Lauantai. Hidas sellainen. Saan olla yksin kotona koko päivän ja tehdä ihan mitä mua huvittaa. Siistiä! Saattaa hyvinkin olla etten tee oikeastaan yhtään mitään sillä sekin on välillä erittäin jees. Joka tapauksessa ajatus siitä, ettei oo mitään suunnitelmia eikä aikatauluja on todella tervetullut.
Aki lähti just Jyväskylään kisoihin ja vähän mua kauhistaa kyllä kun siellä on nyt viime päivinä ollut niin älyttömän paljon noita tartuntoja. Toisaalta kisat on todella hyvin rajattu vain kutsutuille urheilijoille, yleisöä ei tietenkään ole ja muutenkin ainakin paperilla oli huolehdittu kovinkin tarkasti turvallisuudesta. Hiukan jännittää miten Aki pystyy maskia pitää monta tuntia siellä. Hän ei nimittäin maskia näin muuten käytä. Ei oo tunnustanut mutta saattaa olla että se ottaa henkeen eikä siksi tunnu mukavalta käyttää.
Mä istun tssä keittiön pöydän ääressä ja kattelen aina välillä ihaillen ulos. Mä rakastan tuota lumista maisemaa. Kyllä talvella saa lunta olla ja meilläkin alkaa olla jo kiva polku kun on kaiveltu reittiä ovelta ulos. Samalla muistelen, että eipä tainnut pihlajassa olla marjoja juurikaan viime kesänä. Kyllä nuo vanhan kansan viisaudet siis vaan paikkansa pitää. Ei pihlaja kanna kahta taakkaa.
Mä olin eilen etäpäivällä töistä. Alunperin mulla ei ollut mitään suurempaa hässäkkää töitteni suhteen ja tarkoitus olikin opiskella uusia asioita mutta niinhän siinä kävi että yks puhelinsoitto muutti päivän niin että tais olla kiireisin etäpäivä tähän mennessä. Siitä pidin kuitenkin kiinni että työt lopetin klo 15 kuten aina perjantaisin. Se tarkoittaa, että puhelimet laitan hetkiseksi kokonaan kiinni niin silloin mua ei saa kiinni vaikka yritettäis minkä foorumin kautta. On osoittautunut toimivaksi konseptiksi.
Tästä tullaankin siihen psykologin mulle antamaan kotitehtävään. Opetalla pitämään omia rajojaan. Sain kehuja siitä että mä selvästi tunnistan ja tiedostan omat rajani mutta pyyhkeitä siitä etten välttämättä osaa pitää niitä tarpeeksi hyvin. Asia on kyllä jäänyt mun mieleen muhimaan ja oon huomannut tilanteita joissa varmaan ois pitänyt pystyä paremmin ne rajat pitää. Samalla mä oon taas tutkiskellut itteäni ja omia käyttäytymismallejani ja huomannut että mä oon tällä hetkellä kyllä tosi herkässä mielentilassa. Siis tarkoitan sitä että jotenkin jaksamisen kanssa elellään aikalailla veitsenterällä. Mulla on tunteiden hallitsemisessa hiukan haasteita ja paisutan helposti asioita aivan kohtuuttomasti mielessäni. Teen ns. kärpäsestä härkäsen. Eilen siitä tuli todella hyvä esimerkki.
Me oltiin sovittu jo torstaina että kun Aki tulee töistä kotiin niin lähdetään kävellen syömään paikalliseen uuteen ruokapaikkaan. Sovittiin että ruokailun jälkeen käydään sitten vielä jälkkärijuomilla tuossa paikallisessa pikkupubissa. Ajattelin että on kiva samalla vähän saada liikuntaa kun kelikin oli luvattu niin kivaksi. Odotin jotenkin lapsellisen innolla Akin kotiintuloa. Ehkä se kertoo tästä korona ahdingosta jotain kun ei mitään menoja oo ollut aikoihin ja enimmäkseen on vaan kotona aikaa vietetty niin kaikki pienetkin suunnitelmat saa isommat mittasuhteet. Tein siis töitä tauotta koko päivän että saatoin varmasti laittaa koneet kiinni klo 15 ja kun Aki tulisi kotiin vähän sen jälkeen niin voitais heti lähteä liikkeelle. Aki tuli ja huomasin heti että hän viestitteli jonkun kanssa. Noh, tyttönsä oli kyytiä vailla Ruovedelle. Mä arvasin heti ettei Aki tahtois sanoa ei mutta odotin silti että sanooko hän että nyt ei käy koska meillä on suunnitelmia. Ei siis sanonut ja mä sitten sanomaan että parasta unohtaa sitten meidän suunnitelmat ja lähteä heti viemään tyttöä. Aki koitti sanoa että ehditäänhän me sen jälkeenkin vielä käydä syömässä mutta mä en halunnut sitä ajatusta enää vastaanottaa. Sanoin vaan että eikun unohdetaan koko juttu. Mun tunnekuohu oli aikamoinen. En sanonut mitään koska pelkäsin sanovani jotain mitä en tarkoita. Siivosin vimmalla keittiötä ja ajatukset myrskysi.
Mä en ollut vihainen, se olis ollut mulle ehkä jopa helpompi tunne kestää. Mä olin pettynyt ja jollain tasolla loukkaantunutkin. Käänsin asian mielessäni niin että taas kerran mä olin se joka sai väistyä ja joku toinen tuli mun edelle. Huomasin ajattelevani että voi kun minäkin olisin joskus ykkönen jossain asiassa. Mulla on vanhoja kokemuksia jotka nousee pintaan aina välillä jossa mut on syrjäytetty. On tehty oharit tavalla tai toisella tai mä oon muuten vaan joutunut luopua omasta ideasta tai ehdotuksesta ja taipua toisten tahtoon. Aloin eilen sitten tätä pohtia oikein syvällisemminkin että mistä kaikessa nyt oikein on kyse. Nimittäin tilannehan eskaloitui siihen, että mä jostain syystä lähdin mukaan sille tytön vientireissulle. Olin aivan lamaantunut enkä puhunut koko matkan aikana mitään. Huomasin että kyyneleet valui tahtomattani poskille. Harmitti niin paljon mutta edelleenkään en ollut suuttunut. Jossain kohtaa mä huomasin ajattelevani että no niin, nyt Aki kuvittelee että mä oon suuttunut. Olin kuitenkin niin jotenkin väsynyt ja aivan lamaantunut että kattelin vaan auton ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan tai liikauttamatta raajaakaan. Sitten mua jo harmitti se, että tähänkö tämä ilta nyt sitten tuhriintuukin. Moisesta pienestä asiasta siis kasvoi mun sisällä niin iso ahdistuksen ja sivuun sysätyn tunne, sellanen olo ettei mulla oo väliä. Tunne siis eskaloitui paljon suuremmaksi mitä se oikeasti olikaan.
Heti kun mä olin saanut sitä tunnekuohua hiukan laantumaan niin mä tunnistin asian. Tunnistin että tunne oli paisunut aivan liian suuriin mittasuhteisiin ja hiukan hämmennyin mistä oikein on kyse. Tajusin että mä oon vaan niin kuormittuneessa tilassa tällä hetkellä henkisesti, että kaikki pienetkin vastoinkäymiset tai takapakit aiheuttaa mulle isomman tunnereaktion kun oikeesti kuuluiskaan. Mä huomasin tähän liittyvän jopa fyysisiä oireita. Aiemmin silloin päivällä, kun sain sen töihin liittyvän puhelun joka muutti päivän kulkua, mua alkoi ahdistaa kurkusta. Ei voi sanoa että kuristi kurkkua vaan lähinnä niinkun joku ois painanut mua tuosta rinnasta. Itku ei ollut kaukana. Asia vyöryi mun päälle kun hyökyaalto ja ensimmäinen ajatus oli että mä en selviä tästä. Oli sellanen olo, että nyt se kaikkien töiden hallitsematon päälle kaatuminen tapahtuu ja mulla ei oo keinoja miten selviytyä. Jostain kummasta mä oon saanut kehiteltyä itelleni kuitenkin toimintamallin että rauhoitetaan tilanne ja aletaan tekemään sen eteen jotain pienin askelin, asia kerrallaan. Kun rauhoitun ja hengitän muutaman kerran syvään niin jollain kummallisella tavalla asiat kirkastuukin. Niin kävi nytkin. Mä aloin vaan määrätietoisesti tekemään asiaa yksi osanen kerrallaan ja tosi nopeasti huomasin että siinäkin kohtaa ensireaktio oli ylireagointi. Mä sain koko homman hoidettua vähintään siten kun pitikin, ehkä jopa hieman paremminkin. Sama fyysinen reaktio liittyi myös tuohon vapaa-ajan pettymykseenkin. Taas mua ahdisti ja tuntui että ei oo ulospääsyä. Oon nurkkaan ajettu ja mulla ei oo mitään merkitystä. Sitten tuli itku. Tuntui tosi pahalta se voimakas tunne siitä että mä en ole Akille ykkönen. En tässä kohtaa enkä sen hetkisen tunteen mukaan voinut olla varma olenko koskaan ollutkaan. Siksi itku tällä kertaa tuli ulos. Hallitsemattomasti. Yritin salata kyyneleeni, en tiedä onnistuinko.
Kotiin päästyä mä olin jo päässyt tunnekuohustani ja pystyin ajatella järkevästi. Päätin puhua ajatukseni auki Akille. Oli tunne, että hänellä oli oikeus tietää miksi olin käyttäytynyt niin kuin olin. Halusin että hän tietää etten ollut vihainen vaan vielä pahempaa, loukkaantunut. Kerroin kaiken tuon mitä edellä kirjoitin. Sen etten tuntenut olevani ykkönen vaan että mulla ei oo väliä, eikä mun suunnitelmilla. Aki meni vakavaksi, otti asian huolestuneen näköisenä. Mä kuulin itteni sanovan että ei mulla olisi ollut oikeutta sellaisiin tunteisiin koska ne oli ihan ylimitoitettuja. Aki sanoi että mulla on oikeus tuntea juuri niinkuin tunnen. Sain olla tovin lämpimässä halauksessa ja päälle sain vielä suukotkin. Ei asiasta sen enempää puhuttu, en tiedä olisko pitänyt. Aki ei puhu, luulen ettei osaa. Mutta ilmeistä ja eleistä mä osaan omasta mielestäni lukea ehkä paljon enemmänkin kun mitä sanat kertois. Nyt mä tulkitsin että hän oli pahoillaan. Se riitti mulle eikä tarvetta jatkaa enää ollut.
Siinä samalla mä mietin tuota omien rajojen pitämistä. Puhuin Akillekin että olisko tuo nyt ollut taas yksi paikka pitää ne rajat. Sanoa että eikun nyt me tehdään niinkun ollaan suunniteltu. Mä huomasin että ehkä mä en osaa tosiaankaan pitää omia rajojani. Jos mä olisin vaikka eilen tuossa tilanteessa jyrännyt oman tahtoni läpi niin ei se olisi tuntunut musta hyvältä. Tästä tullaan ehkä lopulta siihen mistä psykologi puhui kun kysyi multa että kuka on mulle tärkein ihminen maailmassa. Minä sitten sanoin että no lapset ja avopuoliso nyt ensin. Kun kysyttiin jatkoa niin vastasin että sisarukset ja heidän perheet, vanhemmat, ystävät... Psykologi sanoi että huomaanko mä kuka jäi kokonaan pois. Heti huomasin mitä hän tarkoitti, minä itse. Munhan pitäis tietenkin olla elämäni tärkein ihminen mutta erittäin hyvä onkin pohtia onko näin. Mä saan eniten kiksejä siitä jos mun läheisillä on hyvä olla. Paljon enemmän kun siitä että mulla itellä on hyvä. Vois jopa kääntää tämänkin asian niin, että ei mulla voi koskaan olla hyvä olo jos itellä on hyvä mutta läheisillä ei. Tai että jos jyrään tahtoni läpi jossain asiassa ja tiedän ettei se toisten mielestä ole yhtään hyvä juttu niin ei muakaan enää sitten huvita se. Onko tämä sitten normaalia käytöstä vai oonko mä jotenkin yliempaattinen? Tiedä häntä.
Rajojen asettelusta vielä, että kyllä mä osaan sanoa ei silloin kun asia sitä vaatii. Työpaikalla on nyt jo tullut kovinkin selväksi tässä syksyn mittaan että kyllä mä osaan puoleni pitää ja sanoa tarvittaessa suoraankin jos on jotain sanottavaa. Selkeästi kuitenkin psykologin antama kotiläksy ei oo täysin turha.
Ai niin eiliestä vielä, että mehän sitten todellakin ehdittin toteuttaa myös tuo alkuperäinen suunnitelmakin. Lähdettiin siis kuitenkin kävelemään ja nauttimaan burgerit. Ei täältä kyllä oikein edelleenkään kunnon burgereita saa mutta kyllähän sillä nyt maha täyttyi.
Jälkiruualle mentiin pub Koloon jossa nautittiin lämpimät juomat. Aki otti irish coffeen ja mä rommikaakaon. Aa että oli hyvää... Lähdettiin sitten heti näitten jälkeen pois kun alkoi porukkaa tulemaan enemmän. Tossa kohtaa kyllä turvavälit säilyi aivan loistavasti kun ei porukkaa ollut kun parissa pöydässä meidän lisäksi.
Tultiin kotiin kattomaan voice of finlandia ja laitettiin sauna päälle. Edelleen mä jaksan olla aivan lapsellisen onnellinen siitä että on oma sauna johon voi mennä aivan koska huvittaa.
Näillä mennään tänä viikonloppuna! Pysyhän terveenä sinäkin.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti