Näytetään tekstit, joissa on tunniste uupuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uupuminen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. kesäkuuta 2025

KESÄ TULI, JOKOHAN KOHTA HELPOTTAA

 Kesä yrittää kovasti ottaa oman tilansa. Auringonsäteet pilkistävät harmaankin pilviverhon takaa kuin muistutuksena siitä että siellä jossain se aurinko on. Harmittavan usein on vallala ollut harmaa ja tuulinen sää joten ihana hellivä lämpö on antanut odottaa vielä itseään. Nyt siitä on saatu jo maistiaisia sen verran että muistan miten paljon oon sitä kaivannutkaan.

Kevät on ollut mulle sanalla sanoen hankala. Koko toukokuu erityisesti ja vaikka kuinka odotin että kevätkiireiden helpottaessa olisi jotenkin helpompi hengittää niin oon huomannut ettei niin olekaan. Se puolestaan on aiheuttanut sen että mieli on luisunut synkkyyteen pyristelyistäni huolimatta. Mä oon todella pahasti hukassa ja kadottanut itseni johonkin työkiireiden ja univelan maailmaan. En tunnista peilikuvan roikkuvanaamaista tyyppiä enkä tiedä kenen nahoissa mä elän kun tuntuu etten ainakaan omissani. Koko kroppa tuntuu vieraalta, isolta, kankealta, hankalalta, kivuliaalta. Epämiellyttävältä.

Pari viikkoa sitten juhlitiin koulun päättäjäisiä. Sitä edeltävä viikko töissä oli aivan järkyttävä. Ylityötunnit paukkuivat iloisesti ja mä raahustin joka päivä kotiin ei niin iloisesti. En jaksanut mitään. Kodin hoitaminen jäi kokonaan, olisin vaan nukkunut kaiken sen ajan kun kotona olin. En jaksanut  nähdä ketään enkä puhua kenellekkään. Mies oli aika ihmeissään, ja epäilemättä välillä vittuuntunutkin siihen että akka koko ajan valittaa miten henki ei kulje eikä jalat kanna. En jaksanut hymyillä enkä tuntea oikein mitään. Töissä olin sellaisessa kunnossa että pelkäsin koko ajan tekeväni jonkun isomman luokan mokan ja huijarisyndrooma nosti päätään oikein kunnolla. Ihmettelin eikö kukaan huomaa miten mä en todellakaan hallitse enää tilannetta vaan oon matkustajana kunkin päivän vuoristoradassa ja koitan vaan pysyä mukana. Ja elossa. 

Pahimpina päivinä mä itkin aamulla ennen töihin lähtöä, työpäivänä salaa vessassa ja illalla kotona hajoilin kunnolla. Palkitsin itseäni herkuilla ja löhöilyllä television äärellä. Ja podin siitä sitten huonoa omatuntoa. Miten voin olla tämmönen läski paska josta ei oo mihinkään. Ei hyötyä kenellekkään. Kuitenkin työminäni suoritti kaiken kuten pitääkin. Valmistin päättötodistukset lähes 300 oppilaalle ja opiskelijalle, hoidin stipendit kirjoittaen kortit ajatuksen kanssa kauniilla käsialalla, tein tilastoja, käsiohjelmia, hoidin päättäjäisjuhlien juoksevia asioita ja repesin kymmeneen suuntaan. Kaiken keskellä mä ehdin myös ajatella niitä koulunsa päättäviä ja sitä millaisessa elämänvaiheessa he elävät. Sympatiaa herui kaikille muille paitsi itselleni. Olin aivan ihmisraunio ja parina päivänä ihan vakavasti olin jo menossa työterveyteen hakemaan huililomaa. Rinnasta puristi ja tuntui ettei saa happea. Paniikkikohtaus. Niitä tuli viimeisellä viikolla kaksi. Kyllä ne herättivät paksukalloisemmankin miettimään onko mitään järkeä ajaa itteään niin piippuun. Oon kerran jo kunnolla romahtanut pohjalle töiden takia enkä kyllä ollut ajatellut enää niin tehdä. Olin vannonnut ittelleni ettei työ enää koskaan saa mua polvilleen eikä hallitse mua. Niin vain löysin itseni työn uuvuttamana polviltani, enkä siltikään voinut puhaltaa peliä poikki. Enhän mä mitenkään voi koska on niin paljon tärkeää tekemistä. Kyllä mä jaksaisin vielä pari päivää. Sitten kaikki olisi ohi ja tilanne rauhoittuisi.

Päättäjäispäiänä mä menin sekä ysiluokkalaisten päättäreihin että ylioppilasjuhlaan. Olin koko ajan ihan hermona ja varma että oon mokannut jotain. Koko juhlan mä vaan odotin että joku todistus on väärässä paikassa tai stipendikuori puutuu. En rentoutunut hetkeksikään. Siinä mä istuin viimeisen päälle pynttäytyneenä, hiukset kivasti kiharrettuna ja sisällä oli rajuilma. Itketti mutta itku ei tullut. Olisin halunnut liikuttua mutta huomasin etten tunne mitään. Olin vain. Päätin etten enää ikinä tule juhlaan vaan jään kotiin. Se jännitys ja stressi on ihan liikaa. 

Kaikki meni hienosti. Juhlat sujui ihan suunnitelman mukaan. Todistukset olivat aakkosjärjestyksessä kuten pitääkin ja stipenditkin viimeisen päälle. Sitten kävi se mitä olin peläännyt. Mä olin mokannut. Käsiohjelmasta puuttui riemuyliopplaan puheen pitäjän nimi. Se tuntui kuin iskulta palleaan. Mähän arvasin että mokaan. Hävetti niin etten tiennyt miten päin olla. Ihan oikeasti mitätön asia sai siinä hetkessä järkyttävän isot mittasuhteet. Teki mieli lähteä kotiin ja samalla suututti että kaiken sen työn jälkeen mitä olin tehnyt niin tämä oli se mihin oli huomio kiinnitetty.Kiitos kaikesta. 

Juhlien jälkeen mä piipahdin kukkakaupassa viemässä lainakukat takaisin. Kiiruhdin kotiin syömään ennenkuin lähdettäisiin miehen kummitytön valmistujaisiin. En olisi todellakaan jaksanut lähteä. En olisi millään jaksanut puhua kenellekkään mitään. Olisin halunnut mennä kotona peiton alle ja unohtaa koko paskan maailman. Olla vaan yksin. Mutta ehei, juhlien jälkeen meillä oli vielä tiukka aikataulu kun lähdetiin pohjanmaalle jossa tiedossa oli kesän ekat festarit. Ajomatkalla jo keräilin itteäni ja ajatelin että jos vastassa olisi ollut ketä muita tahansa kun rakkaimmasta rakkaimmat ystävät niin olisin perunut koko menon. Ajattelin että ystävien seura voisi olla juuri sitä mitä siinä tilanteessa kaipasinkin.

Oltiin yövieraina mun siskon ja hänen miehensä luona. Etkoilemaan mentiin porukalla mun veljen ja hänen avovaimonsa luo. Mulle on tosi tärkeä ja arvokas juttu että ollaan niin läheisiä sisarusten kesken. Tuossa porukassa aina saa akkuihin latausta ja olo on jälkeenpäin rentoutunut. Niin nytkin vaikka itse festarit olivat aikamoinen energiasyöppö. Humalluin aika helposti väsymykseni siivittämänä ja sen takia oli siten taas hyvä potea huonoa omatuntoa siitä. Onneksi rauhallinen seuraava päivä hyvässä seurassa rauhoitti oloa huomattavasti. Kotiin lähtiessä olo oli ihan olosuhteisiin nähden ok.

Mies jäi tuolta reissulta mökille ja mä lähdin sunnuntaina hyvillä mielin kotiin. Oli ihana ajatella että seuraava viikko kotona olisi ihan vain mulle itselle ja voisin nukkua vaikka kaiket päivät.

Hiukan hyytynyt hymy

Yllä olevassa kuvassa olen lähdössä päättäjäisjuhliin ja huomaan miten väkinäinen hymy kasvoilla onkaan. Aika väsynyt ja kaikkensa antanut nainen on kuvassa.

Tästä olisi nyt sitten noustava jaloilleen taas.

rakkaudella,

Sartsa

maanantai 24. lokakuuta 2022

USKOMATON AIKA

 Hei, rakas päiväkirjablogini! Täällä mä oon. En oo hävinnyt maailmankartalta saati unohtanut sua mutta en vain ole kyennyt jäsentämään ajatuksiani tänne. Niin että miksikö. Hyvä kysymys. Ehkä tähän väliin on tullut se paljon puhuttu Elämä.

Aika on tehnyt mulle tepposia. On sellainen olo että lähes päivittäin mä juoksen jotenkin kaiken perässä. Yritän päästä nollatilanteeseen, olla päivien päällä. Huonolla menestyksellä. Päivät, tunnit ja minuutit lipuvat aina sormieni välistä ja ulottumattomiin. Aika usein huomaan että oli aamu  ja nyt onkin jo ilta. Toisinaan pohdin kovastikin että mistä moinen voi johtua. Minkä takia tuntuu ettei mistään asiasta saa kiinni, valmista ei tule, asiat ei etene tai etenee älytöntä vauhtia. Vai rullaako maailman aika ihan omaa vanhaa tahtiaan mutta minä olen hidastunut. Jähmettynyt. Juuttunut ajatuksineni ja tekoineni paikalleen. 

Tänään mä luin työpaikallani pöytäkalenteristani että ens viikolla käännytään jo marraskuulle. Hyvänen aika sentään, MARRASKUU. En oo todellakaan vielä edes käsittänyt että kesä toden totta meni ja nyt eletään jo syksyä. Mutta että ollaan jo niin pitkällä että kotitonttumme Topi ja Onni saapuvat aivan kohta varaston kätköistä tuohon paraatipaikalle nököttämään. Joulu lähenee ja sitten on taas kohta yksi vuosi taas eletty. Hurjaa!

Ihan totta puhuen mä oon tätä ajan kulua miettinyt viime aikoina aika paljon. Oikeastaan koko tämän vuoden teemana on ollut jahkua miten aika liitää. En tiedä mistä se johtuu mutta en oo ajatukseni kanssa yksin. Tosi moni muukin ihmettelee esimerkiksi viime kesää miten sen tuloa odotellaan jollain tasolla vieläkin. Jäikö se tulematta? Onko meidät nukutettu Ruususen uneen ja kuljetettu keväästä suoraan syksyyn. Mitä kesällä oikein tapahtui? Miksi musta tuntuu että akut ei ainakaan saaneet latausta vaikka muistelen kesälomallakin olleeni. Oikein 4 viikkoa. Kun ottaa kuvat avuksi niin huomaa että kyllä sitä on kaikenlaista tullut tehtyä kesällä mutta onko sitten niin että väsynyt ja uupunut mieli ei ole päässyt sen tekemisen tasolle ja päälle niin kaikesta on jäänyt hiukan hailakka fiilis.

Muutamalla kuvalla huomiota nyt kesän rientoihin:

Saarijärvellä kisailtiin jo ennen juhannusta

Mä täytin 48 vuotta 

Viihdyin puutarhassa 

Käväisin festareilla Kaustisilla

Piipahdettin Anne Mattilan taidekahvilassa

Kyllä sitä siis kesästä tuli nautittua. Monella tapaa. Eniten omalla pikku terassilla lueskellen tai lähimaastossa lenkkeillen. Oli lämpöä, paljon. Aamuisin ei tarvinnut houkutella itseään ulos ja liikkelle vaan sen teki mielellään. Voi ne aamuiset tuoksut ja kasteinen maa. Rakastan kesäaamuja. Joskus tuntuu siltä että aika todella on pysähtynyt ja on vain tämä ihana hetki kun luonto herää ja minä siinä mukana.

Mutta mieleni on siis jostain syystä laahannut,ehkä koko vuoden, matalalla. On ollut aikoja jolloin oon jäänyt unen ja valveen rajamaille. Suorittanyt päivän velvollisuuteni kuin robotti. Työt ja muut. Illalla istunut pöllämystyneenä sohvalla, miettien mihin kyseinen päivä oikein meni. Otinko mä siitä mitään irti. Olisiko pitänyt. Menikö elämä ohi vilkaisematta edes mua. Toisinaan tuntui että joku on pyyhkinyt pois kaikki värit ja joka puolella on vaan mitäänsanomattomuutta ja väsymystä. Olen antanut periksi. Kun on tuntunut että pitää huilata niin mä oon siten todella huilannut. Jäänyt sohvalle viltin alle miettimään syntyjä syviä. Kovin montaa sivua ei kesällä pystynyt lukemaan edes kirjaa. Jussi Vareksellekin oon tehnyt tylyt oharit mikä ei aiemmin olisi tullut kysymykseenkään. Siellä hän on odotellut yöpöydällä makaavan kirjan sivuilla kaikessa rauhassa sitä päivää jolloin ajatus jaksaisi sen hetken keskittyä siihen tarinaan. Olen varma että sellainenkin päivä on vielä tulollaan. Nyt vaan on tällainen tilapäinen, joku mikälie vaihe tai kausi meneillään. Kun ei vaan jaksa eikä huvita. 

Näin se on siis mennyt vuosi tähän asti. Ihmetellessä. Ja muistellessa. Ja vähän ikävöidessäkin. Kaikkea ja kaikkia.

Ei kait siinä, mä jatkan ihmettelyä. Jos tuon mielensäkin sais taas pikkuhiljaa innostumaan jostain kun joulu on tulollaan. Nyt meneen sohvalle pötkölleni ja otan pienet unet. Pari kertaa on pitänyt tässäkin jo pilkkiä niin että sormi nukahtaa kursorin päälle ja uni meinaa viedä voiton.

Yritän jaksaa ihmetellä vaikka tänne tätä pienen elämäni ihmeellistä menoa.

rakkaudella,

Sartsa

torstai 17. maaliskuuta 2022

SEKAVAA AIKAA

Kaikki on niin jotenkin sekavaa. Välillä on päiviä jolloin tuntuu etten oikein saa mistään kiinni. Töissäkin on sellaisia hetkiä että mä jotenkin havahdun siihen että oon pitkän aikaa vaan tuijottanut ruutua tietämättä mitä olin tekemässä. Tai että olinko mä jo aloittanut jotain vai en. Toisinaan mä tuijotan ikkunasta ulos ja tunnen olevani kun häkkilintu joka tahtois lentää ulos omille teilleen. Hyvin hankala on sanoa mistä tämä levottomuus johtuu mutta edelleen mä veikkaisin tätä vellovaa epätietoisuuden tilaa missä me ollaan päivästä toiseen. Mä soitin viime postaukseni jälkeisenä päivänä työterveyteen mutta eihän siellä tietenkään ollut vapaita aikoja lääkäreille sen kummemmin kun työterveyshoitajallekaan. Ei se mitään, soittelenpa ens viikolla uudestaan. Puhelun jälkeen mä aloin miettiä mitä mä olisin sanonut siellä työterveydessä tai miten ne mua vois auttaa? 

Tosiasia on se että työn suhteen kaikki on lähes kaaoksessa. Ei tiedä onko mulla töitä edes vuoden päästä tai jos on niin missä. Pahinta on se voimattomuuden tietoisuus sen suhteen että on hyvin todennäköistä että joku jossain miettii munkin työnkuvaa ja siihen liittyviä kuvioita mutta mulle siitä ei kukaan kerro mitään. Pelko siitä että jonain vähemmän kauniina päivänä joku vaan ilmoittaa mulle että mut vaikka siirretään toisiin töihin ja kaikki se kova työ mitä oon tehnyt tämän nykyisen työn eteen kaadetaan viemäristä alas. Mä oon nimittäin tehnyt viimeiset pari vuotta töitä ihan älyttömästi sillä uutta on tullut ovista ja ikkunoista. On pitänyt omaksua todella paljon kaikkea uutta informaatiota, uusia ohjelmia, uusia tapoja tehdä asioita. Vastuu on lisääntynyt samalla kuin huomaamatta. Ja nyt sitten epävarmuus siitä miten kauan tämä kaikki kestää. Ja jaksamisen kanssa taistelu. Joka päivä mä oon hiukan väsyneempi ja mun mieleni alkaa maalailla mörköjä paikkoihin jossa niitä ei todellakaan ole. Jos mulla on ollut huijarisyndrooma jo aiemmin niin nyt se vasta pahaksi yltyykin. Tälläkin viikolla mä koin pienimuotoisen romahduksen virheen takia jonka tein. Virhe ei ollut edes suuri mutta se saa mulle tunteen että joku iso katastrofi on ihan oven takana. Että tämän aivosumuisen ja harvan pään kanssa kun toimii noinkin vastuullisten asioitten kanssa kun mä toimin joka päivä niin pelkään että teen jonkun kohtalokkaan virheen. Mä siis oikeasti PELKÄÄN sitä. Siinä ei oo järjellä ajatellen mitään tolkkua mutta en voi sille mitään. Väsynyt mieli toimii aina jotenkin negatiivisella taajuudella. Yritän todella ankarasti taistella sitä vastaan ja pitää mielen positiivisena sillä silloin kun mä en enää siihen pysty niin loppuu kyllä työntekokin. Ja sitten mie romahan. Vielä ei oo sen aika kuitenkaan.

Mä oon pärjännyt töissä aivan todella hienosti tähän muuhun elämään nähden. Oon töissä tehokas, järjestelmällinen, aikaansaava ja touhukas. Suurempia mokia ei oo vielä tullut vaan päinvastoin oon ratkonut muutamia hankaliakin ongelmia. Oon kokenut onneksi vielä paljon iloa työstäni ja etenkin ihmisistä joiden kanssa töitä teen. Jopa onnistumisen kokemuksia on tullut. Se tuntuu hyvältä ja antaa tunteen siitä ettei tilanne oo toivoton. 

Toivon ettei tämä väsynyt fiilis enää eskaloidu yhtään enempää. Tapana on että väsymys ruokkii väsymystä ja negatiivisuus negatiivisuutta ja että alkaa lopulta näkemään koko ajan isommin asioita jotka on pielessä.

EDIT: tähän tämäkin kirjoitus jäi, kesken. Kuten niin moni muukin asia johon jossain tarmon puuskassa alan. Meinasin ensin kirjoittaa tämän ajatuksen loppuun mutta sitten päätin että juuri tämä on mun tämänhetkistä elämää.

rakkaudella,
Sartsa

lauantai 30. tammikuuta 2021

TUNNEMYLLERRYKSIÄ JA LAISKAA LAUANTAITA

 Lauantai. Hidas sellainen. Saan olla yksin kotona koko päivän ja tehdä ihan mitä mua huvittaa. Siistiä! Saattaa hyvinkin olla etten tee oikeastaan yhtään mitään sillä sekin on välillä erittäin jees. Joka tapauksessa ajatus siitä, ettei oo mitään suunnitelmia eikä aikatauluja on todella tervetullut.

Aki lähti just Jyväskylään kisoihin ja vähän mua kauhistaa kyllä kun siellä on nyt viime päivinä ollut niin älyttömän paljon noita tartuntoja. Toisaalta kisat on todella hyvin rajattu vain kutsutuille urheilijoille, yleisöä ei tietenkään ole ja muutenkin ainakin paperilla oli huolehdittu kovinkin tarkasti turvallisuudesta. Hiukan jännittää miten Aki pystyy maskia pitää monta tuntia siellä. Hän ei nimittäin maskia näin muuten käytä. Ei oo tunnustanut mutta saattaa olla että se ottaa henkeen eikä siksi tunnu mukavalta käyttää.

Mä istun tssä keittiön pöydän ääressä ja kattelen aina välillä ihaillen ulos. Mä rakastan tuota lumista maisemaa. Kyllä talvella saa lunta olla ja meilläkin alkaa olla jo kiva polku kun on kaiveltu reittiä ovelta ulos. Samalla muistelen, että eipä tainnut pihlajassa olla marjoja juurikaan viime kesänä. Kyllä nuo vanhan kansan viisaudet siis vaan paikkansa pitää. Ei pihlaja kanna kahta taakkaa.

Mä olin eilen etäpäivällä töistä. Alunperin mulla ei ollut mitään suurempaa hässäkkää töitteni suhteen ja tarkoitus olikin opiskella uusia asioita mutta niinhän siinä kävi että yks puhelinsoitto muutti päivän niin että tais olla kiireisin etäpäivä tähän mennessä. Siitä pidin kuitenkin kiinni että työt lopetin klo 15 kuten aina perjantaisin. Se tarkoittaa, että puhelimet laitan hetkiseksi kokonaan kiinni niin silloin mua ei saa kiinni vaikka yritettäis minkä foorumin kautta. On osoittautunut toimivaksi konseptiksi.

Tästä tullaankin siihen psykologin mulle antamaan kotitehtävään. Opetalla pitämään omia rajojaan. Sain kehuja siitä että mä selvästi tunnistan ja tiedostan omat rajani mutta pyyhkeitä siitä etten välttämättä osaa pitää niitä tarpeeksi hyvin. Asia on kyllä jäänyt mun mieleen muhimaan ja oon huomannut tilanteita joissa varmaan ois pitänyt pystyä paremmin ne rajat pitää. Samalla mä oon taas tutkiskellut itteäni ja omia käyttäytymismallejani ja huomannut että mä oon tällä hetkellä kyllä tosi herkässä mielentilassa. Siis tarkoitan sitä että jotenkin jaksamisen kanssa elellään aikalailla veitsenterällä. Mulla on tunteiden hallitsemisessa hiukan haasteita ja paisutan helposti asioita aivan kohtuuttomasti mielessäni. Teen ns. kärpäsestä härkäsen. Eilen siitä tuli todella hyvä esimerkki.

Me oltiin sovittu jo torstaina että kun Aki tulee töistä kotiin niin lähdetään kävellen syömään paikalliseen uuteen ruokapaikkaan. Sovittiin että ruokailun jälkeen käydään sitten vielä jälkkärijuomilla tuossa paikallisessa pikkupubissa. Ajattelin että on kiva samalla vähän saada liikuntaa kun kelikin oli luvattu niin kivaksi. Odotin jotenkin lapsellisen innolla Akin kotiintuloa. Ehkä se kertoo tästä korona ahdingosta jotain kun ei mitään menoja oo ollut aikoihin ja enimmäkseen on vaan kotona aikaa vietetty niin kaikki pienetkin suunnitelmat saa isommat mittasuhteet. Tein siis töitä tauotta koko päivän että saatoin varmasti laittaa koneet kiinni klo 15 ja kun Aki tulisi kotiin vähän sen jälkeen niin voitais heti lähteä liikkeelle. Aki tuli ja huomasin heti että hän viestitteli jonkun kanssa. Noh, tyttönsä oli kyytiä vailla Ruovedelle. Mä arvasin heti ettei Aki tahtois sanoa ei mutta odotin silti että sanooko hän että nyt ei käy koska meillä on suunnitelmia. Ei siis sanonut ja mä sitten sanomaan että parasta unohtaa sitten meidän suunnitelmat ja lähteä heti viemään tyttöä. Aki koitti sanoa että ehditäänhän me sen jälkeenkin vielä käydä syömässä mutta mä en halunnut sitä ajatusta enää vastaanottaa. Sanoin vaan että eikun unohdetaan koko juttu. Mun tunnekuohu oli aikamoinen. En sanonut mitään koska pelkäsin sanovani jotain mitä en tarkoita. Siivosin vimmalla keittiötä ja ajatukset myrskysi. 

Mä en ollut vihainen, se olis ollut mulle ehkä jopa helpompi tunne kestää. Mä olin pettynyt ja jollain tasolla loukkaantunutkin. Käänsin asian mielessäni niin että taas kerran mä olin se joka sai väistyä ja joku toinen tuli mun edelle. Huomasin ajattelevani että voi kun minäkin olisin joskus ykkönen jossain asiassa. Mulla on vanhoja kokemuksia jotka nousee pintaan aina välillä jossa mut on syrjäytetty. On tehty oharit tavalla tai toisella tai mä oon muuten vaan joutunut luopua omasta ideasta tai ehdotuksesta ja taipua toisten tahtoon. Aloin eilen sitten tätä pohtia oikein syvällisemminkin että mistä kaikessa nyt oikein on kyse. Nimittäin tilannehan eskaloitui siihen, että mä jostain syystä lähdin mukaan sille tytön vientireissulle. Olin aivan lamaantunut enkä puhunut koko matkan aikana mitään. Huomasin että kyyneleet valui tahtomattani poskille. Harmitti niin paljon mutta edelleenkään en ollut suuttunut. Jossain kohtaa mä huomasin ajattelevani että no niin, nyt Aki kuvittelee että mä oon suuttunut. Olin kuitenkin niin jotenkin väsynyt ja aivan lamaantunut että kattelin vaan auton ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan tai liikauttamatta raajaakaan. Sitten mua jo harmitti se, että tähänkö tämä ilta nyt sitten tuhriintuukin. Moisesta pienestä asiasta siis kasvoi mun sisällä niin iso ahdistuksen ja sivuun sysätyn tunne, sellanen olo ettei mulla oo väliä. Tunne siis eskaloitui paljon suuremmaksi mitä se oikeasti olikaan.

Heti kun mä olin saanut sitä tunnekuohua hiukan laantumaan niin mä tunnistin asian. Tunnistin että tunne oli paisunut aivan liian suuriin mittasuhteisiin ja hiukan hämmennyin mistä oikein on kyse. Tajusin että mä oon vaan niin kuormittuneessa tilassa tällä hetkellä henkisesti, että kaikki pienetkin vastoinkäymiset tai takapakit aiheuttaa mulle isomman tunnereaktion kun oikeesti kuuluiskaan. Mä huomasin tähän liittyvän jopa fyysisiä oireita. Aiemmin silloin päivällä, kun sain sen töihin liittyvän puhelun joka muutti päivän kulkua, mua alkoi ahdistaa kurkusta. Ei voi sanoa että kuristi kurkkua vaan lähinnä niinkun joku ois painanut mua tuosta rinnasta. Itku ei ollut kaukana. Asia vyöryi mun päälle kun hyökyaalto ja ensimmäinen ajatus oli että mä en selviä tästä. Oli sellanen olo, että nyt se kaikkien töiden hallitsematon päälle kaatuminen tapahtuu ja mulla ei oo keinoja miten selviytyä. Jostain kummasta mä oon saanut kehiteltyä itelleni kuitenkin toimintamallin että rauhoitetaan tilanne ja aletaan tekemään sen eteen jotain pienin askelin, asia kerrallaan. Kun rauhoitun ja hengitän muutaman kerran syvään niin jollain kummallisella tavalla asiat kirkastuukin. Niin kävi nytkin. Mä aloin vaan määrätietoisesti tekemään asiaa yksi osanen kerrallaan ja tosi nopeasti huomasin että siinäkin kohtaa ensireaktio oli ylireagointi. Mä sain koko homman hoidettua vähintään siten kun pitikin, ehkä jopa hieman paremminkin. Sama fyysinen reaktio liittyi myös tuohon vapaa-ajan pettymykseenkin. Taas mua ahdisti ja tuntui että ei oo ulospääsyä. Oon nurkkaan ajettu ja mulla ei oo mitään merkitystä. Sitten tuli itku. Tuntui tosi pahalta se voimakas tunne siitä että mä en ole Akille ykkönen. En tässä kohtaa enkä sen hetkisen tunteen mukaan voinut olla varma olenko koskaan ollutkaan. Siksi itku tällä kertaa tuli ulos. Hallitsemattomasti. Yritin salata kyyneleeni, en tiedä onnistuinko. 

Kotiin päästyä mä olin jo päässyt tunnekuohustani ja pystyin ajatella järkevästi. Päätin puhua ajatukseni auki Akille. Oli tunne, että hänellä oli oikeus tietää miksi olin käyttäytynyt niin kuin olin. Halusin että hän tietää etten ollut vihainen vaan vielä pahempaa, loukkaantunut. Kerroin kaiken tuon mitä edellä kirjoitin. Sen etten tuntenut olevani ykkönen vaan että mulla ei oo väliä, eikä mun suunnitelmilla. Aki meni vakavaksi, otti asian huolestuneen näköisenä. Mä kuulin itteni sanovan että ei mulla olisi ollut oikeutta sellaisiin tunteisiin koska ne oli ihan ylimitoitettuja. Aki sanoi että mulla on oikeus tuntea juuri niinkuin tunnen. Sain olla tovin lämpimässä halauksessa ja päälle sain vielä suukotkin. Ei asiasta sen enempää puhuttu, en tiedä olisko pitänyt. Aki ei puhu, luulen ettei osaa. Mutta ilmeistä ja eleistä mä osaan omasta mielestäni lukea ehkä paljon enemmänkin kun mitä sanat kertois. Nyt mä tulkitsin että hän oli pahoillaan. Se riitti mulle eikä tarvetta jatkaa enää ollut.

Siinä samalla mä mietin  tuota omien rajojen pitämistä. Puhuin Akillekin että olisko tuo nyt ollut taas yksi paikka pitää ne rajat. Sanoa että eikun nyt me tehdään niinkun ollaan suunniteltu. Mä huomasin että ehkä mä en osaa tosiaankaan pitää omia rajojani. Jos mä olisin vaikka eilen tuossa tilanteessa jyrännyt oman tahtoni läpi niin ei se olisi tuntunut musta hyvältä. Tästä tullaan ehkä lopulta siihen mistä psykologi puhui kun kysyi multa että kuka on mulle tärkein ihminen maailmassa. Minä sitten sanoin että no lapset ja avopuoliso nyt ensin. Kun kysyttiin jatkoa niin vastasin että sisarukset ja heidän perheet, vanhemmat, ystävät... Psykologi sanoi että huomaanko mä kuka jäi kokonaan pois. Heti huomasin mitä hän tarkoitti, minä itse. Munhan pitäis tietenkin olla elämäni tärkein ihminen mutta erittäin hyvä onkin pohtia onko näin. Mä saan eniten kiksejä siitä jos mun läheisillä on hyvä olla. Paljon enemmän kun siitä että mulla itellä on hyvä. Vois jopa kääntää tämänkin asian niin, että ei mulla voi koskaan olla hyvä olo jos itellä on hyvä mutta läheisillä ei. Tai että jos jyrään tahtoni läpi jossain asiassa ja tiedän ettei se toisten mielestä ole yhtään hyvä juttu niin ei muakaan enää sitten huvita se. Onko tämä sitten normaalia käytöstä vai oonko mä jotenkin yliempaattinen? Tiedä häntä.

Rajojen asettelusta vielä, että kyllä mä osaan sanoa ei silloin kun asia sitä vaatii. Työpaikalla on nyt jo tullut kovinkin selväksi tässä syksyn mittaan että kyllä mä osaan puoleni pitää ja sanoa tarvittaessa suoraankin jos on jotain sanottavaa. Selkeästi kuitenkin psykologin antama kotiläksy ei oo täysin turha.

Ai niin eiliestä vielä, että mehän sitten todellakin ehdittin toteuttaa myös tuo alkuperäinen suunnitelmakin. Lähdettiin siis kuitenkin kävelemään ja nauttimaan burgerit. Ei täältä kyllä oikein edelleenkään kunnon burgereita saa mutta kyllähän sillä nyt maha täyttyi. 


Jälkiruualle mentiin pub Koloon jossa nautittiin lämpimät juomat. Aki otti irish coffeen ja mä rommikaakaon. Aa että oli hyvää... Lähdettiin sitten heti näitten jälkeen pois kun alkoi porukkaa tulemaan enemmän. Tossa kohtaa kyllä turvavälit säilyi aivan loistavasti kun ei porukkaa ollut kun parissa pöydässä meidän lisäksi.


Tultiin kotiin kattomaan voice of finlandia ja laitettiin sauna päälle. Edelleen mä jaksan olla aivan lapsellisen onnellinen siitä että on oma sauna johon voi mennä aivan koska huvittaa.

Näillä mennään tänä viikonloppuna! Pysyhän terveenä sinäkin.

rakkaudella,

Sartsa

maanantai 18. tammikuuta 2021

APUA HAKEMASSA

 Viime viikko oli t o d e l l a raskas. Mitään sinänsä ihmeellistä ei tapahtunut mutta päivät oli töissä kiireisiä eikä taas tauolle oikein jäänyt aikaa. Valitettavasti. Moni on mulle sanonut että kyllä tauot pitää ehtiä pitää ja ettei niin kiire voi ollakaan. Mä kuitenkin väitän että viime viikolle osui sellasia deadline hommia että ne oli pakko saada hoidettua juuri silloin. Aika paljon mun työ sisältää juurikin tuollaista aikataulutettua asiaa. Että on olemassa itsestäni riippumattomista syistä joku ajankohta jolloin asiat on oltava tehtynä. Aika usein ne liittyy jotenkin raportointeihin tai tilastoihin. Tilastoja tehdään mm valtion osuuksia silmällä pitäen. Kunnat saavat siis rahaa tietyistä opiskelijoista jota hommaa sitten seurataan erinäisiä lukuja tilastoimalla. Näissä on usein niin että huolimatta onko koulu iso vai pieni niin hommaa on saman verran. Mullakin tuossa luotsattavana on 3 erikokoista koulua joissa kaikissa on omat juttunsa. Ei paljon auta että joku sanoo että priorisoi. Usein samat asiat samoilla päivämäärillä täytyy tehdä jokaiselle koululle yhtä aikaa. Siinä ei oikein auta muuta kun pidentää päivää että ehtii.

Noh, viimein kun perjantai koitti niin oli kyllä sen verran mahtava fiilis että päätin heti etten tee yhtään mitään. Uhkasin makailla vaan sohvalla koko illan mutta sitte päätinkin että lähdetään syömään paikalliseen pubiin hampurilaiset. On kiva kannattaa oman paikkakunnan yrityksiä ja siinä ajatuksessa mentiinkin pub Koloon. Mä tykkään kyseisestä paikasta ja siellä tuli kesällä käytyä terassilla musavisassa muutaman kerran. Oli tosi hyvät hampparit kyllä että mennään toistekin.


Terassi on vain haave... 

Viikonloppuna muuten vaan koitin ottaa rauhallisesti ja tehdä kivoja asioita. Aki on kyllä ihanaa seuraa kun voin aivan rauhassa laiskotella eikä tuu ikinä tunnetta että hän jotenkin ajattelis että helkkarin laiskiainen. Hän ymmärtää mua ja antaa mun huilata jos sellaseen on tarve. Akihan se muutenkin kaikista parhaiten tietää tämän mun jaksamisen ongelmat. Se jaksaa kuunnella mun valitusta ja ajatusten purkua. Tai jos ei jaksa niin ei ainakaan näytä sitä mitenkään. Rakas vaan kuuntelee aikansa ja sitte sopivasti vaihtaa puheenaihetta. Just niinkun pitääkin. 

Mun oli kauan aikaa tehnyt mieli käydä kirppareilla ja niinpä me lauantaina lähdettiinkin Jämsään kirpparikierrokselle. Ei ollut turha reissu kun löysin vihdoin itelleni toppatakin. Aivan tavallisen pusakkamallisen untuvatakin. Mua palelee nykyään usein niin nyt on kivempi ulkoilla kun pysyy lämpimänä. Oon edelleen kävellyt työmatkat vaikka ois kuinka väsyttänyt. Autoraukka on seisonut paksun lumipeitteen alla parkissa jo pari viikkoa.

Viikonloppu oli ihanan rentouttava enkä olisi halunnut sen loppuvan. Sunnuntaina lähdettiin laavuilemaan. Oli aivan mahtavaa istua rauhassa laavulla tulen äärellä kun ympäriltä ei kuulunut mitään. Saattoi vaan rauhoittua hetkiseksi.





Tänään sitten tämä viikko alkoi nihkeissä merkeissä kun sydän takoi hiukan liian tiuhaa. En ois halunnut mennä töihin. Olisin vaan halunnut jäädä Akin viereen makoilemaan. Tai oikeestaan koko päiväksi vaan peittojen alle. Piiloon pahaa maailmaa. 

Kävin mä työterveyslääkärilläkin tänään. Tuli hyvä mieli siitä että mun asiat otettiin tosissaan. Laitettiin täydellisiin labroihin sydänfilmeineen että varmistuu ettei mun oireet oo sydänperäisiä. Psykologille varattiin aika myös. Tuntuu hyvältä päästä juttelemaan jonkun kanssa puolueettomasti jaksamisestaan. Toivon mukaan asioihin saadaan muutosta. Työterveysneuvottelu olisi myöskin tarkoitus käydä tässä jossaun välissä. Eiköhän nämä tästä lutviinnu. 

Tämmösillä fiiliksillä tähän viikkoon. 

rakkaudella, 

Sartsa