KYLMÄÄ KYYTIÄ

Aika kova viikko menossa. Niinkun jaksamisen kannalta. Keli on ollut tosi kylmää koko viikon ja luulenpa että oon vähän vilustuttanut itteeni. Oon kyllä koittanut pukea päälleni, mutta tässä nyt parina päivänä oli ulkovalvonnassa pelkästään farkut jalassa ja tennarit jalassa. Se osoittautui aikamoiseksi virheeksi. Eilen kotia päästessäni mä olin ihan umpijäässä. Vetäisin samantien villasukat jalkaani ja koitin saada itteni lämpeemään. Lopulta oli mentävä peiton alle nuokkumaan koko illaksi. En kerta kaikkiaan kyennyt mihinkään muuhun. Jalat tuntui kun ne ois valettu lyijystä. Liikkuminen tuntui tosi työläältä ja olin ihan varma, että mulle nousee kuume tai jotain. Vitutti suoraan sanoen se, etten saanut itteäni liikkeelle enkä toisaalta kotonakaan saanut tehtyä yhtään mitään. Illalla oli oikein todellinen voittajafiilis. Jäi zumbat ja lenkit ja muut.

Tänään mä puin sitten toppahousuista lähtien oikein kunnolla päälleni enkä palellutkaan ihan niin paljon kun edellisinä päivinä. Lähdin liikuntatunnilla taas kohti pururataa joten ongelmaksi muodostui tänään pienessä tihkusateessa ja viimassa monen tunnin ulkoilu. Olin pari tuntia putkeen ulkona ja kelin kylmetessä koko ajan loppupäivää kohti se kyllä tuntui jo luissa ja ytimissä. Tuuli kerta kaikkiaan meni takin läpi hiukan hikiselle iholle. Väkisinkin alkoi tuntua siltä, että kylmä jälleen kangistaa. Kotimatkalla autossa huomasinkin että mun oikeanpuoleinen poskipää hohkasi ihan punaisena. Se on paikka joka on joskus varmaan vähän paleltunut ja siihen ottaa etenkin kylmä tuuli tosi äkkiää. Tämä iltakin on nyt sitten mennyt ihan vaan ollessa. Ei niinkään kylmästä hytisten mutta tällä kertaa akillejännettä (ja väsymyslorvikatarria) potien. Jänne otti itteensä tuosta kylmästä kelistä myös ja tuntuu nyt niin pinkeältä että jokainen askel sattuu. Saa nähdä miten sen kanssa huomenna onnistuu käveleminen koulun maastojuoksukisoja varten tuonne samaiselle tutuksi käyneelle pururadalle.

Huominen vaikuttaa sinänsä jännältä, että luvattu on kylmää keliä ja vähintään räntää ellei jopa lunta. Kohtuullisen eksoottinen keli maastojuosta ja mä voin jo kuvitella sen säröäänien määrän kun matkaan lähdetään. Fakta on, että suurimmalle osalle oppilaista ylipäänsä moiset maastojuoksukisat on ihan täyttä horroria. Tuntuukin toisaalta vähän tylsälle, että aina sitten mennään niitten muutamien liikuntaa harrastavien oppilaiden ehdoilla. Ja aina myöskin voittajat ja palkintopöydän tyhjääjät on ne samat naamat. Alunperin meillä olikin nyt ajatuksena että ei oltaisi pidetty mitään kilpailuja mutta sitten vanhat perinteet kuitenkin tuntuivat painavan päälle niin että maastojuoksukisat päätettiin toteuttaa. Mä tykkäsin kumminkin, että sen verran löysättiin vanhoja kaavoja että tänä vuonna palkinnot arvotaankin kaikkien osallistujien kesken. Kaikilla on siis mahdollisuus kerrankin voittaa jotain. Muistuu niin omat kouluajat liikunnan osalta mieleen, kuinka tylsää se oli kun ei kerta kaikkiaan ollut hyvä siinä vaikka ois kuinka halunnut.

Töissä on muutenkin jatkunut tuo hiukan alavireinen meininki. Kylmää vähän fiilistenkin puolelta ettei vaan ulkoisesti. Motivaatiota on syönyt erinäiset asiat ja mulle on kyllä tuo silmien avautuminen noiden asioiden suhteen mistä viimeksi puhuin, tuntunut tosi raskaalta. Tällä viikolla on vielä tullut eteen uusiakin asioita joita mun on hyvin vaikea hyväksyä, mutta jotka nyt vaan on niin kuin ne on. Oon todennut että mitä pikemmin mä hyväksyn ne ja lopetan kannattelemasta jotain sellaista mitä ei ole olemassakaan niin sitä helpompi mun on olla. Eilen koettiin tämän viikon pohjakosketus, sillä mä menin aika syviin vesiin itseni kanssa kun en oikein tiennyt miten tämän uuden Sartsan kuuluu toimia. Mä oon pohjimmiltani tyyppi jolle lasi on aina puoliksi täysi ja jos mun ympärillä se pääsääntöisesti on puolityhjä niin pitääkö mun muuttua myös sellaiseksi? Ihana fiksu työystäväni Maiju sen sanoi, että ei mun tarvi muuttua yhtään sen negatiivisemmaksi vaan hyväksyä vaan ne tosiasiat millä töissä mennään. Lakata taistelemasta niitä tuulimyllyjä vastaan, niin muuten voi olla ihan oma positiivinen itsensä. Se pelasti mun päivän. Mulla on niin kovin äkkiä taipumus jämähtää johonkin ajatukseen kiinni ja jos se on jotenkin negatiivinen niin sitten mä alan rypemään siinä. Kaikki mustenee eikä ulospääsyä näy. Sitten tulee ystävä joka ihan simppelillä huomiolla laittaa taas valot päälle. Ystävät on kyllä elintärkeitä tälläselle tyypille kun minä.

Tänään olotila oli jo paljon kevyempi sillä ajatus huomisesta perjantaista kantoi jo tänäänkin. Lisäksi mun hyvän mielen käyriä nosti hyvät uutiset koskien nuorinta lapsukaistani. Kun kuulee, että lapsella menee asiat hyvin niin sitä ei voita mikään. Nuorimies tuntuu ottaneen paremman suunnan vähän asiassa kun asiassa ja tänään sain parikin eri viestiä hyvin menneistä kokeista. Sokeritkin on tasaantuneet paljon paremmalle tasolle ja muutenkin vähän rauhattomat ajat tuntuis olevan ainakin toistaiseksi takana päin. Mä niin toivon, että tämä on nyt se suunta mihin ollaan jäämässäkin.

Näillä eväillä kohti viikonloppua!

rakkaudella,
Sartsa