Oon huomannut muutenkin viime aikoina että imen ympärilläni olevia tunnetiloja itseeni pesusienen lailla. Toki oon sitä aina tehnyt ja sen takia koenkin olevani erityisherkkä ihminen. Kärsinkin siitä aika ajoin ehkä tarpeettomankin paljon mutta jostain syystä mä en voi itelleni mitään. Ainoa, mitä oon kokenut voivani tehdä on opetella välttelemään tilanteita ja asioita jotka tiedän etukäteen jo ahdistaviksi. Aina kaikkeen ei voi kuitenkaan varautua. Oon joutunut tämän viikon aikana painimaan nyt aika isojen tuntemusten, lamaannuttavien fiilisten ja isojen asioiden kanssa. Lyhykäisyydessään kyse on siitä, etten mä kestä negatiivisuutta ympärilläni. Siis sitä, että kaikki asiat on aina pielessä tai menossa pieleen. Että mun kanssaeläjien lasi on aina puolityhjä eikä koskaan puolitäysi. Myös ihmisten ilkeys tai piikittely toisiaan kohtaan on asia johon mä en osaa ollenkaan suhtautua. Päässäni mulla tapahtuu heti sellainen aktivoituminen, että haluan alkaa korjata asioista. Jos työpaikalla on ilmapiiri jotenkin ahdistava niin alan välittömästi miettiä keinoja sen parantamiseksi. Haluan että kaikilla olisi mahdollisimman helppo ja kiva olla. Eräs viisas ystäväni kerran sanoi tästä taipumuksesta että psykologit kutsuvat sitä jumalasyndroomaksi. Tarkoittaen sitä, että mä haluan tavallaan ajatella toisten puolesta ja yrittää saada heidätkin välittämään samoin kun minä välitän. Se, että mä haluan vaikka nyt siellä työpaikalla, että kaikilla on kiva olla töissä ja puhalletaan yhteen hiileen niin en mä saa muita haluamaan sitä samaa elleivät he koe sitä tärkeäksi. Tai jos he eivät kerta kaikkiaan välitä. Osasinkohan nyt avata yhtään tätä ajatuskulkua. Mulla jäi tuo lause mieleen ja oon aina välillä pyöritellyt sitä päässäni ja miettinyt mitä se omalla kohdallani tarkoittaa.
Tottakai mä tiedän, että mulla on pelkästään hyvät ja positiiviset tarkoitusperät mutta oonko mä oikeutettu puuttumaan toisten ajatusmaailmaan? Tai kannattaako mun käyttää omia, välillä vähän rajallisiakin, voimavarojani siihen että otan kaikkien huolet ja murheet käsiini ja yritän pelastaa maailman.
Alkuviikosta heti mä koin jonkunmoisen romahduksen työasioihin liittyen. Oikeastaan pikemminkin pitäisi sanoa, että mun silmät aukes oikein kunnolla sille, ettei kaikki todellakaan ajattele yhteen hiileen puhaltamisesta samalla tavalla kun mä ja sille asialle mä en kerta kaikkiaan voi mitään vaikka tahtoisin kuinka. Joko toisille se työnteko tarkoittaa ihan eri asioita kun mulle, sellaista että hoidetaan päivän työtunnit täyteen mahdollisimman helpolla ja ajatus on se, että ei mun tarvi vaivautua vaan kyllä joku ne hommat hoitaa ellen minä hoida, tai sitten ei vaan ajattele kyseisten asioiden kuuluvan itselle. Sekavaa sepustusta mutta jätän tämän nyt kumminkin vaan tähän kun en mitään yksityiskohtia tässä halua lähteä availemaan. Lopputulema kuitenkin on, että viime maanantai-ilta oli mulle tosi paha kun tämä oivallus saavutti mun tietoisuuden ja jouduin pysähtymään siihen. Mietin, että jos kerran muut eivät välitä niin sittenhän mun on luovutettava ja todettava että vaikka mä kuinka tahtoisin pelkkää hyvää niin en mä saa toisten ajatuksia muutettua. Tuo ajatus toi mukanaan henkisen romahduksen lisäksi fyysisen väsymysen. Olin aivan katki ja tuntui että itku tuli pelkästä väsystä. Siinä kohtaa mä tajusin sen, että mun on oman mielenterveyteni kannalta opittava hölläämään ja ajattelemaan vähemmän toisten puoleta. EI, vaan on opittava välittämään, kuulemaan ja näkemään vähemmän. Munkin täytyy alkaa vain hoitamaan oma leiviskäni ja olemaan puuttumatta sen suuremmin asioihin ympärilläni. Tästä ajatusketjusta tuli vielä suurempi oivallus siitä, että mun työidentiteetin täytyy muuttua enkä mä tiedä yhtään että mitä se sitten tarkoittaa. Tähän asti oon ollut koko työyhteisön hyvinvointia olkapäilläni kantanut vastuunottaja mutta jos mun täytyy niistä alkaa höllätä niin mitä se käytännössä tarkoittaa. En vielä tiedä. Ainakin sitä, että välttelen tästä lähtien tilanteita joissa ahdistus jostain negatiivisesta voisi nousta. Vähemmän aktiivinenkin tarvis olla ja hyväksyä ajatus, että jokainen pärjätköön omillaan. Tuntuu kamalalta mutta koko viikon mä oon tätä nyt opetellut. Onneksi puhumisen kynnys esimiehen kanssa on todella matala ja nämäkin asiat saatiin puhuttua.
Loppuviikko töissä menikin sitten tosi kivasti. Yritin ihan tosissani nyt opetella olemaan vaan ihan laput silmillä ja kunhan pääsen siitä johtuvasta syyllisyydestä eroon niin sitten oon selvillä vesillä. Vielä tällä hetkellä se aiheuttaa vähän omantunnon kolkutuksia etten tee töitäni niin täysiä kun voin tehdä. Ja että mä petän mun työyhteisön kun en jaksa enää kannatella sen hyvinvointia omilla harteillani. Mutta mä toivon oppivani vielä...
Sama aihe on seurannut mua nyt sitten koko viikon. Oon lukenut artikkeleja ja lehtijuttujakin negatiivisuudesta, koulukiusaamisesta ja kaikesta muusta ahdistavasta josta ei haluaisi tietää mitään. Tänään törmäsin taas asiaan kun jouduin seurata vierestä miten ihmiset kohtelivat toisiaan tosi kurjasti. Tiuskimista, vähättelyä, taas sitä negatiivisuutta mitä mä en kerta kaikkiaan kestä. Yritin mennä tilanteesta pois, mutta en kyennyt. Mulla oli sisälläni niin paha olla että itku ei todella ollut kaukana. Miksi ihmisten pitää olla toisiaan kohtaan niin tylyjä ja kohdella toisia ankeasti. Jopa läheisten kesken saatetaan saada ilma niin paksuksi negatiivisuudesta että siitä voisi leikata veitsellä paloja. Olis tehnyt mieli tehdä niin. Leikata siihen ilmaan reikiä, joista valoisuus ja ilo toisten seurasta voisi tulla sisään. Olin kuitenkin ulkopuolinen, ei mulla voinut olla mielipiteitä. Olen joskus aiemminkin kokenut jossain samaa ulkopuolisuuden tunnetta johon liittyy häkissä olevan eläimen pakokauhua siitä ettei pääse tilanteesta pois. Se sama maailmanparantaja Sartsa sieltä koitti nostaa päätään, että nyt stop. Olkaa kilttejä toisillenne. Arvostakaa toisianne. Kysykää mitä kuuluu, puhukaa. Mä vaimensin sen äänen. Sanoin että tämä ei kuulu sulle, yritä olla näkymätön. Sellainen miltä susta tuntuukin. Pystyin olla mutta sisälläni vellova paha olo ei hävinnyt mihinkään. Ei ole oikein hävinnyt vieläkään ja siitä tarpeesta mä aloin kirjoittaa.
Yritän jäsentää näitä juttuja päässäni että oppisin ymmärtämään itseäni paremmin. Miksi mun pitää olla näin herkkänahkainen? Miksi mä koen itsessäni toisten puolesta tunteita mitä he eivät ehkä itsekään koe? Mikä mä oon ajattelemaan toisten puolesta yhtään mitään? Mikä mä ylipäänsä olen!! Tahdon ajatella, että ihminen on elinikäinen oppija. Että peli ei ole menetetty vaan minäkin opin kovettamaan itseäni maailmaa vastaan, että pärjäisin paremmin. Oon ylpeä siitä, että olen herkkä ja pystyn tuntemaan maailman paremmin, mutta liika on liikaa. Toisaalta mietin sitäkin, mitä tämä lisäherkistyminen nyt tarkoittaa? Onko masennus vaanimassa nurkan takana. Mistä tämä melankolia? Miksi negatiivisuus lyö kasvoille nyt niin kovin usein? Asiat on kuitenkin ihan hyvin eikä negatiivisuudella ole sijaa mun elämässä. Näitä asioita mä pohdin ja itseni kanssa koitan selvitellä. Oon luottavainen että tästä noustaan ja selvitään vielä voittajana.
Uusi työviikko on alkamassa huomenna ja ihan hyvillä mielin siitä olen. 10 työpäivää vielä niin sitten saa lomailla viikon. Odotan niin kovasti, että saan Villenkin pitkästä aikaa tänne oikein muutamaksi päiväksi. Jos tekis oikein jonkun pikkureissunkin.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti