarien kanssa kunnes mennään syömään klo 11. Heti ruokailun jälkeen viesti lapselle että olethan tehnyt ekat tehtävät tai sitten kyselen sokerien perään. Molempia en viitsi ja siitä tulee huono omatunto koska pitäis kysellä niistäkin. Välillä laitan lapsen isälle viestiä että olethan huomannut ottaa ne pojan tehtävät wilmasta muistiin. Saan vastauksen tai en. Vaihtelee.
Iltapäivän tunti 12-13 oon aika tiukasti eskareiden kanssa sillä kyseessä on heidän päivän vipa tunti. Laitan puhelimet hetkeksi kokonaan pois. Heti eskarien heippojen jälkeen menen taas sinne wilmaan ja katson lapsen seuraavat tehtävät jotka ovat ruutuun pamahtaneet. Kysyn onko ne huomattu. Saan vastauksen tai en saa. Vaihtelee. Iltapäivä omia töitä kansliassa, jatkuva ääni päässä miettii onko sokerihommat hoideltu niinkuin pitää. Onko tehtävät jaksettu/osattu/pystytty tehdä. Jos tehtävät jää tekemättä niin jää jälkeen, kyseisissä päivän tehtävissä on ihan yllinkyllin ettei niitä parane alkaa keräilemään. Sokeriasiat pitäis saada kuntoon että poika pysyis ylipäänsä kunnossa. Viestejä, uusia viestejä. Haluaisin auttaa mutta en voi tietää täällä etänä miten paljon mua tarvitaan. Eikö apua kysytä koska sitä ei tarvita vai siksi että jätetään vaan tehtävät tekemättä. Huoli kasvaa lisää kun huomaan seuraavalla wilmassa käyntikerralla että tuntimerkintöihin on tullut eiliseltä merkintä tekemättömistä tehtävistä. Voi himputti ja minä kun uskoin kun mulle sanottiin että tehty on. Ruoskin itteäni siitä että autan muita mutta omani jää vaille apua ja valvontaa jota niin kovasti tarvii. Työpäivän jälkeen pääsen kotiin ja laitan heti taas viestiä jostain. Joko kysyn niitä päivän sokereita tai sitten varmistelen että tehtävät on tehty ja lähetetty. En saa vastausta ja laitan uuden viestin. Sitten tulee pojalta viesti että olin nukkumassa. Sitten ärsyttää itteäkin se jatkuvat viestipommitus. Taidan itse kuormittaa enemmän kun koulu ja sokerihommat yhteensä. Mutta kun se on äidin tehtävä. Huolehtia ja murehtia. Ja jos en saa vastausta siihen että kaikki on niinkun pitääkin niin en voi sille mitään että huoli kasvaa rinnassa isoksi isoksi möykyksi joka ei jätä rauhaan.
Ja taas nyt kun tätä kaikkea avaan tähän niin tunnen itteni ihan typeräksi. Millä tavallako? En minä tiedä, niin sekaisin mä näköjään olen. Mun on huono olla itteni kans just nyt. Kaiken tämän lisäksi nimittäin työkuviot on täysin sekaisin. Tai ainakin sekavat. On hankala hahmottaa missä mun pitäis milloinkin olla. Olenko jo täysipainoisesti tulevassa työssä vai vieläkö enimmäkseen vanhassa. Vai vaihtelenko sujuvasti niiden välillä. Mitkä on mun tehtävät kummassakin? Voinko itse päättää missä olen milloinkin vai odotanko ohjeita esimieheltä. Kummalta, nykyiseltä vai tulevalta. Mun pieni yksinkertainen päänuppini kiehuu tästä kaikesta.
Tähän soppaan pitää lisätä sitten vielä tämä omaehtoinen netissä notkuminen. Mulla on nähkääs käynyt niin, että nyt kun enenevässä määrin tuo kännykkä kädessä pitää kulkea noitten wilma sun muitten hässäköitten takia niin muukin nettisurffailu on kasvanut. Tarviisin varmaankin kipeästi vieroitusta koko kapineesta, mutta tällä hetkellä se tuntuu vähän mahdottomalta. Sitten teen välillä radikaalisti niin, että laitan kapulan lentotilaan. En halua ottaa vastaan mitään infoa mistään. Oli se sitten hyvää tai pahaa. Tänään huomasin jopa sellaisen kuormitustilan, että en pystynyt autossa edes kuunnella musiikkia kun töistä kotiin ajelin. Piti ihan laittaa radio kiinni ja ajella ihan hiljaisuudessa. Olisin ilman muuta tarvinnut tänään mun Taavetinsaaren rantakallioita mutta sitten tulee lunta vaakaan ja tuulee niin että aivot jäätyy. Olen siis sisätiloissa kotona koko illan ja otan rennosti. Sen oon ansainnut. Ja yritän kaikin tavoin saada tämän päänsisäisen kakofonian lakkaamaan. Tämä purkautuminen tänne oli ensiaskel siihen suuntaan. Kiitos, olen puhunut.
Olkaa hyviä toisillenne!
rakkaudella,
Sartsa
Tavallisen arjen varrella tapahtunutta. Keski-ikäisen naisen elämän iloja ja kurttuja sellaisena kun ne vastaan tulevat. Välillä lähdetään matkalle, toisinaan pohditaan ajatusten virtaa. Joskus mielen syövereistä irtoaa runoilua tai tekstinpätkä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulunkäynninohjaajat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. maaliskuuta 2020
maanantai 13. tammikuuta 2020
LAPSUUDEN LIIAN LYHYT AIKA
On tämä nykaika kyllä melkoista. Tällä kertaa tarkoitan sitä miten nopeasti noiden lasten täytyy kasvaa isoiksi. Miten lapsuus on niin ohikiitävä hetki. Toisilla on niin, että se halu olla isompi kuin onkaan, tulee omasta itsestä. Usein kuitenkin on myös niin, että paineet tulevat ulkopuolelta. Asioita kuullaan sieltä ja täältä ja sitten herää kiinnostus.
Tähän havahduin jälleen kerran lasten kanssa käytyjen keskustelujen perusteella. Tykkään todella paljon niistä hetkistä kun pystyn pysähtyä kaikessa rauhassa jonkun oppilaita askarruttavan asian äärelle. Harmittavan vähän sellaiseen on aikaa. Se harmittaa. Haluaisin niin paljon intensiivisemmin olla läsnä päivän kulussa. Tällä hetkellä oon ollut pääasiallisesti eskareitten kanssa jolloin oon saanut vähän useamman tunnin päivässä samojen lasten kanssa ja se on mahdollistanut hiukan syvällisemmän paneutumisen lasten päiväittäisiin asioihin. Kuitenkin se on jäänyt aika lailla pintapuoliseksi verraten esimerkiksi päiväkotitöihin. Ehkäpä siinä onkin syy minkä takia mieli vetää mua päiväkotihommiin edelleen.
No, anyway, asiaan palatakseni. Parina päivänä viime viikolla mä löysin itseni sellaisista keskusteluista että väkisinkin laittoi ajattelemaan että mitä ihmettä. Lyhyestin sanottuna kyse oli siitä että vastailin kysymyksiin koskien seksiä. Puhuttiin mm. ehkäisystä, että siis miksi sitä on ja koskeeko se nuoria jne. Minkälaisia välineitä siihen käytetään. Eikä siinä mitään pahaa oo sinänsä, mä kyllä voin puhua ihan mistä asiasta vaan. Mutta kun nämä keskustelijat olivat kolmasluokkalaisia niin kyllä mä siinä vähän mietin miten sanani ensinnäkin asetan ja kävipä jopa mielessä että voiko näitä edes jutella vielä tuon ikäisille. Toisaalta kumminkin mieltä askarruttaviin kysymyksiin pitäis vastata. Mutta kun sanotaan, että ikätasoisesti niin miten sitä vastaa ikätasoisesti asioihin jotka ei liity kysyjien tämänhetkiseen elämään millään tavalla. Noh, lopputulema oli että vastasin sen minkä osasin niin että kysyjät olivat tyytyväisiä mutta koitin sitten myös sanoa että ymmärrän kyllä että nämä asiat kiinnostaa mutta ei kannata keskittyä niihin kovin paljoa kun ne eivät liity heidän elämäänsä vielä pitkään aikaan. Tuon ikäisillä alkaa olla jo tyttö- ja poikaystäviä. Tietenkin sellaisessa viattomassa mielessä. Mutta en voi olla ajattelematta miten sekaisin nämä asiat menevät noissa pienissä päissä. Oon useammalle koittanut teroittaa sitä että vaikka ns. seurustellaankin niin ei siihen automaattisesti tarvitse kuulua seksi. Että nämä kaksi ovat ihan eri asioita.
Sen kummemmin tätä asiaa puimatta, joka tapauksessa hätkähdyttää tämän maailman hektisyys. Ja se, ettei lapset ole lapsia. Monet sanoo sitä, että leikkiminen on noloa. Siis jopa näistä kolmasluokkalaisista. Käsittämätöntä! Ja niin kovin surullista. Kunpa tämä trendi jollain tapaa muuttuis jossain vaiheessa. Taitaa olla toiveajattelua mutta saa kait sitä toivoa.
Muuten on töissä taas viikkokin lähtenyt ihan sujuvasti käyntiin. Työpäivät soljuu omalla painollaan niin ettei mitään ihmeempiä ole. Olokin tuntuu ihan kevyeltä ja hyvältä edelleen. Jätetään tämä tähän.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019
RASKASTA SYKSYÄ
Hupsista. On jo aikamoinen klisee ihmetellä tätä ajan hurjaa kulumista, mutta teenpä sen nyt taas kerran. Eli siis, onpas viime kuulumisista hurahtanut luvattoman pitkä aika. Edelleen töissä ihmetellään lähes päivittäin sitä, miten viikot on yhtä maanantaita ja perjantaita.
Töissä on ollut aikamoisen tuulista ja varmasti kaikkien mielessä jo siintää joululoma, joka on ihan lähellä. Sitä ennen kuitenkin pitää vielä jaksaa puristaa kokoon esimerkiksi joulujuhla. Hyvällä mallilla senkin kanssa ollaan ja sanoinkin viime maanantain palaverissa että panikoidaan sitten jos siihen tulee aihetta. Itsellä on töiden suhteen kovinkin rauhallinen ja levollinen fiilis.
Kuten jo mainitsinkin niin meidän koulun väelle loma on enemmän kun tervetullut. Menossa on ihan poikkeuksellisen rankka syksy. Me ollaan taisteltu kiusaamisjuttujen kanssa lähes koko syksy. On keskusteltu, palaveerattu ja tehty lukuisia toimenpiteitä kiusaamisen kitkemiseksi. Itselläni on ollut vähän vaikeaa ymmärtää mistä tuossa kiusaamis asiassa on kyse, sillä sitä harrastaa suvereenisti kaikki luokka asteet eikä ole niin että joku tietty oppilas kiusaa muita tai on itse kiusaamisen kohde. Onko tämäkin nyt vain ajankuvaa, ettei välitetä yhtään siitä mitä toisille sanotaan tai miten toisten kanssa ollaan. Ei onnistu pelit tai leikit välitunnilla kun esimerkiksi jalkapallopelistä tai lumilinnojen rakentelusta saadaan niin iso haloo aikaan että lähes käsirysyyn pitää ruveta. Ja puhe ei auta mitään. Tai auttaa se hetken, mutta sitten taas seuraavalla välitunnilla sama toistuu. Se, mikä on kaikkein eniten näkyvissä on itsensä nostaminen muiden yläpuolelle. Kaikki tekeminen ja kanssakäyminen toisten kanssa muuttuu koko ajan itsekeskeisemmäksi. Minä minä minä. Kaikkein pienimmätkin vertailee vaatteita, kännyköitä, pelejä ja ties mitä toisten omiin. Mulla onkin parempi kännykkä koska... Mun huppari onkin maksanut näin ja näin paljon, paljonkos sun. Jatkuvaa vertailua ja kilpavarustelua. Onhan sitä ollut maailman sivu, mutta että se tuodaan esille näin räikeästi ja heitetään toisten naamalle niin se on mulle ainakin uutta ja vierasta. Oon pitänyt lukemattomia puheita välituntisin ja käytävillä, aina kohdalle osuessani, että miten toiselle puhutaan ja miten ei voi toimia. Puhunut kun Runeberg aina vaan uudelleen ja uudelleen. Samoille oppilaille useampaan otteeseen mutta ei tunnu menevän perille. Tai sitten tuollainen käytös on jo niin syvälle iskostunutta, että se tulee tavallaan selkärangasta ja niin äkkiä ettei ehdi miettiä mitä sanoo ennenkuin sen on jo sanonut. Oon koittanut myöskin sanoittaa aina tilanteiden tullen, että juuri tuo on sitä kiusaamista, sillä sekin tuntuu olevan monille täysin vieras asia. Että mitä se kiusaaminen on. Monet tuntuvat ajattelevan että kiusaaminen on vain fyysistä toisen tökkimistä sun muuta mutta sanallinen kiusaaminen on ihan vieras käsite. Sen takia oon koittanut pysäyttää aina sellaisen tilanteen ääreen missä toinen kohtelee kaveria huonosti. Oli se sitten sanoilla tai teoilla. Sanoitan että nyt sinä kiusaat. Sillä siitä on kaikki yhtä mieltä että kiusaaminen on tosi kurjaa. Joka kerta kun sanon jollekin että nyt sinä kiusaat ja että juuri tuo mitä nyt teit on kiusaamista, niin se aiheuttaa aikamoisen vastareaktion. Kukaan ei halua olla kiusaaja sen enempää kun kiusattukaan. Se nyt lienee tässä kohtaa sentään positiivinen asia.
Kuitenkin siis, summa summarum, näiden asioitten kanssa on jokainen opettajakin paininut tämän syksyn ja sen takia syksy on varmaan monen mielestä tuntunut erityisen raskaalta. Itse oon saanut pidettyä mieleni hyvänä ja töissä on ollut edelleen ihan leppoista ja mukavaa. Nautin niin paljon siitä, että oon oppinut uusia juttuja itsestäni ja osaan pitää itsestäni paremmin huolta sen vuoksi. Oon päässyt eroon liiallisesta jyrkkyydestä itseäni kohtaan. Mokat ei oo enää töissäkään maailmanloppu. Ja mikä parasta, en ota liikaa omalle kontolleni kaikkien asioiden hoitumista. Annan jokaisen hoitaa oman leiviskänsä ja vaikkei joku sitä tekisikään niin ei munkaan tarvi. Ylimääräiset ja olemattomat paineet pois. On todellinen ihme, miten äkkiä mä sain muutettua toimintaani näissä asioissa. Luulin että asian eteen pitää tehdä töitä pitkään mutta todella hyvä näin.
Viime postauksen jälkeen siis pääosin viikot on menneet ihan normikaavaa noudattaen. Töitä, harrastuksia ja ruoan laittoa. Hiukan ollaan aloiteltu jo jouluhommiakin ja tämä kämppä näyttääkin lähinnä joulupukin pajalta. Tavaroita on hujan hajan siellä sun täällä sillä ollaan tehty vähän monenlaisia lahjajuttuja samaan aikaan niin tarvitaan sitä sun tätä. Ei niistä tässä vaiheessa vielä sen enempää.
Vesisateiden ja pimeyden jälkeen saatiin vihdoin myös lunta. Kyllä se tekee ihmeitä luonnolle kun on niin paljon nätimpää ja valoisampaakin. Nyt vaan toivotaan, että tämä pysyis vihdoin. Eilen aamulenkillä menin tuttua pururataa pitkin ja siellä oli jo yksi mies hiihtämässä. Miksipä ei.
Tänään siis vuosi on tullut siihen pisteeseen, että sai avata ekan joulukalenterin luukun. Me mennään tänä vuonna Aamulehden kuvakalenterilla joulua kohti.
Jännittävää joulun odotuksen aikaa. Ei ressata!!

tiistai 12. marraskuuta 2019
VOI KUN IHMISET OSAIS ITSE VALAISTA TÄTÄ PIMEÄÄ AIKAA
Nyt on ihan pakko jälleen kerran avautua. Mutta sitä ennen jos kerron tästä päivästä. Meillä alkaa olla töissä tilanne, että joka päivä joku työkavereista jää pois rivistä. Tänäänkin oli tilanne että kolmesta ohjaajasta ainoastaan minä olin töissä ja vieläpä yksi opekin poissa. Se tarkoitti tietenkin omalla kohdalla päiväjärjestyksen muutosta niin, että pari tuntia meni open sijaisena. Ihan normisettiä ohjaajan hommassa, mutta meidän talossa lopulta aika harvinaista. Meillä on aika vähän sairaspoissaoloja mikä on sinänsä jännä juttu. Päivä meni mukavasti ja nopsastikin. Lopuksi päivää vaihdoin vielä toiseen työkohteeseeni. Oon todella tyytyväinen että mulla on töissä ihan hyvä ja levollinen olla. Ei tunnu mitenkään kuormittavalta. Osaan nauttia siitä.
No se nyt on pakko tunnustaa, että tämäkin ilta menee ihan oleillessa ja löhötessä vaan. Mä palellutin itteni todella pahasti töissä vaikka koitin kyllä laittaa vaatetta päälle. Meidän koulun pihassa käy sellanen jännä huomaamattoman viileä tuulenvire koko ajan ja nyt kun ilma on jotenkin kosteahkoa niin kylmä menee luihin ja ytimiin.
Niinpä, kun sitten vihdoin pääsin kotiin ja sain syötyä niin olin aivan poikki. Pakko oli mennä maata ennen lähtöä tanssitunnille. Aikamoinen kooma siitä sitten seuraskin sillä hätinä muistan pään osuneen tyynyyn kun uni jo saavutti. 45 minuuttia vetelin todella syvää unta ja kun heräsin niin mun pää tuntui todella raskaalta ja kylmä hytisytti. Tuntui ihan siltä, että nyt meidän koululla jylläävä flunssa on saavuttanut mut toden teolla. Olo oli jopa hiukan kuumeinen ja lihaskipuinen. Päätin siis samantien olla menemättä tanssitunnille ja ottaa levon kannalta. Saada itseni ensinnäkin lämpenemään. Harmitti tanssitunnin missaus, mutta mä ajattelin että josko sen flunssan iskemisen vois vielä peruuttaa lepäämällä.
Sen verran tsemppasin itestäni, että tarkenen lähteä käymään kaupassa. Kävin ihan ekana ostamassa Tokmannista itelleni oikein keski-ikäiseen imageen sopivat sukat. Paksupohjaiset, lämpimät ja pitkävartiset. Ei palellu nilkat eikä ärry akillesjänne. Jos pysyis hiukan paremmin lämpöisenäkin kun ei kylmä enää hohkaa jalkapohjan kautta.
Sitten piipahdin vielä ruokakaupassa ja tankilla. Tässä kohtaa tullaan siihen mistä haluan avautua. Tuli jotenkin niin paha mieli ja ihan ventovieraan ihmisen puolesta. Tilanne oli sellanen, että mun kans yhtä aikaa kauppaan tuli pariskunta. Se nainen oli heti alusta lähtien tosi ärtyneen oloinen ja lykkäsi niitä ostoskärryjään eteenpäin miehen seuratessa perässä. Samalla siinä lykätessään se marmatti jatkuvastí sille miehelleen. Koska me mentiin kauppaan samaan aikaan niin meillä oli aikalailla samat reititkin eli kohdattiin siellä täällä hyllyjen välissä. Jossain kohtaa siinä maitohyllyjen luona sitten vastaan tuli tämän naisen joku miespuolinen tuttava joka kyseli kuulumisia. Joka sanaa en kuullut, mutta sellanen valitusvirsi sieltä kuului ja sitten kun menin hakemaan jotain tavaraa siitä läheltä niin kuulin että se nainen sumeilematta morkkasi sitä miestään ja valitti kotioloistakin. Siis niin että se mies seisoi siinä vieressä. Teki mieli mennä sanomaan sille miehelle että nyt ihan oikeesti vaikka on mitkä tasa-arvohommat ja metoo jutut ilmoilla niin lähde nyt kuule nostelemaan. Tai sano sille akalle että voitko olla hetken hiljaa. Ja sitten toisaalta sille naiselle että vähän inhimillisyyttä ja kunnioitusta miestä kohtaan. Ittehän sen on valinnut ja näköjään edelleen päättänyt pitää 😀😀 Miksi miehet on niin kilttejä että antavat naisten käyttäytyä itseään kohtaan miten sattuu. Ja onko se niin, että yleisesti on hyväksyttävämpää tollanen. Epäilen että jos mies ois läksyttänyt naista noin julkisesti niin siitä ois noussut kyllä hirveä haloo. En tiiä, mutta tuli kyllä jollain lailla tosi paha mieli. Samoin kun ylipäänsä ihmisten ilmeistä. Havahduin pitkästä aikaa siihen miten harmaata massaa me ollaan ja miten alaspäin suupielet oli. Ilotonta porukkaa jotka vaan valuu ankeasti eteenpäin. Ihan kun väritkin olis hävinnyt ihan kokonaan.
Kunpa ihmiset osais tämän pimeän ajan keskellä tuoda itte vähän valoa ympärilleen. Se ei tarviisi mitään muuta kun hymyn. Ittellä ei ainakaan psyyke kestäisi itekin jurnuttaa pimeän ajan lisäksi. Iloa elämään, keinolla millä hyvänsä.
No joo, eipä aiheesta tämän enempää. Kunhan halusin ihmetellä tuota aikuisten ihmisten käyttäytymistä. Tai sen puutetta...
Ilta on muuten mennyt telkkarin äärellä kaikkea hömppää katsellen. Oon saanut itteni lämpöiseksikin joten enää on iltapalaa vailla tämä päivä. Jaksaa taas huomenna sitten olla reippaana töissä.
Hymyillään kun tavataan!

maanantai 2. syyskuuta 2019
VIIKONLOPUN JUHLINTA JA MASENNUSASIOITA
Kyllä sitä varmaan pitää liittyä niiden joukkoon, jotka sanoo ettei tällä ikää enää tuo valvominen oikein oo hyväksi. Viikonloppuna kun tuli biletettyä hyvässä seurassa aamutunneille asti niin sen tunsi kyllä kropassaan vielä tänäänkin. Oli niin nihkeä päivä kun vaan olla ja voi. Aamulla ylös nouseminen oli sellaistakin tervan juontia ettei oo hetkeen ollutkaan.
Toki olotilasta ei voi syyttää pelkästään noita pippaloita jotka viikonloppuna oli, vaan myös eilinen valvominen otti koville. Pitihän sitä nyt jämähtää telkkarin äärelle ja kattoa uuden BB kauden avaus että tietää millaisia asukkaita sinne meni sisään. Olihan ne tosi mielenkiintoisia persoonia mutta saa nähdä miten paljon tulee sitten muuten seurattua tota. On alkamassa ja jo alkanutkin niin paljon mua kiinnostavia ohjelmia että nyt jo ihan tympii miten paljon sitä tulee pitkän syksyn aikana oltua telkkarin äärellä. Tarkoitus olis kuitenkin aktivoidakin itteänsä tässä syksyn aikana. Voi kun mä olisin sellanen ihminen joka vois vaan päättää kovasti jotain ja sitten pitäytyä siinä päätöksessä. En mä kuitenkaan ole se ihminen, en enää edes narraa itteäni että olisin. Ehkä mä keskitän kaikki ne tarmokkuuteni rippeet siihen, että saisin itteäni liikkeelle. Edes vähän ja pienin askelin.
Niin, viikonloppu. Sehän siis meni tuolla Pohjanmaan suunnalla missä mun siskoni emännöi miehensä kanssa kesäkauden päättäjäisiä. Ei nyt oikein voi puhua venetsialaisista mun mielestä, kun ei kerta oltu missään veden äärellä mutta kesän päättäjäisiin osuu oikein hyvin. Meitä oli juurikin sopiva porukka juhlimassa ja ilta meni tosi nopeasti saunoen, syöden ja juoden sekä juttua heitellen. Mun on niin ikävä tuollaisia illan istujaisia läheisten kanssa. Karaoke tietenkin kaikui aamutunneille asti kuten meidän kekkereissä yleensä keskeisesti tapahtuu. Itse menin nukkumaan kolmen jälkeen ja Aki tuli vasta joskus paljon myöhemmin. Eilen sitten itellä oli ihan kiireetön ja rauhallinen aamu kun heräsin jo hyvissä ajoin. Istuskelin ulkona ihanassa säässä ja odottelin että muutkin pikkuhiljaa heräilee. Aamupalan jälkeen osa porukasta meni vielä pienille nokosille mutta mulla oli ihmeen pirtsakka olotila. Ennen lähtöä vielä grillailtiin ja käytiin yksillä synttärikahveilla. Sitten kun oli aika lähteä pitkältä tuntuvalle kotimatkalle niin oli jotenkin yhtä äkkiä niin väsy että ajattelin jo miten pystyn ajella turvallisesti kotiin. Kotiin päästyä huokaisin syvään ja keräsin voiman rippeitä ottaa vastaan vielä vieraita illaksi. Kun sitten vihdoin painoin pääni tyynyyn niin kello olikin jo 23. Eipä siis oikeastaan tarvinnut olla aamulla kovinkaan yllättynyt kun kellon herätys tuntui pirunviulun vinguttelulta.
Näin vaan on kumminkin työpäivä takana. Mun työni parhaita puolia tänä vuonna on se, että mä saan olla niin paljon ulkona. Tänäänkin, vaikka jouduin tuurata eskariopea aamun niin sain ensin viettää reilun tunnin ihanassa säässä ulkona. Sitten päivä olikin jo lähtenyt mukavaan vauhtiin ja meni samalla painolla loppuun asti. Itse asiassa tein jopa vähän ylitöitäkin ja kotiin lähdin oikeinkin tyytyväisenä.
Tämän päivän huolirypyt aiheutuvat erään henkilön eläkkeelle jäämis uutisista. Tämän henkilön kanssa teen säännöllistä yhteistyötä ja hänen eläkepäivänsä ovat kovinkin ansaitut, mutta kun töitä ei ole korvamerkitty jatkossa kenellekään niin se aiheuttaa vähän huolta miten jatkossa hommat hoituvat. Tätä kritisoin aika ajoin että meitä työntekijöitä pidetään melkoisessa epätietoisuudessa mikä aiheuttaa usein turhaankin stressiä. En tiedä onko tällä epätietoisuudella tekemistä sen kanssa, että niin monet tuntuvat olevan kovin väsyneitä, ellei jopa uupuneita. Mua ainakin huolestuttaa aina kun kuulen jostain, että jälleen joku on jäänyt sairaslomalle sen takia ettei jaksaminen riitä. Onkohan se todella ihan välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista, saati viisasta, että ihmiset ajetaan töiden takia niin ahtaalle että menee terveys ja ilo, ainakin työstä, ellei elämästä muutenkin.
Jaa jaa, siinäpä muuten oiva aasinsilta toiseen isoon asiaan jota oon viime aikoina mielessäni pyöritellyt kun on vastaan tullut säännöllisesti. Masennus. Lähinnä oon miettinyt sitä, miten helposti se ujuttaa mustat lonkeronsa ihmisen mieleen ja sitä kautta ottaa kuin varkain vallan koko elämästä. Rankankin masennuksen läpikäynyt on yhtä alttiina ja haavoittuvaisena sen osuessa kohdalle, mitä pahaa aavistamaton ensikertalainen. Miksi niin on? Miten sitä ei osaa suojata itseään masennukselta vaikka tietää omasta kokemuksesta miten se oirehtii? Omalla kohdalla en vielä osaa tuohon vastata, sillä kuin ihmeen kaupalla oon itte välttynyt mustan verhon laskeutumiselta toistamiseen. Tokikaan en oo sitä pahinta mahdollista synkkyyttä kokenutkaan, ainakin ajattelen päässeeni aikanaan aika helpolla. Onko sekin sitten vaan asioitten kieltämistä ja kaunistelemista, en tiedä. Kuitenkin kun vertaan monien tosi rankan masennuksen läpikäyneiden kertomuksia omasta tilastaan niin en koe olleeni niin syvällä synkkyydessä. Mulla masennus oirehti lähinnä ylitsepääsemättömänä väsymyksenä ja sellaisena ettei mikään oikein tuntunut miltään. Siltä ajalta on myös paljon aikoja joista en oikein muista mitään. Kaikki on varmaan vaan ollut tasaisen harmaata mössöä josta ei oo mitään kertomista kenellekään. Eikä oo ylipäätään jäänyt muistikuvia.
Itse huomaan tarkkailevani itteäni ja jossain määrin jopa vältteleväni tilanteita jotka saattavat ajaa mieltä alas. Pyrin keräämään ympärilleni ihmisiä, jotka nostavat mun energiaa ja auttavat jaksamaan pelkällä olemassa olollaan. Sellaset negatiiviset energiasyöpöt haluaisin jättää mahdollisimman kauas. Tunnen itseni sen verran hyvin että osaan ennakoida miten toimin eri tilanteissa ja miten tietynlaiset ympäristöt muhun vaikuttaa. Matkan varrella nämä asiat on olleet ohjaamassa mua jopa asioiden ja paikkojen suhteen. Pyrin kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään niinkuin se sanoo. Se on osoittautunut toimivaksi konseptiksi. Siltikin, kaikesta tästä huolimatta, mä huomaan että mulla on välillä sellaisia melankolisia kausia jolloin asiat näyttäytyy synkkinä ja haluttomuus valtaa mielen. On myös normaalia enemmän ongelmia jaksamisen kanssa. Töihin lähtö tuntuu älyttömän työläältä vaikka työ itsessään onkin ihan jees. Näinä kausina tuntuu kaikki asiat myskin näyttäytymään kovin harmaina ja tylsinä. Vähän niinkuin ettei mikään tunnu miltään. Sitä vaan suorittaa päivät läpi saamatta mistään sen kummempaa hyvä fiilistä. Noihin matalapaineen aikoihin liittyy myös se, että koen olevani töissä normaalia jotenkin huonompi tai tekeväni hommani huonommin kun yleensä. Osaan ruoskia itteäni kovinkin kovalla kädellä. En siis pysty ennalta ehkäisemään tai estämään näitä fiiliksiä vaikka tiedostan ne. Yksi asia mikä mulle kertoo tälläisen huonon fiiliksen kauden saapumisesta on se, että musta tulee tosi epäsosiaalinen. Kerta kaikkiaan tulee tunne, ettei jaksaisi vapaa-ajalla nähdä ketään eikä jutella kenenkään kanssa. Kaupassa oon jälleen kerran huomannut aina välillä pakoilevani jotain puolituttua ettei vaan tarvittis pysähtyä juttelemaan mitään. Ei oo mun tyylistä. Töissä jaksan kyllä antaa itsestäni mutta siihen se sitten jääkin. Kotonakin oon noina aikoina varmaan paljon hiljaisempi ja vetäytyvämpi. En siis osaa sanoa mistä noi ajanjaksot johtuu ja äityiskö ne kuinka pahaksi mikäli en osaisi niitä tunnistaa ja sitten jollain tapaa käsitellä niitä pois. Mä annan silloin aina itselleni luvan olla ihan tekemättä mitään. Teen vaan juttuja, joita mä haluan. Istun sitten vaikka ristikkolehden kanssa ihan hiljaa muutaman illan. Pyörittelen asioita mielessäni ja koitan puhua itselleni järkeä päähän että asiat on oikeasti ihan hyvin. Siitä se sitten pikkuhiljaa aina laukeaa, kunnes mä pystyn sanomaan omia tuntemuksiani ääneen jollekin. Työkaverini Maiju on kovin rakas ja tärkeä tässä kohtaa, sillä hänelle saatan itteäni purkaa tosi matalalla kynnyksellä. Ja aina se auttaa. Maiju ei kaunistele eikä toisaalta vähättelekään asioita vaan ottaa niihin kantaa rehellisesti. Se, jos mikä. auttaa saamaan perspektiiviä asiaan kun asiaan. Ja sitä kautta myöskin pääsemään eroon huonommuuden ja alemmuuden tunteista tuomalla faktat faktoina. Sitten taas on tovin helpompi hengittää.
En tiedä mikä pointti tässä mun sepustuksessa nyt oli, mutta tarkoitus oli ihmetellä sitä miten helposti ihminen voi sairastua masennukseen aina vaan uudelleen vaikka miten hyvin tiedostais mitä se tarkoittaa. Siltä ei voi oikein suojautua, sen tuomia ongelmakohtia voi näköjään oppia vähän lieventämään niin ettei se pyyhi joka kerta yli tsunamin lailla. Sitä en oo vielä oppinut, että miten paljon sitä sitten pitäis itteään vaan potkia ja psyykata liikkeelle silloinkin kun tuntuu, että koko keho ja mieli vaan huutaa huilia. Ehkä mä elän niin tunteella ja intensiivisesti koko ajan, että tommoset pysähdykset on mulle ihan välttämättömiä. Akkujen latausta...
Oli miten oli niin tänään kun tuntuis olevan ensimmäinen syksyn synkkä sadeilta niin tuo pimeys tuntuu vaan lohdulliselta ja lämmittävältä. Ja jotenkin armeliaaltakin. Ei tarvi mennä mihinkään eikä jaksaa mitään. Lämmin suihku odottaa mua ihan just ja sen jälkeen nautiskellaan maajusseista ja morsiamista. Haluan ajoissa nukkumaan että huominen aamu olisi vähän pirteämpi kun tämä.
Kyllä tämä tästä, syyskuu hyvällä alulla.

lauantai 24. elokuuta 2019
TAAS YKSI TYÖVIIKKO AHERRETTUNA
Se, etten oo koko viikolla saanut naputeltua riviäkään kertoo jollain tapaa hyvin paljon vallitsevasta olotilasta. Töitten jälkeen oon ollut niin älyttömän väsy, että illat on menneet ihan vaan oleiluun. Oikeastaan koko viikolla en oo saanut aikaan mitään järkevää. Se ärsyttää, ihmetyttää ja vähän huolestuttaakin.
Töissä sinänsä päivät menee ihan älytöntä vauhtia nyt, kun normaali arkirytmi alkaa pikkuhiljaa löytyä ja hommat muuttuu sopivasti rutiiniksi. Koulumaailmassa on niin paljon muuttuvia tekijöitä päivien varrella, että liukuhihnatyötä siitä ei tuu koskaan ja hyvä niin. Eskarissa lapset on alkaneet tottua meihin aikuisiin ja työtapoihin. Meillä on ihana ryhmä, joka on valmis aina kaikkeen ja hyvin harvoin kuuluu mitään soraääniä mistään. Eilen, lasten lähtiessä kotiin, mä sain niin tiukat halaukset parilta tytöltä että siitä jäi oikein mukava muistijälki viikonlopuksi.
Kiireisiä mun päivät on edelleen, ja tulee olemaankin, mutta silti nyt kun päivät alkaa loksumaan omaan uomaansa niin tuntuu helpottavalta. Oon myöskin osannut nyt ottaa vaan itselleni lepohetken kesken päivän. Silloin mä menen rauhalliseen paikkaan, laitan työpuhelimen 10 minuutiksi lentokonetilaan ja istun sen hetken hengähtämässä. Tekee ihmeitä. Onneksi mun työhön liittyy paljon ulkoilua myös, mikä tekee sen ettei aina edes tunnu työltä se mitä tekee. Viikon varrella on menty oppilaiden kanssa urheilukentälle liikuntatunneilla ja sinne on parin kilsan siirtymä. Hyvät keskustelut on ehditty siinä matkan varrella käydä oppilaiden kanssa vähän asiasta jos toisestakin. Mä tykkään mun työstäni just sen takia että se on monipuolista, vaikka välillä hektistäkin.
Tämä vallitseva väsymys on tosiaankin hiukan mietityttänyt, sillä nukun kyllä mielestäni ihan hyvin. Kaikkina öinä en herää kertaakaan edes vessaan ja muutenkin yölliset valvomiset on jääneet historiaan. Silti töissäkin pitää välillä haukotella makoisasti. Pikkuisen lohduttaa se, etten todellakaan ole ainoa joka tälläisestä väsymyksestä kärsii, sillä asiasta puhuttiin yhtenä päivänä jopa radiossa. Ihmettelivät mikä on tämä outo olotila joka laittaa väsymään niin kovasti. Samaa on puhuneet myös kollegat töissä. Yleensä syysväsymyskin iskee vasta niitä loka-marraskuun sysipimeinä aikoina. Pelottaa miten sitä silloin jaksaa yhtään mitään jos nyt jo on tälläistä. Työt kyllä jaksaa hoitaa, mutta totuuden nimissä on sanottava että välillä fyysisen jaksamisen kanssa on ihan tekemistä. Sitten kun kotia pääsee niin sitä vaan istahtaa alas ja havahtuu seuraavan kerran parin tunnin päästä että tässä mä istun aina vaan. Yhtenä iltana käytiin vähän kävelemässäkin mutta muuten on kaikki liikunta taas jäänyt kun ulko-ovella on kynnyt noussut lenkkeilyn suhteen yhtä äkkiä ylitsepääsemättömäksi. Sitten sitä miettii sellaistakin, laiskuuksissaan varmaan, että mihin rajaan asti sitä omaa itteään ja kroppaansa pitää kuunnella ja milloin on vaan puskettava eteenpäin. Ensi viikolla on vaan koitettava lähteä liikkeelle ja katottava sitten miltä se tuntuu.
Viikon varrelle ei oo sisältynyt juurikaan siis mitään muuta kun töitä. Akin äidin luona käytiin yhtenä iltana ja meillä kävi Akin nuorimmainen yhtenä iltana. Muuten on taidettu vaan suunnitella viikonlopun retkeä, käyty kaupassa, tehty ruokaa ja menty kohtuu aikaisin nukkumaan. Ihan normiarkea siis.
Tänään on mun osalta viimeiset kisat tälle kesää. Kahviohuki kutsuu jälleen mutta tällä kertaa kisat ei kestä kun muutaman tunnin joten ehtii vielä jotain muutakin sen jälkeen.
Syksyistä viikonloppua!

lauantai 17. elokuuta 2019
ELÄMÄ ON VALINTOJA..
Vihdoin eilen oltiin taas viikonlopussa. Kyllä tuntuikin siltä, että pieni lepohetki hektisen arjen jälkeen tulee tarpeeseen. Mulla on nyt sellanen fiilis, että sanottavaa ja kirjoitettavaa olis kovinkin paljon mutta en oikein osaa jäsentää mistä haluaisin kirjoittaa. Ehkä mä kirjoitan nyt vaan ajatusvirtaa joten varoituksena tässä vaiheessa todettakoon että entistä sekavampaa matskua saattaa olla tulossa.
Sanotaan nyt vaikka alkuun, että mä rakastan sitä että arki on alkanut. Mulle tuo iloa suunnattoman paljon esimerkiksi sellanen pikku juttu että perjantailla ja viikonlopulla on joku spesiaali merkitys. Loman aikana kun oli aikalailla samantekevää mitä viikonpäivää elettiin. Se on joskus ihan mahtavaa mutta pidemmän päälle alkaa jurppimaan se, ettei noita elämän pieniä ilojakaan enää voi pitää sellaisina. Nyt näinä molempina perjantaina siis töiden aloituksen jälkeen on ollut aivan mahtavaa herätä perjantaihin ja ajatella että muutaman tunnin kun jaksaa olla reipas niin sitten on viikonloppu aikaa relata. Eilen ainakin tuntui jopa siltä, etten mä jaksa pinnistää enää tuntiakaan mutta jotenkin vaan noilta lapsukaisilta saa niin virtaa ettei edes huomaa olleensa väsy. Sitten vasta kun työpäivä alkoi olla pulkassa ja viimeisiä paperihommia siinä pyörittelin niin väsymys iski oikein lekalla.
Tosi hektisenä on siis hommat jatkuneet. Oma lukujärjestys on niin moninainen että mulla kestää tovi oppia se ulkoa. Onneksi nyt kuitenkaan hommat ei ole kirjaimellisesti minuutin päälle joten eiköhän sitä ehdi joka paikkaan ajallaan. Sellainen ongelma tässä on lukujärjestyksen suhteen ratkaistavana että pitäis johonkin kohtaan päivää saada edes yksi tauko laitettua. Annanpa vaikka esimerkin yhdestä mun päivästä. Aika tavallinen sellainen.
8-8.30 valvontaa ulkona kun kyytiläiset ja muut oppilaat saapuvat kouluun.
8.30-9.15 enkkua 3-4 kanssa
9.15-13.00 eskarissa (intensiiviset mutta ihanat 4 tuntia) Ulos eskareitten kanssa vähän vaille yks ja sitä ennen kuljetuslistat mukaan sillä
13.00 kyyditysoppilaiden valvonta taksiin, kestää päivästä riippuen joko 5 minuttia tai 20 minuttia riippuen onko taksilaisia yhteen vai kahteen taksiin
13.20-14.00 uskontoa 5-6 kanssa
14.00 oppilaat taksiin
14.10-15.00 joku tunti jossain luokassa, en enää muista mikä :)
15-15.30 kuljetusoppilaiden odotustuntivalvojana ulkona
15.30-16.00 kansliahommia, jotka jää nyt pahasti rästiin kun ei ole noita välitunteja jolloin näitä tekee.
Kuten huomaa niin ulkona saan onneksi olla tosi paljon. Sopii mulle erittäin hyvin. Mutta tosiaankin nuo taukohommat on jääneet nyt toistaiseksi unholaan. Jos oon tuolta eskarista välillä ollut poissa kun ope pärjää ilman ohjaajaakin niin ne ajat on menneet sitten kansliatöiden parissa. Mulla on edelleen meidän koulun lisäksi myös toisen koulun laskun tarkastushommat joita teen etänä ja yhtenä iltapäivänä viikossa teen parituntisen fyysisesti toisella koululla. Näin koulujen alettua kaikenlaista paperihommaa ja tekemistä onkin aika paljon mutta se onneksi tasaantuu kun tästä kunnolla alkuun päästään. Ei mulla aika kyllä pitkäksi pääse tulemaan. Askeleitakin yhtenä päivänä oli kännykässä reilut 7000 eikä siinä suinkaan ollut päivän koko saldo sillä eihän mulla oma puhelin mukana ole koko ajan.
Mä nyt aattelen, ettei oo mikään ihme että perjantai tuntuu kivalta ajatukselta tollasen viikon jälkeen.
Aika ajoin mä oon tullut sellaseen risteykseen missä pitäis valita kahdesta mielenkiintoisesta mutta ehkäpä täysin erilaisesta jompikumpi. Nyt mä oon taas sellasen tilanteen edessä töiden suhteen enkä tällä hetkellä tiedä yhtään mihin suuntaan kuppi kallistuu lopulta. Toinen homma on tätä mitä nyt teen eli koulunkäynninohjaajan työtä. Saa olla lasten parissa, mikä on mulle tärkeää. Työ on kuitenkin niin pirstaleista tällä hetkellä kun siihen kuuluu tuota kansliahommaa sun muutakin että välillä tuntuu etten pysty panostamaan tuohon ohjaustyöhön niin paljon kun tahtoisin. Mulle on pidemmän päälle tärkeää että saan kehittää itteäni ja sillä lailla pitää itseni töiden suhteen ajan tasalla ja tuulettaa ajatuksia sopivin välein. Oon niin uteliat luonteeltani ja mun perusomituisuuksiin kuuluu, että haluan oppia koko ajan lisää. Mitä työtä sitten olenkaan tehnyt männä vuosina niin niitä yhdistää se, että kun oon päässyt sisälle työn kuvaan niin olen hankkinut koko ajan lisää tietoa asioista. Halunnut ymmärtää miksi joku asia tehdään niinkuin tehdään tai mikä vaikuttaa mihinkin. Ei vain niin että kun mulle on sanottu että paina tuota nappia niin tapahtuu näin ja sitten mä vaan painelen sitä nappia ymmärtämättä mitä siitä seuraa jossain toisessa kohtaa. Tai että mihin se mun napin painallus lopulta johtaa. Ymmärrättekö?
Toinen näistä työkuvioista onkin sitten siirtyminen kokonaan noihin koulusihteerin hommiin. Mielenkiintoista työtä, vaativaakin ja siinä jos missä olis mahdollisuus, ja jopa ihan velvollisuuskin oppia uusia juttuja tasaisesti. Lainsäädänteet muuttuu ja koulumaailma muuttuu. Siinä työssä olis tuohon itsensä haastamiseen ja kehittämiseen oivat mahdollisuudet. Työssä olisi tietty jatkumo, mitä mä nyt koen ettei ole kun mun työnkuva on niin muuttunut vuosittain. Mutta se olis sitten sitä konttorirotan hommaa josta kerran olen halunnut pois. Olisiko se sitten pidemmän päälle kumminkaan mun pala kakkua tai kuppi teetä. Mites kun ei niitä lapsia siinä olekaan työkavereina.
Pelkään, että jossain vaiheessa tämä valinta tulee tehtäväksi enkä mä oo siihen ollenkaan valmis. Miten mä osaan päättää?? Toivottavasti mulla on aikaa vielä hyvä tovi antaa tämän ajatuksen marinoitua tuolla pääkopassa, alitajunnan piironginlaatikossa. Sitten on pakko lopulta taas heittää järki romukoppaan ja toimia sen perusteella mitä sydän sanoo. Sain siitä juuri tällä viikolla esimerkin miten se mun kohdalla on jälleen osoittanut toimivuutensa. Katsokaas kun, minähän tulin alunperin näille seuduille työpaikkailmoituksen perusteella. Joo joo, tuo mies nyt sattui toki tulemaan kuvioihin sopivasti, mutta en mä tänne olisi muuttanut ellei työkuviot olisi vaikuttaneet niin lupaavilta. Kävin silloin haastattelussa eräässä firmassa, asiakaspalvelutehtäviin. En tullut silloin valituksi. Tämähän tapahtui joskus loppuvuodesta 2016. Sain sitten muuta työtä täältä ja muuttokin sitten tuli ajankohtaiseksi, etten nyt Akin nurkissa täällä elelisi kun joku pölykoira. Noh, siitä asti suunnilleen ollaan tämä yksiö jaettu ja tuolla toisessa rapussa on kaksio lähes käyttämättömänä, mutta se onkin sitten eri tarina. Anyway, olin sitten parin mutkan kautta jo mennyt töihin tähän kyseiseen kouluun missä nytkin olen, kun tuolta firmasta jossa olin haastattelussa käynyt, soitettiin mulle että vieläkö olisin kiinnostunut. Homma oli kuulemma mennyt niin, etteivät olleetkaan palkanneet ketään siltä hakukerralta koska olivat ajatelleet pärjätä kumminkin omillaan. Nyt sitten olivat todenneet, että pakko on palkata uusi työntekijä ja niinpä soittivat sen haun ykkösvalinnalle, joka jostain käsittämättömästä syystä olin minä. Tarjosivat vakituista työpaikkaa ja työsopimuskin oli jo valmiiksi kirjoitettu ettei muuta kun nimi alle mikäli niin tahdoin. Asia tuli niin äkkiä että päätin mennä käymään vielä siellä firmassa ja juttelemassa mikä olisi homman nimi. Samalla palkkajutut sun muut laitettais jiiriin. Tuntui ihan mahdottomalta päättää että jäänkö tuonne koululle määräaikaiseen paikkaan, jonka jatkosta ei ollut takeita. Lisäksi ajattelin silloin ettei kaupungille nyt ainakaan tarvi haaveilla vakipapereista mitkä taas tuolta lyötiin mulle käteen hetimiten. Järki sanoi ilman muuta että en voi sanoa ei vakipaikalla ja sydän huusi että nyt jäät tuonne koululle, lasten pariin ja työn pariin josta tykkäät. Niin mun oli sitten tehtävä se päätös että sanon ei vakipapereille ja sydäntä seuraten jään epävarmuuden päälle. Toivoen vaan että kaikki lutviintuu jotenkin, kuten aina on ennemminkin ollut tapana.
Syy miksi kerron tästä on se, että nyt kuulin tällä viikolla että kyseinen firma joka mulle vakipaikkaa tarjos, onkin muuttanut juuri pois paikkakunnalta ja niin kauas että itsellä olisi mennty työ alta sillä en olisi ollut valmis muuttamaan työpaikan mukana. Tällä hetkellä siis olisin työtön ja täysin nollatilanteessa töiden kannalta. Kun taas tällä valinnalla mulla on kaupungille vakipaperit taskussa ja mielenkiintoisia töitä tarjolla ihan yllin kyllin. Kannatti sanoa järjelle että shhhhh!
Elämä on jännää kún se heittää aina välillä tollasia pikku pähkinöitä purtavaksi. Sitten on usein vaan uskallettava ottaa loikka tuntemattomaan. Toivoa, että elämä kantaa ja ohjaa.
Liikkuminen on jäänyt tältä viikolta ihan tyystin tuohon töissä tapahtuvaan liikuntaan. Parina päivänä toki oltiin oppilaiden kanssa liikuntatunnilla urheilukentällä johon nyt on jonkun verran kävelymatkaa. Niinä päivinä mittarissa oli lähes 5 kilsaa joten jonkinlaista liikkumista kuitenkin on tapahtunut. Lisäksi meillä on koulussa aikatavalla portaita joita pitää kulkea eestaas niin se tuntuu kivasti tuolla takareisissä ja pohkeissa.
Meidän viikonloppu alkoi eilen sillä että lähdettiin pitkästä aikaa vähän ulos illalla. Pari siideriä siinä tuli imuroitua, molemmat eri paikoissa mutta oli ihan mukavaa pitkästä aikaa käydä kattomassa paikallista yöelämää. Aika hiljaiselta ja rauhalliselta vaikutti. Sen verran eiliset virvokkeet vaikutti tuohon miespoloon ettei tälle päivälle suunnitellusta retkestä tule kyllä mitään. Taitaa mennä koko päivä nukkumiseksi, mutta eipä se mua haittaa. Keli on aivan mahtava, aurinko paistaa oikein lämpimästi kun taas tässä terassilla näpyttelen. Ei voi valitella. Otan ihan chillisti vaan, illalla mennään kattomaan Akin työkaverin keikka tuonne naapuripitäjään. Siihen mennessä lienee isäntäkin jo tolpillaan :) Näitä päiviä aina joskus sattuu, harvemmin kyllä meillä joten menköön.
Mehua oon keitellyt vielä toisenkin satsin ja ne on nyt pakkasessa. Hyvää tuli, vaikka itse sanonkin. Kaupan päälle vielä hyvä mielikin kun tuli laitettua vitamiinejä varastoon talven varalle. Nyt mulla on projektina tuossa väännellä pajuista kranssi ja keksiä siihen jotain kivaa koristusta niin saadaan meidän oveen syksyinen kranssi joka sitten jouluksi muuntuu jollain tavalla. En oo koskaan koittanut tehdä kranssia mutta kerta se on ensimmäinenkin.
Mukavaa, toivottavasti aurinkoistakin viikonloppua. Kaikki on ookoo...
rakkaudella,
Sartsa
![]() |
| rocky road in a beutiful nature |
lauantai 10. elokuuta 2019
EKAN TYÖVIIKON KUULUMISIA
Eka työviikko pitkän kesäkeskeytyksen jälkeen tuntui kyllä mukavalta. Olinhan mä jo ihan ehtinyt odottaa töihin pääsyä. Hommaa riittikin kyllä sitten ihan kiitettävästi alkuviikosta ennen kuin oppilaat saapuivat. Koulukuljetukset piti hoitaa kuntoon ja siinä on aina oma hommansa ennenkuin listat saadaan ajan tasalle. Koulujen kanslioissa tapahtuu monenlaista muutakin tärkeää päivinä ennen varsinaisen koulun alkua. Oppilastietojärjestelmät laitetaan ajan tasalle. Ne tiedot vaikuttavat sitten tänä tietotekniikan ihmeaikana ihan kaikkeen mitä se oppilas tekee. Niiden tietojen paikkansapitävyyden ja ajan tasaisuuden varassa on se, miten oppilaan koearvosanat kirjautuvat järjestelmään, miten wilman kautta voidaan pitää yhteyttä kodin ja koulun välillä ja mitä tukitoimia oppilas on saanut. Sieltä löytyy tiedot oppilaan oikeudesta koulukuljetukseen, ja lopulta keväällä todistuksetkin muodostuvat järjestelmän kautta opettajien antamien tietojen perusteella. Kyse ei oo siis mistään puhelinnumero- ja osoitekirjasta pelkästään.
Tuo taustaohjelma tosiaankin vaikuttaa myös wilmaan joka on taas tiedonsiirtokanava vanhempien ja opettajan välillä mutta myös koulun henkilökunnan kesken. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jos joku ruksi on väärässä paikassa tai joku tieto ei ole juuri oikeassa laatikossa niin siitä voi aiheutua isojakin harmeja. Siksipä tuossa järjestelmän ylläpidossa on oma hommansa että kaikki tiedot olisi siellä reaaliaikaisesti oikein.
Koulujen kanslioissa myös määritellään opettajien palkkaukseen liittyvät asiat, tehdään erinäisiä viranomaispäätöksiä, huolehditaan ip kerhon oppilaslistat, laskutukset ja henkilöstön riittävyys kuntoon. Hankitaan opettajille ja muulle henkilökunnalle tarvittavat tunnukset ja pääsyt ohjelmiin ja tiedostoihin joihin pitää päästä. Siirretään tietoja yläkoululle siirtyvistä oppilaista uuteen kouluun. Viilataan koulukirja asiat kuntoon. On saattanut tulla uusia oppilaita joille pitää tilailla kirjoja tai tulla lisää oppilaita jotka tarviivat jonkun erityisopuksen. Hommat ovat moninaiset että koulutyö itsessään saattaa alkaa sujuvasti.
Mä tykkään tuosta työstä tosi paljon, vaikkakin tämä viikko oli aikalailla hektistä. Enkä saanut edes kaikkia tärkeitä juttuja tehtyä. Ne odottavat siellä sitten maanantaina tekijäänsä. Mulla työnkuva muuttui taas vähäsen viime vuodesta kun mun pääasiallinen paikka on tänä vuonna eskarissa. Muutos on aikamoinen viime vuoteen nähden jolloin olin koulun isoimpien eli 5-6 luokkalaisten kanssa. Menee kyllä jonkun aikaa että sisäistän mun lukujärjestyksen joka on kyllä melkoinen tilkkutäkki. Mun kontolla on myös kaikki koulukyyditys valvonnat joten koko ajan pitää olla menossa sinne sun tänne. Otetaan esimerkkinä vaikka maanantai päivä. Aamusta valvon ensin oppilaiden kouluun tulon, minkä jälkeen vietän vielä odotustuntia kuljetusoppilaiden kanssa. Siitä ryntään suoraan eskariin missä meneekin intensiivisesti 4 tuntia. Sen jälkeen onkin aika laittaa ekat kyytiläiset kotimatkalle ja siitä suoraan kiirehtiä jo 3-4 luokkalaisten liikuntatunnille, missä meneekin pari tuntia kunnes on jälleen aika laittaa vipat koululaiset taksiin. Siitä onkin sitten jo kiire opekokoukseen missä mä oon ohjaajien edustajana mukana aina maanantaisin. Kokouksen jälkeen kello onkin neljä ja saa lähteä kotimatkalle. Kuten esimerkkipäivästä huomaa, aika hektisiä on päivät ja tällä hetkellä mun tauot on vähän vähissä. Ruokailukin tapahtuu eskarilaisten kanssa ja koska olen esimerkkiruokailija niin sekin on meillä täysin työaikaa. Täytyy ottaa johonkin kohtaan kyllä joku, edes pieni, hengähdyshetki ihan itselle. Nämä pari päivää, kun eskarilaiset olivat jo talossa, osoittivat sen että kotiin päästyäni olin kyllä aivan poikki. Kyllä sitä ihminen työpäiväänsä jonkunlaisen tauon tarvii.
Niinpä mä ajattelin että illalla siinä urheilua kattellessani olin kyllä kuplivani ansainnut. Mun kupliva oli tällä kertaa helmeilevää karpaloviiniä. Juu, sitä samaa sarjaa mitä joskus teininä nautittiin omppuversiona. Mä sain 40v täyttäessäni siskoltani ja bonussiskoltani (veljen vaimo) lahjaksi omppuviiniä ja yllätyin todella positiivisesti miten hyvää se olikaan. Nyt sitten karpalofanina testasin tämän version. Ihan jees, mutta kyllä se omppu oli silti parempi.
Niin, työpainotteisesti meni siis tämä viikko. Käytiin me vielä uudelleen mustikassakin ja hiukan vielä edelliskertaakin parempi saalis saatiin. Kelit oli aivan loistavat ja syksyinen metsä kyllä antoi parastaan. Ai että mä nautin.
Vaikka eilen menikin aika myöhään siinä herkutellessa ja viiniä lipittäessä niin tähän päivään heräsin reippaana 10 aikaan. Laitoin pesukoneen päälle ja lähdin lenkille. Ihana yllätys oli aurinko joka paistoi pilvipoutaiselta taivaalta. Kesä sittenkin vielä yrittää pitää otettaan syksyä vastaan.
Tälle päivälle ei oo tehty vielä mitään suunnitelmia. Mä ehdottelin sellaista kevyttä retkeä että otettais termarikahvit mukaan ja jotkut leivät ja lähettäis kattelemaan jotain kivoja paikkoja/nähtävyyksiä/maisemia. Ei mitään pitkiä patikointeja tai muuta sellaista. Jää nähtäväksi mihin me päädytään. Nautitaan näistä ,ehkä viimeisistä, lämpimistä päivistä.

| Uimarannalla oli rauhallista |

tiistai 30. heinäkuuta 2019
MÖRKÖ NIMELTÄ KOULUKIUSAAMINEN
Sen verran mua on näköjään tuo liikuntakärpänen päässyt puraisemaan että nyt tympii ettei tänään pääse lenkille. Oon jo pari kertaa saanut itteni kiinni ajatuksesta, että josko sitä vaan ihan pienen lenkin aivan hiljaa hipsien tekisi. Ei! Kyllä nyt on pakko vaan malttaa, ettei tuu mitään isompaa takapakkia. Ei vanha oo mikään vauhtikone ja kroppaansa on kuunneltava. Ilta sujunee tänään siis pyykinpesun merkeissä. Täytyy pestä ens viikon työrupeamaakin ajatellen pyykkikopat tyhjäksi ja nyt ajattelin myös hankkitua eroon kaikesta turhasta vaatteesta jota tuolla pyörii turhan panttina. Vaatekeräykseen vaan kylmästi kaikki mitä ei oo taas aikoihin käyttänyt.
Ulos kun kattoo, niin värisävyt on vaihtuneet kovin paljon haaleampiin ja harmaampiin kun vielä pari päivää sitten. Ihan kun katsois jotain haalistunutta taulua. Syksy on tullut. Enkä mä välttämättä laita sitäkään pahakseni. Tykkään syksystäkin, kuten kaikista muistakin vuodenajoista. Sais vaan ehkä vielä yks lämpöjakso tulla tähän kesään, hiukan on ikäänkun vajaaksi jäänyt se puoli. Elokuu on viime vuosina ollut kyllä useinkin tosi kesäisen aurinkoinen ja lämmin kuukausi joten ans kattoo mitä meille nyt tarjotaan.
Koulujen alkua nyt toitotetaan joka puolella. Back to school tarjoukset ovat lehtien sivuilla ja telkkarissakin isossa osassa. Ajatus siis väistämättä kääntyy työasioihin, kun kerran töihin meno alkaa olla ajankohtaista ja ne asiat jota siellä odottaa ovat edessä. Mä niin kovasti toivoisin, että koulun alku vois olla kaikille sellasta kivaa uuden lukuvuoden odottamisen kutinaa. Iloa siitä, että näkee taas kaikki koulukaverit joita ei pitkän kesäloman aikana ole tavannut. Riemua siitä, että on taas vuotta ylemmällä luokalla ja voi tuntea olevansa niin paljon isompi kun edellisenä vuonna. Jännitystä ehkä uudesta luokasta, opettajasta tai vaikka koulustakin. Toivoisin niin hartaasti, että koulujen alku olisi kuitenkin kaikille sellainen positiivinen, toiveikas ja ilonen asia. Kunpa olisikin niin!!
Valitettavasti totuus on kuitenkin liian monelle ihan toinen. Liian monelle koulun alkuun liittyy negatiivisia, inhottavia ja pelottaviakin ajatuksia. Koulukiusaaminen on iso ongelma, johon toimivaa lääkettä ei mun mielestä oikein ole vielä keksitty. Kiusaamista on myös lähes yhtä monenlaista kun on itse kiusaamistapauksiakin. Läheskään aina ei onneksi ole kysymys fyysisestä kiusaamisesta, joka usein on paljon helpommin todennettavissa kun henkinen. Ainakin oman kokemuksen mukaan henkinen kiusaaminen on juurikin se, mitä tapahtuu ihan joka päivä ja monta kertaa. Kun vertaan omaan kouluaikaan niin meininki on todellakin ihan eri planeetalta. Ei puhettakaan että jollain välkällä voitais pelailla tai touhuta jotain yhdessä porukalla ilman, että joku tulee sanomaan että joku on haukkunut tai kiusannut muulla tavalla. Pahinta on se, että kiusaamisesta on tullut jollain tasolla ihan normi. Ja tällä mä tarkoitan lähinnä sitä lausahdusta jolle mä oon erittäin allerginen ja saan siitä vähintään sisäisen kohtauksen joka kerta. Lausahdus kuuluu " se oli läppää". Kyseisen lausahduksen turvin oppilaat ajattelevat voivansa tehdä tai sanoa toiselle mitä vaan ja että kaikki se mielen pahoittaminen noin vain kuittaantuu kun sanotaan että se oli läppää. Ensinnäkin, aika usein niitä sanomisia ei oltu tarkoitettu miksikään läpäksi vaan tarkoituksena oli jotenkin satuttaa ja henkisesti tökkiä sitä toista. Toisekseen, mun kokemuksen perusteella alakouluikäisillä on aika suppea käsitys ylipäänsä vaikkapa sarkasmista ja läpän eli huumorin käsitteestä. Kaikkeen vaikuttaa esimerkiksi se, kuka kyseisen asian sanoo. Läheisen ystävän suusta sama lausahdus otetaan todellakin huumorilla ja läppänä kun taas jonkun toisen sanomana se loukkaa verisesti. Kaiken kaikkiaan nykyisin lapset osaavat olla kyllä todella ilkeitä toisilleen ja sivaltaa tosi terävällä kielellä joka varmasti satuttaa.
Usein tälläisen keittiöpsykologin omassa päässä herää myös ajatus siitä, että nämä lapset on todella epävarmoja itsestään ja itsetuntoa pönkitetään painamalla muita alas. Eniten tätä harrastaa tytöt mutta kyllä pojatkin sen osaavat. Sen sijaan, että keskityttäis siihen että osaa itse käyttäytyä niinkuin pitää niin kytätään koko ajan toisten tekemisiä. Oikeutetaan omia tekemisiä sillä että kyllä kaverikin teki ja teki vielä vähän pahemmin. Mutta näinhän me aikuisetkin taidetaan paljolti tehdä. Aikuisetkin kyttäävät mielellään toisten elämää, ratkaisuja ja tekemisiä sen sijaan että keskittyisivät täysillä tekemään omasta elämästään parhaan mahdollisen ihan itselle.
Se oli vaan läppää- lausahdukseen vielä mennäkseni, kävin viime lukuvuoden aikana lukemattomia keskusteluja aiheesta. Yritin saada oppilaat ymmärtämään sen, että kun kerran sanot toisella pahasti ja pahoitat hänen mielensä niin ne sanat jäävät elämään vaikka kuinka yrittäisit sanoa että se oli läppää. Jos oikeasti sanoit niin huolimattomuuttasi tai se sinun mielestäsi oli läppää niin kerro se kaverille. Sano, että en oikeasti tarkoittanut pahoittaa sun mieltä vaan sanoin niin koska en tajunnut että sulle tulee paha mieli. Sanoin myös, että mun aikana ei ikinä enää sanota että se oli läppää. Jos ei oo mitään kivaa sanottavaa toiselle niin aina on hyvä vaihtoehto olla sanomatta yhtään mitään.
Ollaan myös käyty keskusteluja ylipäänsä läpän heitosta joka liittyy läheisesti huumoriin ja ihmisen huumorintajuun, joka on kovinkin erilainen. Oon yrittänyt esimerkkien kautta selittää sitä, miksi joku asia naurattaa toista mutta toista ei. Miksi joku pahoittaa jostain mielensä ja toinen ei. Ja kaikkein eniten sitä, että ei välttämättä voi käyttäytyä samalla tavalla omassa tutussa kaveripiirissä tai sitten hiukan vieraampien kanssa. Kaverit ja ystävät tuntevat sinut paljon paremmin kun vaikkapa muut luokkakaverit ja sen vuoksi osaat ottaa kaverisi sanomiset ihan toisella lailla kun jonkun luokka- tai koulukaverisi. Joskus on huomannut, että joku asia on saattanut mennä jopa hiukan mietintämyssyynkin.
Eihän näissä asioissa auta muu kuin toistaa toistamistaan samoja juttuja. Toivoa samalla, että näille lapsille jäis jotain aina tuonne ajatushautomoon aiheen tiimoilta. Ja toistojen sekä muistuttamisen kautta sitten iskostuis pikkuhiljaa että ajattelen ennenkuin sanon tai teen. Meidän kasvattajien homma on toistaa itseämme ja tehdä sitä sitä enemmän mitä tärkeämmästä asiasta on kyse. Ei se mua haittaa. Mulle on tärkeintä se, että meidän koulussa yritetään kovasti noudattaa nollatoleranssia mitä tulee minkäänalaiseen kiusaamiseen. Yrittää sana sen vuoksi, että kaikki tilanteet eivät valitettavasti tule aikuisten korviin ja siksi täydellinen nolla kiusaamiselle ei varmaankaan toteudu meidän koulussa sen kummemmin kun muuallakaan. Ehkä meillä, pienessä koulussa, kumminkin jopa vähän paremmin kun monessa isossa. Näin toivon. Ja sen tiedän, että yksikään meidän koulun aikuisista ei paina tätä asiaa villaisella jos omalle kohdalle tulee, että jotain kuulee tai näkee. Se on mulle henkilökohtaisesti todella tärkeä asia. Ihan vaan omakohtaisten kokemusten takia.
Toivotaan siis, että uus lukuvuosi toisi paljon enemmän iloa ja kivoja kokemuksia kun näitä ikäviä ja kurjia.
rakkaudella.

perjantai 14. kesäkuuta 2019
LOMA!!
Näin se sitten koitti päivä kun meikäläinen jäi pitkälle kesälomalle. Ihan tarkalleen ottaen kyseessä on kylläkin lomautus, koska meillä koulunkäynninohjaajilla nyt ei oikein ole kesän aikana tekemistä kun koulu on kiinni ja oppilaat kesälaitumilla. Mä tein nyt tällä viikolla vähän extraa tuolla yläkoululla toimistohommien puolella mutta tänään siis koulun ovi sulkeutui muutamaksi viikoksi. Ihanaa, sillä täytyy sanoa että tämä loma tulee kyllä enemmän kun tarpeeseen. Vaikka tämä viikko jättikin tunteen rauhallisesta työskentelytahdista niin kyllä siellä ihan tarpeeksi lähellä muistilohkoissa on se hirmuinen hurlumhei viimeisten päivien osalta ennen suvivirttä ja vielä viime viikollakin. Nyt vaan sitten toivotaan että rahavirrat kesän osalta alkais pyöriä mahdollisimman äkkiä niin pystyy tehdäkin lomalla jotain. Ensimmäinen lomareissu on jo tiedossa kun viinijuhlat kutsuvat taas parin viikon päästä. Ihanaa!!
Ei mulla tässä kohtaa muuta kunhan tulin kertomaan sen pakollisen että mä oon niiiiiin lomalla tai että lomalle lomps ja mitä näitä nyt onkaan :D Palataan asiaan viikonloppuna. Täällä se alkaa sateisena sillä oli tarkoitus lähteä telttailemaan mutta se suunnitelma peruuntui alkuunsa.
Mukavaa viikonloppua, paistakoon päivä!!

torstai 16. toukokuuta 2019
LASTEN KANSSA PUHUMISESTA
Eilen törmäsin töissä jälleen kerran asiaan joka laittaa miettimään. Sijaistin yhtä meidän opea ja pidin siinä sitten tuntia 4 luokkalaisille, missä tehtiin unelmien aarrekarttaa. Aihe oli sellainen, että ensin poikapainotteista ryhmää kovasti nauratti ja kun mietittiin omia haaveita ja unelmia niin se asia tuntui ilmeisen vaikealta koska piti heittää leikiksi. Hyvin pian kuitenkin keskusteluissa mentiin aika syvällekin ihmisen elämään.
Pojat vitsailivat miten unelmoivat esim kaljasta. Juu kyllä kyllä, neloset. Mä sitten kerroin omakohtaisen kokemuksen siitä miksi en oikein ymmärrä alkoholin ihannoimista. Isän alkoholismista kun kerroin niin kovin vakavoitui ilmeet. Mä tykkään puhua noitten oppilaitten kanssa asioista niitten oikealla nimellä. Ja etenkin silloin jos he kysyvät itse jotain.
Seksi on aihe joka tulee tämän tuosta esille jo tämänkin ikäisten kanssa. Yleensä on niin että joku vanhemmista oppilaista on päättänyt pitää valistustunnin näille nuoremmille. Arvata saattaa että se info on aika rajallista ja kun kertojana on itsekin asioista vielä aika tietämätön niin voi uskoa, että kysymyksiä jää ilmaan leijumaan. Mun mielestä olis tosi tärkeää että niistä vois sitten aikuisen kanssa jutella. Tässä tullaan kuitenkin siihen mikä mua ihmetyttää ja mietityttää. Miksi niin monet aikuiset häpeilee puhua seksiin liittyvistä asioista. Tai ylipäänsä murrosikään kuuluvista jutuista. Edws kuukautisista ei monen kotona puhuta lainkaan. Seksiasiat ajatellaan kuuluvan vasta yläasteelle ja jos sitä ennen ei ole opetellut lapsensa kanssa puhumaan niin ei se oikein helppoa oo sitten teininkään kanssa. Seksi ei todellakaan ole aiheellinen moniin vuosiin vielä mutta mun mielestä asioista kuuluu saada tietoa nimenomaan ennen kun siinä pisteessä ollaan. Ja etenkin jos tietoa on jo olemassa mutta siihen haluttaisi vahvistusta tai varmennusta. Jos lapsi kysyy niin siihen kuuluu vastata eikä kääntää päätä pois ja sanoa että tuollaisia ei puhuta. Tosi monta kertaa oon törmännyt siihen että kotona ei anneta puhua näistä asioista. Eilen sitten puhuttiin aika paljon kaikkea. Selväksi kävi miten vääristyneet käsitykset monesta asiasta oli. Yritin vastailla tarpeen mukaan mutta tottakai ikätason huomioiden. Sanoin kuitenkin että kyseiset asiat on ihan tavallisia ja koskettavat kaikkia jossain vaiheessa. Että niistä siis voi ihan hyvin puhua ja tulla vaikka koulussa aikuisen kanssa juttelemaan jos kotona ei saa vastauksia.
Tässä tullaankin sitten siihen, että monen kotona ei varmaan tykätä sitten taas siitäkään että koulussa puhutaan. Asia pitäisi jollain tasolla painaa villaisella vaan. Saa nähdä tuleeko eilisistä keskusteluista jälkipyykkiä. Mä en koe ainakaan voivani kääntää selkää oppilaille joita joku asia mietityttää.
Tämmönen tuli tässä vaan mieleen jakaa. Puhukaa asioista!! Ei mulla muuta..

maanantai 13. toukokuuta 2019
PARASTA JUST NYT
Tänään me ihmeteltiin siinä pesiskentän kotipesän kaarella open kans että taasko me ollaan tässä, tällä liikuntatunnilla. Tuntuu että edellinen tunti oli just eilen mutta ehei, viikko on taas pyörähtänyt niin ettei oo ehtinyt edes huomata. Tarvii olla tarkkana tämän pikku elämän kans ettei kaikki arkinen mutta niin merkityksellinen mee ohi ja vihellä mennessään. Keskittyä tähän hetkeen...
Samasta aiheesta sattumalta jutteli tänä aamuna meidän reksi viikon avausta pitäessään. Siis siitä, että aina voi tehdä jotain suunnitelmia tulevan suhteen mutta ei kannata liikaa elää sitä tulevaa sillä fakta on ettei me tiedetä tuleeko sitä ,sellasena kun me halutaan, kumminkaan. Antoi lapsille käsitettävänä esimerkkinä sen että kesäloman aikana suunnittelee kovasti menevänsä jonkun tietyn kaverin kanssa vaikka uimaan huomenna mutta sitten kun menee hakemaan kaveriaan niin hän onkin menossa perheensä kanssa lomareissulle. Sitten menee oma päivä ihan pilalle kun suunnitelmat menikin mönkään. Tätä samaa asiaa me kerrattiin sitten tuola liikuntatunnillakin, sillä pesispelin tuoksinassakin huomasi miten oppilaat elävät aina jo jotain tulevaa hetkeä. Montako juoksua vielä pitää saada, mitäs tapahtuu kun meidän lyöntivuoro loppuu, mitä me ollaan tämän pelin jälkeen, ollaanko kirkkistä, saanko mä olla etsijä... Koskaan se keskittyminen ei oo siinä hetkessä mitä eletään ja se on jotenkin surullinenkin merkki ainakin mun mielestä. Oon joskus aiemminkin sanonut siitä, miten aika on menettänyt merkitystään iän karttuessa. Lapsenahan kesälomat kesti ikuisesti ja elettiin jotenkin ihan omassa kuplassa silloin. Ehdittiin vaikka mitä päivän mittaankin. Nyt näin aikuisena päivät, viikot ja kuukaudet valuu sormien välistä niin, ettei niistä saa mitään otetta ellei tosiaan ole tarkkana ja kiinnitä asiaan huomiota. Ja oon jotenkin ajatellut sen johtuvan juurikin siitä, että aina on kalenterissa jotain asioita mitä tehdä tai juttuja mihin mennä. Sen takia aikakin sitten kiiruhtaa hurjaa vahtia. Siksipä mulle tuleekin vähän surullinen mieli siitä osaako nykylapset kesälomallakaan keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja tee mitä mieleen tulee vai suunnitellaanko sitä silloinkin koko ajan jotain spesiaalia tekemistä. Nyt jo ainakin niin monen suusta on kuulunut yhtä sun toista suunnitelmaa kesän varalle.
Ittiä ainakin välillä ärsyttää hiukan enemmänkin se, että aina pitää olla menossa johonkin tai tehdä jotain. Koko ajan on ainakin ohuesti huono omatunto jos töitten jälkeen illalla haluaakin vaan olla kotona pääsääntöisesti olla tekemättä yhtikäs mitään. Pitäis siivoilla, tehdä jotain hyödyllistä, käydä lenkillä tai uimassa, puhumattakaan kuntosalista. Nähdä kavereita, soittaa autohuoltoon, varata se pirun katsastusaika. Mulla tuppaa jäädä rästiin ja viime tippaan edelleenkin yhtä sun toista. Mä haluaisin vaan olla. Koomata vaikka. Tuijottaa näkymätöntä pistettä peräseinässä. Maata sohvalla ja tuijotella kaukaisuuteen ja haaveilla. Voi kun haaveilusta vois saada palkkaa, mä eläisin aivan erinomaisesti sillä!! Viime aikoina mä oon haaveillut erityisen paljon monenlaisista asioista. Ei juurikaan mistään ihmeellisestä mutta taas toisinaan todella isoista jutuista. Niin isoista etten oo edes muistanut miettiä mitä tekisin jos saisin lottovoiton.
Mulla on matkakuume. Haluan aurinkoon. Sinne missä kuuma hiekka polttaa varpaita kun juoksen viileään meriveteen. Aurinko lämmittäis koko kroppaa ja leuto tuuli suukottais kasvoja. Haluan tuijottaa aamuauringossa rasvatyyntä merta. Missä voi hyvän kirjan kanssa löhötä altaan reunalla tai meren rannalla niin kauan kun ei enää jaksa. Tai ottaa vaikka tirsat siinä lukemisen ohella. Haluan sinne missä ei tarvi tehdä mitään, suorittaa mitään, jaksaa jos ei halua. Niin että sais oikein kunnolla akkukaapelit aurinkoon kiinni ja ladattua päänsä. Ehkä kesällä, ehkä. Toivotaan mutta ei eletä sinne asti.
Nyt tässä hetkessä mä ajattelen ainoastaan kohta jäähän tippuvaa kiekkoa kun Suomi ottaa vastakkain USA:n kans MM-lätkässä. Ai että mä nautin siitä. Näillä ajatuksilla tähän viikkoon.
Luota hetkeen!

keskiviikko 8. toukokuuta 2019
VÄSYMYKSEN SYITÄ
Jäi viime postauksesta kertomatta että väsymyksen taustalla saattaa olla ihan jotain syytäkin. Paineet ja stressikin on viime aikoina ollut aika kovat eikä itkulta todenteolla oo vältytty. Eniten sydämen muljahduksia on aiheuttanut tuo nuorimmaiseni eli Ville ja lähinnä nyt diabetekseen liittyvät asiat. Hoitotasapaino ei oo ainakaan parantunut ja siitä on pitänyt tietenkin niin suurta taakkaa kantaa sydämellään että ei oo ihme jos alkaa pikkasen väsyttää.
Ville ei nyt vaan meinaa millään saada tuosta hoidosta taas otetta vaikka mitä ollaan koitettu. Tunne on tietenkin päällimmäisenä huoli ja murhe mutta myös pettymys ja suru. Yhtään ei helpota se, että on sellainen tunne että sairaalasta, koulusta ja joka suunnalta osoitetaan sormella kotiväkeä että poika on jätetty heitteille eikä hoidosta välitetä. Kyllä välitetään. Mun sydän aivan tuntuu välillä räjähtävän siitä huolesta ja syyllisyydestä että mä oon täällä näin kaukana enkä voi ottaa poikaa tuohon viereen ja laittaa asioita kuntoon. Vaikka tiedän ettei se mitään auttaisi. Kaikenlaisia juttuja on yritetty jolla vois muistuttaa mittaamaan sokerit ja tekemään tarvittavat hoitotoimenpiteet. Poikaa ei saa puhelimella kiinni joten ei oo paljonkaan mahdollista koulupäivien aikana olla apuna muistamisessa. Syytä siihen, ettei puhelimen päässä voi olla vaikka se muuten on kasvanut käteen kiinni, ei oikein ole. Loppuviikosta ja maanantaina mulla meni työpäivästä aikaa puhelimessa ehkä luvattomankin paljon. Oon puhunut luokanvalvojan, kouluterveydenhoitajan, diabeteshoitajan ja ties kenen kanssa. On tehty suunnitelmia ja oon kysellyt neuvoa. Haluan Villen ad/hd testeihin. Oon ajatellut sitä jo aiemminkin mutta sitten kun ei koululta oo kuullut ikinä mitään aiheeseen liittyvää niin mä oon aatellut ettei siinä mitään oo.Nyt sitten pari opettajaa oli kuulemma maininnut jotain Villen levottomuudesta niin ajattelin että olisko kumminkin hyvä testata tuokin juttu. Nimittäin jos jotain tuollaista tarkkaavaisuus-/keskittymisongelmaa on niin se olis aika vaikea yhtälö tuon diabeteksen hoidon kanssa. Silloin vastuunottaminen hoitotoimenpiteistä on entistä haastavampaa.
Ihmeen aihe on se, että miksi nuo mittaamiset ja pistämiset unohtuu vaikka Ville ei oo mitenkään tahallaan heittänyt hoitoa retuperälle. Ei vaan omien sanojensa mukaan kerta kaikkiaan muista. Mikään motivointi ei tunnu auttavan. On sovittu erilaisia systeemeitä miten me voitais olla etätukena näissä jutuissa mutta sitten tosiaan puhelimen kautta ei saa kiinni. Poika on jo sen ikäinen ettei joku voi koko aikaa olla käsipuolessa kiinni vaan hoitojuttujen täytyis tulla omasta tahdosta. Hulluinta on se, että sitä ittiäänkin ottaa hermoon oma saamattomuutensa. Että miksi ei voi vaan tehdä noita juttuja. Turhauttavaa kaikille osapuolille. Tuon takia just oon alkanut ajatellakin että voisko taustalla olla jotain häiriötä mikä vaikeuttaa noita diabeteksen hoitokuvioita. Pakko selvittää.
Mukana kuviossa on sairaala, sossu, koulu ja me kotiväki nyt ainakin. Yhtään siis stressiä ei vähennä se syyllisyys jota itte kokee itteään kohtaan saatika että se paine ja stressi tuntuu ulkopuolelta vielä kovempana. Pakko on nyt vaan jaksaa yrittää hoitaa tämä homma kuntoon. Keinolla millä hyvänsä.
Tähän päälle sitten laitetaan tuo työn epävarmuudesta johtuva stressi. Siihen on nyt tullut hiukan vihreämpää valoa alkuviikon aikana mutta niistä sitten enemmän kun on jotain varmaa. Ollaan nyt hys hys. On siis kaikenkaikkiaan aikamoinen kuorma tuossa hartioilla. Välillä tuntuu kun kaikki maailman huolet ja murheet olis niskassa ja siksi varmaan tuo jaksaminenkin on niin heikoilla kantimilla aina välillä. Työkään nyt ei mitään kaikkein iiseintä oo kun erityisten kanssa kaiket päivät hommia tekee. Onneksi työ on sentään mieluista. Sekin auttaa vetämään itteään aina ylös kun kaatuu oikein pahasti maahan ja henkiset ruvet on aikamoiset.
18 päivää tätä kouluvuotta vielä jäljellä joten eiköhän tästä nyt vielä hyvä tuu. Minä oon järjissäni kun koulut loppuu ja poikanikin saa todistuksen että pääsee siirtymään ysille. Kaikki on vielä auki ja haaveena horisontissa mutta pakkohan sen on ajatella vaan posin kautta.

perjantai 5. huhtikuuta 2019
SE YKSI JA AINOA, PERJANTAI
Aamun ensi ajatus, ennenkuin silmät edes aukeni tähän päivään oli että ihanaa kun on perjantai. Hiukan tämän viikon päiväsekoiluista johtuen silti epäilytti ja piti oikein käydä kattomassa kalenterista että kyllä, jeppis jepulis, perjantai on vihdoin tullut. Viikon raskaustasosta kertoo se, että eilen kun pääsin töistä kotiin niin söin tuorepuuron välipalaksi ja yritin lukea Aamulehteä mutta siitä alkoi niin armoton pilkkiminen, että päätin lepuuttaa väsynyttä kroppaani oikaisemalla sohvalle. Ajattelin että ihan hetken siinä huilaan. Uni oli tullut samantien, sillä 20 minuttia myöhemmin heräsin todella syvästä unesta siihen kun Aki tuli kotiin. Jotenkin nyt vaan lähtee tyttösestä ihan kaikki irti työpäivien aikana. Annanpa esimerkin tältä viikolta toisenkin päivän lukujärjestyksestä vaikkapa eiliseltä.
8.00-10.00 päivä alkoi yläkoululta. Siellä laskujen selvittelyä ja tavaratilausten setvimistä. Siinä onkin tekemistä kun opettajat on kaikki tehneet omalta osaltaan toivelistan mitä haluaisivat tilattavan ja niistä sitten yhteenvetoa sumplimaan. Mun yläkoulun työaika loppuu normaalisti 9.30 mutta nyt siis meni puoli tuntia yli. Teen osan noista tunneista etänä omalta koululta ja sitten 5 tuntia viikossa oon fyysisesti paikalla.
10.00-10.30 tien päällä matkalla kohti vakiokouluani. Yritin muistaa ajaa säntillisesti nopeusrajoitteiden mukaan ja näillä mahtavilla keleillä kun tietkin on täysin sulia ja kuivia, tuntuu 80 ajaminen ihan köröttelyltä.
10.30-10.45 työpisteelläni kansliassa oli heti parikin lappua pöydällä hommista jotka piti hoitaa joten tein ne pois alta, kun kumminkaan kutosten tuntia ei ollut jäljellä enää kun puoli tuntia.
10.45-11.00 kutosluokan historian tunnin lopulle mukaan.
11.00-11.20 ruokailua ja ruokailuvalvontaa siinä samalla.
11.20-11.30 kansliahommia ja työkeskusteluun valmistautumista
11.30-12.20 perusteellinen työkeskustelu esimiehen kanssa. Ollaan puhuttu paljon asioista reaaliajassa joten juuri mitään uutta ja ihmeellistä ei keskustelussa ilmennyt. Silti keskustelua virisi asiasta jos toisesta kun kerrankin keskustelulle oli oikein aika varattuna. Kerroin tästä väsymyksestäni ja siitä, että tällä hetkellä motivaatio on vähän hukassa. Esimies ymmärsi mun tilanteen oikein hyvin. Itse asiassa sanoi ihmettelevänsä tämän vuoden hullunmyllyn jälkeen, että miten oon vielä tolpillani. Saan kuulemma itteäni taputella olkapäälle siitä, että oon tämän prässin läpikäynyt näinkin täysjärkisenä :D On ihan mahtavaa kun on esimies joka ymmärtää. Itse annoin itselleni arvosanan 7,5-8 tästä vuodesta mutta esimiehen arvosana oli 10+. Se tottakai lämmitti mieltä, eihän sitä nyt käy kieltäminen. Sanoi vielä, ettei tämä mun väsy ja motivaation puute näy mitenkään mun työssäni mikä kuulemma osoittaa ammattitaitoa. No joo, hyvä niin ettei näy. Eikä pidäkään näkyä, mutta toisaalta vain sillä on merkitystä miltä musta tuntuu sisälläni ja että mä pysyn sille rehellisenä ja hoidan hommat niin, että jaksan. Onneksi mä yhden romahduksen työelämässä kokeneena osaan jo tunnistaa merkkejä ja tehdä niille jotain ajoissa.
12.20-13.00 pidin kevyen liikuntatunnin 3-4 luokkalaisille opettajan ohjeen mukaan. Käytiin kävelylenkillä tutulla paikalla.
13.00-13.15 kyyditysvalvontaa että kaikki pääsivät taksiin ja kotimatkalle joiden pitikin.
13.15-14.00 viikon omasta mielestä turhin tunti eli 5.lk käsityö. Oon ihan tumpelo käsitöissä enkä siis koe voivani olla siellä avuksi millään lailla joten se ei oikein oo kiva tunne. Tällä kertaa kumminkin jotain opastusta pystyin antaa ja toki "järkkärinä" voi aina toimia.
14.00-14.15 taas lapsukaiset taksiin ja kotimatkalle. Kakkosia piti hiukan etsiä kun olivat roskien keruumatkalla lähimetsässä. Lapset innostuvat todella paljon ajatuksesta, että saavat luonnon hyväksi tehtyä asioita. Siksi tuota roskien keruutakaan ei maltettu lopettaa ajoissa.
14.15-15.10 tuurausta iltapäiväkerhossa. Välipala loppuun ja niiden jälkien siivoaminen. Astiat koneeseen, pöydät pyyhkien ja lattiat lakaisten. Sitten auttamaan läksyjen kanssa. Välillä joitakin haettiin kotiin.
15.10-15.20 muutama kanslia asia vielä ennekuin siirryin ulos katsomaan että linja-autoon muistavat mennä ne joiden kuuluu. Jäljellä koululla oli enää vain kutosia ja ovat yleensä jossain luokassa läksyjä tekemässä ja joskus on aika mennyt niin etteivät ole meinanneet muistaa mennä autoon ollenkaan.
15.20-15.30 kyyditysoppilaiden kanssa jutustelua ulkona ja sitten autoon. He kotiin ja minä myös kotimatkalle.
Kuten tuosta huomaa niin minkäänlaista hengähdystaukoa ei päivässä ollut. Ei siis ihme että vähän väsyttää. Tämä viikko on kaiken kaikkiaan ollut täynnä vaihtuvia tilanteita eikä hengähdykselle oo juurikaan ollut aikaa. Onneksi kaikki viikot ei oo ihan samanlaisia vaikkakin tästä tämä homma ainakin kansliatöitten osalta vaan kiihtyy loppua kohti.
Nyt ois aika lähteä kohti uuden päivän seikkailuja, jaksaa jaksaa. Viikonloppu häämöttää.

torstai 4. huhtikuuta 2019
VIIKON TOKA TORSTAI
Toiveikas torstai epätoivoisen viikon keskellä. Ihme ja kumma, että heräsin tänä aamuna torstaihin. Elän tätä päivää siis tuplana sillä eilinen oli niin päivänselvästi myös torstai, että oli tekemistä että pysyn päiväjärjestyksessä mukana. Koko työpäivän aikana mä en orientoitunut siihen, että on keskiviikko enkä vielä illallakaan, koska kattelin tv ohjelmien tarjontaakin torstain kohdalta. Olin siis illalla jo ihan siinä ja siinä etten laittanut ulko-oveen lappua että tänään on torstai, että osaisin mennä aamulla oikeaan osoitteeseen.
Väsymys on taas tällä viikolla ottanu todellista niskalenkkiä. Öisin oon kyllä nukkunut ihan hyvin, mutta yhtenkäkään aamuna en voi sanoa heränneeni pirteänä. Mä luulen, että kevätväsymys on ottamassa yliotetta. En oikein muutakaan keksi. Tänä aamuna sentään kuulin kun Akin puhelin herätti. Muina aamuina en oo reagoinut mitenkään ja omakin puhelin on ajallaan ehtinyt lähes 5 minuuttia herättää ennenkun ääni on tavoittanut mun tajunnan. Sängystä nouseminen on vaatinut tahdonvoimaa eikä fiilis oo ollut mitenkään fresh. Ei, vaikka aurinko on paistanut niin ihanasti että huomasin eilen saaneeni vähän väriä kalpeaan naamaani.
Liekö sitten tuosta väsymyksestä, niin mielikin on vähän laahannut viime aikoina. Töitten suhteen mulla on motivaatio ollut vähän hakusassa ja on tuntunut hiukan normaalia raskaammalta. Paineet tuntuu jotenkin raskaammilta, vaikka ei työnkuvassa niin suuria muutoksia olekaan ollut. Tuntuu, että en jaksais uusia asioita koko ajan vaan tahtois tehdä perusduunia vaan. Selkeää työnkuvaa, ennalta arvattavuutta. Onpa ristiriitaista kirjoittaa tälläistä. Ja huomata, että ajattelee näin. Tähän asti aina työn suola on ollut juurikin vaihtuvat tilanteet ja toisaalta mun halu oppia uutta ei oo hävinnyt mihinkään. Ehkä sitä vaan tahtois että asioille olis joskus aikaa eikä kaikkea tarviisi omaksua vauhdista. Sitten tuo jatkon epävarmuus syö tällä hetkellä tosi paljon mun voimavaroja, huomaan. En tiedä yhtään kumpi työnkuva mulla tulee jatkossa olemaan se, johon eniten pitäis panostaa. Ohjaajan työ vai kansliahommat. Kunpa näille asioille tulis joku ratkaisu ennen kesää ja lomalle jäämistä. Toisaalta yritän kovasti elää päivää kerrallaan ja olla miettimättä vaikkapa syksyn kuvioita. En mä niihin kuitenkaan pysty vaikuttamaan niin turha sellaseen on aikaa ja energiaa kuluttaa.
Oli mikä oli, niin raskasta on. Mieli haluaa nähdä asiat harmaina ja valottomina. Negatiivinen vire leijuu kaiken yllä, enkä mä todellakaan pidä siitä. Mitään mahdottoman negatiivista ei kuitenkaan oo sattunut tai tapahtunut vaan elämä rullaa aika lailla samaa rataa kun ennenkin. Täytyy siis yrittää jotenkin tsempata itteään jaksamaan nämä viimeiset viikot sillä onhan tätä kouluvuotta jäljellä enää 8 viikkoa. Uskomatonta! Ihanaa ajatella, että saa taas koko kesän ladata akkuja ja kerätä voimia. Rahatilanne tosin ei oo mikään superhyvä, kun liiton tuella pitää kesä porskuttaa mutta eipä sitä tarvii mitään mahdottomia suunnitellakaan. Kesällä on ihana kun saa vaan olla.
Eiliseltä oon tyytyväinen, että sain tehtyä väsymyksestä huolimatta 5 kilometrin lenkin. Mä tykkään tosi paljon että täälä Mänttässä on ihan keskustan tuntumassa polkuja, jotka seuraa rantaviivaa. Siellä kun lenkkeilee niin tuntuu, että pääsee kauemmaskin kaikesta hälystä ja kiireestä. Tuntui, että latautui tosi hyvin!!
Nyt ei muutakun kiinnostuskiikarit esiin ja uutta päivää päin. Tämä päivä tuo mukanaan ainakin työkeskustelun normaalista lukujärjestyksestä poiketen.
Mennään siis näin, parempaa päin...

| Eskareitten taidetta |
maanantai 1. huhtikuuta 2019
NORMIMAANANTAIN LUKUJÄRJESTYS
Uus viikko polkaistu käyntiin. Mulla töiden näkökulmasta tämä maanantai on sellainen päivä, että se menee kun itsestään. Vois sanoa kyllä, että mieluisin päivä koko viikosta. Maanantaissa on sellainen fiilis, että kaikki on alussa. Kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi työsaralla tapahtua. On vähän ehkä romantisoitukin ajatus, mutta niin se vaan on. No, katotaas millainen se mun maanantai sitten on.
8.00 - 9.30 erinäköisiä kansliahommia että saa viikon käyntiin. Tänään se piti sisällään laskujen asiatarkastamista (molempien koulujen), erinäisten asiakirjojen laatimista, tiedon välittämistä palkkoihin että opet ja sijaiset saa kaiken mitä palkkaan kuuluu. Kuljetuslistojen ajan tasalle laittamista, tilausten syöttämistä, sähköposteihin vastailua kuten myös wilma viesteihin. Sitä sun tätä. Aika meni aivan huomaamatta siihen, että kellot soi aamun avauksen merkiksi.
9.30 - 9.50 päivän/viikon avaus yhdessä koko koulun kanssa.
9.50 - 10.15 matikkaa kutosten kanssa. Pinta-alojen kertaamista, alekkain laskujen tekniikkaa ja kaikenlaista pientä.
10.15 - 11.00 mä pidän enkun tunnin meidän kutosluokan erikoisjoukoille. Tänään opeteltiin adjektiivien vertailumuotoja. Mä tykkään todella paljon tästä tunnista. Musta tuntuu, että pystyn todella olla avuksi ja hyödyksi.
11.00 - 11.30 ruokailua ja sen jälkeen 5 minuutin puhallus opehuoneessa.
11.30 - 12.00 meidän koululla on joukotauko mikä tarkoittaa joustavaa koulua mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että meillä katkee koulupäivä puoleksi tunniksi. Sen puolen tunnin aikana oppilaat käyvät kerhoissa tai sitten viettävät tavallaan vapaa-aikaa. Voivat touhuta ulkona tai sitten sisällä palloiluhallissa/ip-tilassa. Me ohjaajat ollaan sitten valvomassa opettajien apuna niin, että ulkona on meistä 2 ja sisällä yksi. Tämä viikko on mulla ulkoviikko joka on enemmän kun mieluinen. Tänäänkin sai heittää aurinkolasit nenälle kun aurinko paistoi niin nätisti. Valvontaa siis tämä puoli tuntia, riitojen selvittelyä ja valtakunnansovittelijan toimenkuvaa. Takkien päällä pysymisen varmistusta. Kaikkea normikoulupäivän juttua.
12.00 - 13.00 Ensin mä tänään olin tuon vartin pidempään ulkona kauniin sään takia. Niitä työn positiivisia puolia. Eipä tuo varttikaan mitään lepoaikaa ollut, sillä oppilaat olivat toki iholla koko ajan. Sitten taas uppouduinkin kolmeksi vartiksi kansliahommiin. Tilauksia ja pientä inventaariota niihin liittyen. Pari pikkuruista selvitystyötä ja puhelu.
13.00 - 13.15 meillä on maanantaisin kokoontuminen opehuoneeseen. Ollaan sovittu näin siitä syystä, että oikeesti ehdittäis joskus näkemään toisiamme ja vaihtaa vaikka kuulumiset. Muuten voi käydä niin, ettei kaikkia työkavereita näe muuta kun ruokalassa. Tänään mä ehdin vasta 5 yli paikalle ja siinä sitten oli aika taas hengähtää sen päivän toisen 5 minuuttia. Sitten pitikin jo valmistautua liikkatunnille, johon diabeetikkoa varten on varattava hypoevästä joukkoon.
13.15 - 14.45 liikuntaa. Lentopallon tekniikkaa 3-4 luokkalaisille. Pallojen täyttämistä open avuksi ja yleisesti perään kattomista että hommat sujuu. Tänään ne sujuikin hienosti. Kaikki olivat oikein kivasti mukana eikä sokeritkaan tänään romahtaneet. Lopputunnista hain pillimehun kyseiselle diabeetikolle kun sen verran oli tunnilla touhuttu että sokerit laski. Samalla hain laastarin yhdelle oppilaalle jolla pallo tuli sormille niin, että kynsi lohkesi ihan syvältä ja tuli pikkasen verta. Normisettiä. Kylmäpussia ei poikkeuksellisesti tällä tunnilla tarvittu.
14.45 - 15.30 tähän aikaan sisältyy vähän monenlaista sillä periaatteessa mä olen kuljetusvalvojana tässä kohtaa. Liikuntatunnilta siis kiirehdin laittamaan muutaman taksilaisen taksiin. Linja-autolla menevät jäävät vielä odottelemaan, yleensä tekevät läksyjä luokassa ja mä saatan vielä tehdä samalla vähän jotain kesken jääneitä kansliahommia. Tänään ei ketään jäänytkään odottamaan linja-autoa vaan sattumalta porukka oli joko sairaana tai joku tuli hakemaan koulusta. Minä siis vietin sen viimeisen puoli tuntia vielä kanslian puolella. Sieltä ei hommat kerta kaikkiaan lopu. Vähintään voi aina valmistella jotain tulevaa juttua.
15.30 koneet kiinni, valot sammuksiin ja kanslian ovi lukkoon. Aika lähteä kotiin.
Tässä on periaatteessa mun perustyöpäivä eli osittain ohjaajan hommia ja osittain kansliahommaa. Päivistä riippuen se suhde vaan vaihtelee. Maanantaisin mulla on varmaan eniten noita kansliahommia. Sitten on toki vielä keskiviikko ja torstai aamut jolloin menen tuonne yläkoululle ja ajan sieltä sitten tuhatta ja sataa ( ei, kun rajoitusten mukaan tietenkin) ohjaajan hommiin. Perjantaina sitten teen toisinpäin eli aamusta meen tuonne ohjaajan töihin ja sitten puolilta päivin vaihdan yläkoululle. Päivät ja viikot on aika hektisiä ja sanotaanko että muuttuvat tilanteet on ihan arkipäivää. Mulla ei oikeastaan oo sellaista normityöpäivää ollenkaan. Toisaalta se on tosi kiva, mutta kyllä sitä joskus kaipais sitä että ehtis paremmin keskittyä kuhunkin hommaan. Etenkin nuo ohjaajan hommat mua välillä vaivaa todella paljon, etten pysty olla niin paljon apuna tunnilla kun mitä tahtoisin. Mä tahtoisin olla asioitten tasalla eli etukäteen tietää mistä tunnilla puhutaan tai mitä on tarkoitus tehdä. Ei mulla kuitenkaan sellaiseen oo kerta kaikkiaan aikaa. Näillä mennään.
Nyt pitäis alkaa ihan tosissaan miettimään mitä sitä tulevaisuudessa haluais tehdä. Kumpaan suuntaan sitä menis jos sais ite päättää. Siis enemmän tonne toimistohommien suuntaan vai koulunkäynnin ohjaajan. Tai sitten toisaalta kun se varhaiskasvatuspuolikin niin kovasti houkuttais. Mä oon luottavainen siihen, että kaikkeen löytyy kyllä taas vastaus ajallaan.
Nyt meillä tuoksuu hyvin paistetut pihvit joten ei muuta kun syömääääääään. Kivaa viikkoa sulle!

| ice ice baby... |
keskiviikko 27. maaliskuuta 2019
KERRO KERRO KUVASTIN
Ei oo mitään niin metkaa kapinetta kun meidän vessan peili. Erityisesti aamutuimaan. Sinne kun vilkaisee niin ikinä ei tiedä millainen olento sieltä kurkkii. Tänä aamuna siellä silmiään siristeli viikon alkoholia kiskoneen ja sen takia turvonneen näköisen ihmispolon kuvatus. Silmät lähes umpeen murautuneet ja hamsteriposkilla kiemurteli tyynyn painaumat kuin kastemadon matelureitit. Ei siis sillä että olisin vetänyt viikon rännin mutta näkymän vois kuvitella moiseksi. Mua nauratti!! Jostain syystä mä nukuin viime yön valtavan hyvin ja toisaalta nähden jotain aika jännää unta. En siis jaksanut tänään pillastua peilikuvalleni vaan iskin silmää ja totesin että tällä mennään tänään.
Tuo uni mua jäi vaivaamaan syystä, että se jatkui oikeestaan koko yön. Vieläpä niin että kun pitkästä aikaa heräsin vessaan niin uni jatkui samana vielä uudelleen nukahtamisen jälkeenkin. Minä ja Aki siinä jotain seikkailtiin ja vahva käsitys on että vierailtiin monissa tutuissa paikoissa, samalla jutellen elämän tilanteesta. Mä työstän ajatuksiani ja omaa itseäni unissa, ihan selvästi. En vaan nyt muista miten tällä kertaa.
Anyway, päädyin huuhtomaan kasvoni kylmällä vedellä. Laittamaan vähän seerumia ja päivävoidetta pintaan niin johan tuntui raikkaammalta olo. Hiukset ois pitänyt pestä eilen joten tänään ne menetteli ainoastaan hyvällä tahdolla, ja kuiva shampoolla. Huoh tätä mun touhua. Ihan pikkuriikkinen skarppaus ja ryhtiliike ei ois ollenkaan hulluudeksi. Ihan niinku meinaan joka asiassa. Liikkuminen on rajoittunut tällä viikolla lähinnä leukojen liikuttamiseen. Retkahdin avaamaan täytelakupussin eilen. Kourallinen hävisi ääntä kohti sekunnissa. Ja vielä kindermuna päälle. Sitten olikin huono olo. Ällötti suorastaan. Voittajafiilis... NOT!!!
Joka tapauksessa viikko on hyvässä vauhdissa jo. Kuluneet työpäivät on menneet tosi leppoisasti ja vauhdillakin. Ensi vuoden kirjatilauksia oon molemmilla kouluilla urakoinut ja huomenna saa molemmissa painaa lähetä nappia. Tarviketilauksetkin on hyvällä mallilla. Tästä mä tykkään, että asioita on pystynyt ennakoimaan eikä kaikkea tarvi aina tehdä viimeisellä sekunnilla kauhealla hädällä. Mun täytyy tunnustaa, että huomenna on ehkäpä mun inhokkipäivä koko viikosta sillä on 5-6lk käsityötunti. Ei siinä muuten mitään, mutta kun mä oon käsitöis ihan tumpelo niin ei musta siellä oikein hirveesti apua oo. Siis ainakaan jos kyseessä on ompelukoneella tehtäviä juttuja. Tarvis totisesti opetella edes perusteet, jos nämä ohjaajan hommat jatkuu. En kerta kaikkiaan siedä itteltäni tuollaista leväperäisyyttä etten osaisi opastaa kunnolla. Yks toisaalta mikä auttais asiaa ois se, ettei tarviisi mennä tunnille ihan ns. sokkona vaan tietäis jo etukäteen mitä tulemaan pitää ja oi voinut vaikka valmistautua. Se multa puuttuu lähes kokonaan tällä hetkellä, siis se että voisin etukäteen jo perehtyä asioihin mistä vaikkapa tunneilla puhutaan. En kerta kaikkiaan ehdi sellaista. Matikka on sellainen aine johon oon pyrkinyt aina etukäteen pikkasen pääsemään sisälle, että osaisin sitten tunnilla olla avuksi. Kun omaa kutosen matikkapään ja vielä yhdistettynä siihen, että ohjeet ja laskutavat on muuttuneet melkoisesti omista kouluajoista niin pakkokin ottaa selvää missä mennään.. Ettei tuu sitten opastettua ihan hakoteille. Noh, se on sellaista koulunkäynninohjaajan arkea. Äkkinäisiä ja vaihtuvia tilanteita jatkuvasti. Toisinaan tuntuu ihan heittopussilta kun tilanteet elää ja lennosta pitää tehdä milloin mitäkin. Toisaalta, se on taas yks niistä jutuista mitkä pitää tän homman kiinnostavana.
Uskomatonta että on keskiviikko ja ylihuomenna näihin aikoihin taidan olla jo Lapualla. Tuntuu kivalta! Koitetaas jaksaa porskuttaa tasaista arkea taas yhden viikon päähän asti.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)