Kyllä sitä varmaan pitää liittyä niiden joukkoon, jotka sanoo ettei tällä ikää enää tuo valvominen oikein oo hyväksi. Viikonloppuna kun tuli biletettyä hyvässä seurassa aamutunneille asti niin sen tunsi kyllä kropassaan vielä tänäänkin. Oli niin nihkeä päivä kun vaan olla ja voi. Aamulla ylös nouseminen oli sellaistakin tervan juontia ettei oo hetkeen ollutkaan.
Toki olotilasta ei voi syyttää pelkästään noita pippaloita jotka viikonloppuna oli, vaan myös eilinen valvominen otti koville. Pitihän sitä nyt jämähtää telkkarin äärelle ja kattoa uuden BB kauden avaus että tietää millaisia asukkaita sinne meni sisään. Olihan ne tosi mielenkiintoisia persoonia mutta saa nähdä miten paljon tulee sitten muuten seurattua tota. On alkamassa ja jo alkanutkin niin paljon mua kiinnostavia ohjelmia että nyt jo ihan tympii miten paljon sitä tulee pitkän syksyn aikana oltua telkkarin äärellä. Tarkoitus olis kuitenkin aktivoidakin itteänsä tässä syksyn aikana. Voi kun mä olisin sellanen ihminen joka vois vaan päättää kovasti jotain ja sitten pitäytyä siinä päätöksessä. En mä kuitenkaan ole se ihminen, en enää edes narraa itteäni että olisin. Ehkä mä keskitän kaikki ne tarmokkuuteni rippeet siihen, että saisin itteäni liikkeelle. Edes vähän ja pienin askelin.
Niin, viikonloppu. Sehän siis meni tuolla Pohjanmaan suunnalla missä mun siskoni emännöi miehensä kanssa kesäkauden päättäjäisiä. Ei nyt oikein voi puhua venetsialaisista mun mielestä, kun ei kerta oltu missään veden äärellä mutta kesän päättäjäisiin osuu oikein hyvin. Meitä oli juurikin sopiva porukka juhlimassa ja ilta meni tosi nopeasti saunoen, syöden ja juoden sekä juttua heitellen. Mun on niin ikävä tuollaisia illan istujaisia läheisten kanssa. Karaoke tietenkin kaikui aamutunneille asti kuten meidän kekkereissä yleensä keskeisesti tapahtuu. Itse menin nukkumaan kolmen jälkeen ja Aki tuli vasta joskus paljon myöhemmin. Eilen sitten itellä oli ihan kiireetön ja rauhallinen aamu kun heräsin jo hyvissä ajoin. Istuskelin ulkona ihanassa säässä ja odottelin että muutkin pikkuhiljaa heräilee. Aamupalan jälkeen osa porukasta meni vielä pienille nokosille mutta mulla oli ihmeen pirtsakka olotila. Ennen lähtöä vielä grillailtiin ja käytiin yksillä synttärikahveilla. Sitten kun oli aika lähteä pitkältä tuntuvalle kotimatkalle niin oli jotenkin yhtä äkkiä niin väsy että ajattelin jo miten pystyn ajella turvallisesti kotiin. Kotiin päästyä huokaisin syvään ja keräsin voiman rippeitä ottaa vastaan vielä vieraita illaksi. Kun sitten vihdoin painoin pääni tyynyyn niin kello olikin jo 23. Eipä siis oikeastaan tarvinnut olla aamulla kovinkaan yllättynyt kun kellon herätys tuntui pirunviulun vinguttelulta.
Näin vaan on kumminkin työpäivä takana. Mun työni parhaita puolia tänä vuonna on se, että mä saan olla niin paljon ulkona. Tänäänkin, vaikka jouduin tuurata eskariopea aamun niin sain ensin viettää reilun tunnin ihanassa säässä ulkona. Sitten päivä olikin jo lähtenyt mukavaan vauhtiin ja meni samalla painolla loppuun asti. Itse asiassa tein jopa vähän ylitöitäkin ja kotiin lähdin oikeinkin tyytyväisenä.
Tämän päivän huolirypyt aiheutuvat erään henkilön eläkkeelle jäämis uutisista. Tämän henkilön kanssa teen säännöllistä yhteistyötä ja hänen eläkepäivänsä ovat kovinkin ansaitut, mutta kun töitä ei ole korvamerkitty jatkossa kenellekään niin se aiheuttaa vähän huolta miten jatkossa hommat hoituvat. Tätä kritisoin aika ajoin että meitä työntekijöitä pidetään melkoisessa epätietoisuudessa mikä aiheuttaa usein turhaankin stressiä. En tiedä onko tällä epätietoisuudella tekemistä sen kanssa, että niin monet tuntuvat olevan kovin väsyneitä, ellei jopa uupuneita. Mua ainakin huolestuttaa aina kun kuulen jostain, että jälleen joku on jäänyt sairaslomalle sen takia ettei jaksaminen riitä. Onkohan se todella ihan välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista, saati viisasta, että ihmiset ajetaan töiden takia niin ahtaalle että menee terveys ja ilo, ainakin työstä, ellei elämästä muutenkin.
Jaa jaa, siinäpä muuten oiva aasinsilta toiseen isoon asiaan jota oon viime aikoina mielessäni pyöritellyt kun on vastaan tullut säännöllisesti. Masennus. Lähinnä oon miettinyt sitä, miten helposti se ujuttaa mustat lonkeronsa ihmisen mieleen ja sitä kautta ottaa kuin varkain vallan koko elämästä. Rankankin masennuksen läpikäynyt on yhtä alttiina ja haavoittuvaisena sen osuessa kohdalle, mitä pahaa aavistamaton ensikertalainen. Miksi niin on? Miten sitä ei osaa suojata itseään masennukselta vaikka tietää omasta kokemuksesta miten se oirehtii? Omalla kohdalla en vielä osaa tuohon vastata, sillä kuin ihmeen kaupalla oon itte välttynyt mustan verhon laskeutumiselta toistamiseen. Tokikaan en oo sitä pahinta mahdollista synkkyyttä kokenutkaan, ainakin ajattelen päässeeni aikanaan aika helpolla. Onko sekin sitten vaan asioitten kieltämistä ja kaunistelemista, en tiedä. Kuitenkin kun vertaan monien tosi rankan masennuksen läpikäyneiden kertomuksia omasta tilastaan niin en koe olleeni niin syvällä synkkyydessä. Mulla masennus oirehti lähinnä ylitsepääsemättömänä väsymyksenä ja sellaisena ettei mikään oikein tuntunut miltään. Siltä ajalta on myös paljon aikoja joista en oikein muista mitään. Kaikki on varmaan vaan ollut tasaisen harmaata mössöä josta ei oo mitään kertomista kenellekään. Eikä oo ylipäätään jäänyt muistikuvia.
Itse huomaan tarkkailevani itteäni ja jossain määrin jopa vältteleväni tilanteita jotka saattavat ajaa mieltä alas. Pyrin keräämään ympärilleni ihmisiä, jotka nostavat mun energiaa ja auttavat jaksamaan pelkällä olemassa olollaan. Sellaset negatiiviset energiasyöpöt haluaisin jättää mahdollisimman kauas. Tunnen itseni sen verran hyvin että osaan ennakoida miten toimin eri tilanteissa ja miten tietynlaiset ympäristöt muhun vaikuttaa. Matkan varrella nämä asiat on olleet ohjaamassa mua jopa asioiden ja paikkojen suhteen. Pyrin kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään niinkuin se sanoo. Se on osoittautunut toimivaksi konseptiksi. Siltikin, kaikesta tästä huolimatta, mä huomaan että mulla on välillä sellaisia melankolisia kausia jolloin asiat näyttäytyy synkkinä ja haluttomuus valtaa mielen. On myös normaalia enemmän ongelmia jaksamisen kanssa. Töihin lähtö tuntuu älyttömän työläältä vaikka työ itsessään onkin ihan jees. Näinä kausina tuntuu kaikki asiat myskin näyttäytymään kovin harmaina ja tylsinä. Vähän niinkuin ettei mikään tunnu miltään. Sitä vaan suorittaa päivät läpi saamatta mistään sen kummempaa hyvä fiilistä. Noihin matalapaineen aikoihin liittyy myös se, että koen olevani töissä normaalia jotenkin huonompi tai tekeväni hommani huonommin kun yleensä. Osaan ruoskia itteäni kovinkin kovalla kädellä. En siis pysty ennalta ehkäisemään tai estämään näitä fiiliksiä vaikka tiedostan ne. Yksi asia mikä mulle kertoo tälläisen huonon fiiliksen kauden saapumisesta on se, että musta tulee tosi epäsosiaalinen. Kerta kaikkiaan tulee tunne, ettei jaksaisi vapaa-ajalla nähdä ketään eikä jutella kenenkään kanssa. Kaupassa oon jälleen kerran huomannut aina välillä pakoilevani jotain puolituttua ettei vaan tarvittis pysähtyä juttelemaan mitään. Ei oo mun tyylistä. Töissä jaksan kyllä antaa itsestäni mutta siihen se sitten jääkin. Kotonakin oon noina aikoina varmaan paljon hiljaisempi ja vetäytyvämpi. En siis osaa sanoa mistä noi ajanjaksot johtuu ja äityiskö ne kuinka pahaksi mikäli en osaisi niitä tunnistaa ja sitten jollain tapaa käsitellä niitä pois. Mä annan silloin aina itselleni luvan olla ihan tekemättä mitään. Teen vaan juttuja, joita mä haluan. Istun sitten vaikka ristikkolehden kanssa ihan hiljaa muutaman illan. Pyörittelen asioita mielessäni ja koitan puhua itselleni järkeä päähän että asiat on oikeasti ihan hyvin. Siitä se sitten pikkuhiljaa aina laukeaa, kunnes mä pystyn sanomaan omia tuntemuksiani ääneen jollekin. Työkaverini Maiju on kovin rakas ja tärkeä tässä kohtaa, sillä hänelle saatan itteäni purkaa tosi matalalla kynnyksellä. Ja aina se auttaa. Maiju ei kaunistele eikä toisaalta vähättelekään asioita vaan ottaa niihin kantaa rehellisesti. Se, jos mikä. auttaa saamaan perspektiiviä asiaan kun asiaan. Ja sitä kautta myöskin pääsemään eroon huonommuuden ja alemmuuden tunteista tuomalla faktat faktoina. Sitten taas on tovin helpompi hengittää.
En tiedä mikä pointti tässä mun sepustuksessa nyt oli, mutta tarkoitus oli ihmetellä sitä miten helposti ihminen voi sairastua masennukseen aina vaan uudelleen vaikka miten hyvin tiedostais mitä se tarkoittaa. Siltä ei voi oikein suojautua, sen tuomia ongelmakohtia voi näköjään oppia vähän lieventämään niin ettei se pyyhi joka kerta yli tsunamin lailla. Sitä en oo vielä oppinut, että miten paljon sitä sitten pitäis itteään vaan potkia ja psyykata liikkeelle silloinkin kun tuntuu, että koko keho ja mieli vaan huutaa huilia. Ehkä mä elän niin tunteella ja intensiivisesti koko ajan, että tommoset pysähdykset on mulle ihan välttämättömiä. Akkujen latausta...
Oli miten oli niin tänään kun tuntuis olevan ensimmäinen syksyn synkkä sadeilta niin tuo pimeys tuntuu vaan lohdulliselta ja lämmittävältä. Ja jotenkin armeliaaltakin. Ei tarvi mennä mihinkään eikä jaksaa mitään. Lämmin suihku odottaa mua ihan just ja sen jälkeen nautiskellaan maajusseista ja morsiamista. Haluan ajoissa nukkumaan että huominen aamu olisi vähän pirteämpi kun tämä.
Kyllä tämä tästä, syyskuu hyvällä alulla.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti