Eilinen päivä oli aivan hanurista. Heti aamulla jo tiesi että parasta ois jäädä vaan peittojen alle koko päiväksi. Edellisyö meni taas ihan pipariksi koska näin jälleen unia jossa rakkaita kuoli mun ympäriltä. Mä vaan jouduin seuraamaan toivottamana vierestä. Näitä kamalia painajaisia mä oon nyt nähnyt aika usein viime aikoina. Yhtenä yönä viime viikolla näin unta jossa menin töihin ja kaikki mapit oli poltettu. Ne oli kyllä paikallaan hyllyssä mutta hiiltyneinä. Minä sitten itkien niitä koitin putsailla koska pelkäsin että niiden polttaminen tulis mun syyksi. Kaikki noita kamalia unia yhdistää toivottomuuden tunne. Kamalia asioita tapahtuu ilman että mä voin tehdä yhtään mitään.
Eilen sitten väsymyksestä seuras ketutus ja töissä oli kyllä todellinen vaaramomentti että olisin sanonut paljon pahemmin kuin mitä tarkoitin. Kyllä mä esimiehelle taas kerroin mikä tilanne on ja hän oli kyllä kovasti kauhuissaan. Sanoi että voin lähteä kyllä kotiin jos siltä tuntuu. En mä halunnut. En oikeesti halunnut. Se vähän kummastutti mua sillä aivan selkeästi olisin tarvinnut lepoa eikä tuota meihemiä mikä töissä vallitsee. Jäin kuitenkin siis ja sain suoritettua päivän mielestäni ihan ok. Päivän päätteeksi mä olin niin poikki että istuin vaan pitkän tovin työtuolissani vaikka olin jo koneet sammutellut. Oli todella työn takana saada ittestään irti että lähtee kävelemään kotiin. Meinasin jo soittaa Akia hakemaan mutta päätin että raitis ilma tekee vaan hyvää. En haluaisi myöskään joka ikinen päivä tuoda tuota väsymystäni ja työjuttuja kotiin ja kaataa Akin niskaan. Se ei oo reilua. Mutta kun ei mulla oikein oo muita tässä kenelle asioita purkaa. Ja purettava on etten oo kun kävelevä aikapommi. Välillä musta tuntuu ittestä siltä että sellainen mä oon tällä hetkellä. Että mä joku kaunis päivä sanon liian pahasti jollekin joka ei sitä ansaitse. Yritän välttää sitä ja sauhuta sitte kotona.
Ilta päättyi kovin äkkiä sillä päätettiin molemmat mennä nukkumaan jo ennen kaheksaa. Akilla oli taas todella aikainen herätys töihin ja mulle sopi paremmin kun hyvin mennä samaan aikaan nukkumaan. Vaihdoin tyynynkin että jos se auttais parempiin uniin. Juteltiin hetki vielä kaikkea höpöhöpöä josta tuli hyvälle tuulelle. Sitten suukko ja unta palloon. Niinpä sitten näin unta että mulla, tai luulenpa että oli mun ja Akin yhteinen, oli 4v Aliina niminen tyttö. Me oltiin just muutettu Akin vanhempien taloon jota me alettiin remppaamaan. Paikkakuntakin oli uusi. Nyt mä tietenkin heti otan tähän positiivisen kannan ja oon sitä mieltä että tämä uni on osoitus siitä että muutosta ois tiedossa. Ja kaikesta päätellen parempaan. Katotaan siis mitä tuleman pitää.
Tänään mä oon menossa työpsykologille ekaa kertaa. Mä toivon että voisin käydä hänen juttusillaan sitten mahdollisesti muutenkin. Jos sais hänelle käydä purkamassa oloaan niin ei kotona tarvii. Sais apua tähän jaksamiseensa ja alkais nähdä valoa tunnelin päässä tähän työtilanteeseen. Oon monta kertaa sanonut että onneksi tällä hetkellä muuten on asiat kunnossa niin kestää paremmin tämän työstressin kanssa. Olisin jo luhistunut kokonaan jos muillakin elämän alueilla ois yhtä hankalaa. En siis voi edes käsittää tällä hetkellä miten huonossa jamassa oon ollut silloin edellisen loppuunpalamisen jälkeen kun lähes kaikki elämässä oli vinksallaan. Sellaseen tilanteeseen en kyllä päästä asioita enää. Toisaalta, oonhan mä täysin eri ihminenkin kun silloin.
Erityisherkkänä tyyppinä ympäristön negatiivisuus on mulle todellista myrkkyä. Mä en kerta kaikkiaan pysty olemaan sellasessa ilmapiirissä joka on negatiivinen tai vihamielinen. Se tuntuu syövän mua elävältä. Tässä tilanteessa kun tämän koronapaskan kanssa eletään niin etenkin tuolla koulupuolella ei voi millään välttyä siltä että ne ilonpilkahdukset on aika vähissä. Enkä nyt sano tätä valitettavasti edes uupuneen silmin vaan tää on tosiasia. Jatkuva epävarmuudessa eläminen ja eipäsjuupas leikki on kyllä vienyt motivaation ja mehut kaikista. Mä oon sitä mieltä että etäopetukseen siirtyminen tois työrauhan kaikille. Osa opettajista kokee maskin niin ahdistavana etteivät pysty sen kanssa puhumaan koko tuntia. Siitä seuraa että tunnit täytyy viedä läpi niin että oppilaat tekee enemmän tehtäviä. Opea itteäänkin turhauttaa kun ei voi tehdä tunneilla niitä asioita joita on suunnitellut. Mä ymmärrän tämän kaiken oikein hyvin. Kyllä muakin maski ahdistaa kun sitä koko päivän pitää. Iltapäivällä jo hapenpuutteen huomaa kun pää kipeytyy ja hengitys muuttuu raskaammaksi. Ja mun siis ei tarvi puhua edes ollenkaan.Huh. Koko ajan tulee uutta, ei vaan ohjeistusta, vaan tällä hetkellä määräystä ylemmältä taholta. Maskipakko. Ei saa käytää visiiriä. Ei saa juoda kahvia yhdessä työkaverien kanssa ellei pysty pitää 2m välejä. Eli käytännössä ei pysty ollenkaan sillä saman pöydän ääressä voi nipin napin 2 olla jos istuu pöydän eri päädyissä. Itse oon sitten päätynyt juomaan kahvini työpisteellä. Toisaalta mä koitan myös suojella itteäni eristäytymällä porukasta sillä sitä negatiivisuuden määrää en oikein kestä mikä ilmassa velloo. Aika vähän on enää naurua ja vitsailua. Enemmän kriittistä keskustelua. Ja mä ymmärrän sen erittäin hyvin. Sitähän munkin tekis mieli tehdä kaiken aikaa ja sitähän mä nyt oon itte esimiehilleni puhunut kun tätä omaa tilannettani olen avannut. Se tuo mulle entistä enemmän pahaa mieltä sillä mun periaate on mieluusti löytää asioista positiiviset puolet. Mikähän se nyt sitten tässä hetkessä on?? Ehkä se, että on sentään töitä ja ne on ihan mielenkiintoisiakin. Ja että sen negatiivisuuden verhon takana lymyilee aivan loistavan ihania työkavereita. Nyt täytyis vaan löytää tie ulos tästä kaikesta mustasta. Pelkään etten pysty itteäni vetämään kuiville jos ympärillä koko ajan ollaan tuomassa lisää negaa. Uskon edelleen vahvasti siihen, että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta ja päinvastoin. Jotain täs tarvii keksiä mutta jaksaminen meinaa olla niin vähissä etten tiedä kykenenkö.
Sanoin eilen esimiehelleni nuo lähes samat sanat kun tuumasin että mun on mahdotonta oppia tai omaksua mitään uutta tällä hetkellä. Pieni ja yksinkertainenkin uusi asia tuntuu mulle aivan ylivoimaiselta. Ehkä tämä on lopputulema siihen, että oon nyt jo ainakin reilun vuoden jatkuvasti opetellut uusia juttuja. Mun työnkuva ei oikein missään vaiheessa oo vakiintunut mihinkään. Se, että edellisessä työpaikassa tein koko 8 tuntia lähes tauotta töitä ei tunnu tällä hetkellä missään. Se oli kuitenkin töitä lasten kanssa ja se ei kerta kaikkiaan tunnu mulle edes työltä. Siitä vaan sai mielummin virtaa. Nyt kun pyöritän papereita ja hyvin usein jää tauot pitämättä ja ruokatuntikin on välillä vähän torso niin ei tunnu jaksavan.
Täs kun mä kirjoitan näitä juttuja niin tulee koko ajan kirkkaampana mieleen, että mun pitäis lopettaa uutisten lukeminen ja keskittyä kaikenmaailman positiivisiin hömppäjuttuihin vaan. Tankata itteeni sellasta positiivista energiaa joka paikasta mistä vaan saa. Karttaa kaikin voimin tilanteita jotka tiedän että on raskaita ja negatiivis sävytteisiä. Alkaa passivoitumaan töissä niin, että en koita koko ajan pelastaa itteäni tai muita. Töihin ja niiden järjestelyihin liittyvät asiat kuuluu esimiehille, mun on pakko nyt antaa vaan olla miettimättä mitään parannuksia mihinkään. Mentävä vaan päivä kerrallaan ja hoitaa asia kerrallaan. Rakentaa oma vaaleanpunainen kupla johon ei mikään paskakorona tai muut pääse ollenkaan. Tätä täytyy yrittää. Tykittää hyvää musiikkia, rentouttavaa telkkarihöpöhöpöä, lukea positiivisia tekstejä, olla yhteydessä ihaniin ystäviini. Sulkea puhelin aina iltaisin kuten tein eilenkin illalla. Pakkohan tässä on lakata rypemästä ja alkaa taas elämään.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti