Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhliminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhliminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. huhtikuuta 2025

TUSKIEN TAIVAL

 Sitä etukäteen hypetti isosti miten ihanaa on kun on töistä vajaita viikkoja useampia. Pääsiäisviikko menikin kuin hujauksessa mutta tämä viikko on sitten tuntunutkin kahdelta viikolta. Osittain siihen on syynä itse pääsiäinen josta toipuminen otti yllättävän koville. Enpä tiedä oonko oikein toipunut vieläkään kunnolla.

Edellisen postauksen seesteinen hetki joenrannassa on muisto vain. Tämä viikko on menty vahvasti tahdonvoimalla yrittäen vain selviytyä jokaisesta työpäivästä. Uniongelmat ottaa vettä myllyynsä väsyneestä mielestä ja mitä enemmän väsymyksen vuoksi täytyy töissä puskea niin sitä enemmän uni rikkoutuu. Tunnun olevan sen suhteen jossain luupissa mistä en  pääse pois. Oravanpyörä pyörii hurjaa vauhtia. 

Edelleen yritän aktiivisesti etsiä keinoja unen laadun parantamiseen mutta vielä en ole sellaista löytänyt. Hommaa heikentää huomattavasti se, että liikunta ja etenkin ulkoilu toki auttaa monessakin mielessä mutta kun on koko ajan niin väsy ettei jaksa pakottaa itseään kynnyksen yli. Tällä viikolla oli päivä jolloin töihin käveleminen oli aivan ylivoimainen ponnistus ja niinpä mä hyppäsinkin työkaverin kyytiin joka tästä ohi ajelee joka aamu. Siis en jaksanut kävellä 800 metriä! Mä soimasin siitä itseäni kyllä lahjakkaasti koko päivän ja pidin kehityskeskustelun itteni kanssa että anti olla viimeinen kerta. Tuossa työmatkassa saa edes jonkun verran raitista ilmaa ja liikuntaa joka päivä. Siitä on pidettävä kaksin käsin nyt kiinni kun tuntuu ettei voimat töiden lisäksi riitä muuhun.

Alan huomata miten tuo jatkuva väsymys alkaa vaikuttaa mun mielentilaan. Koko ajan enemmän on sellainen blues voittoinen fiilis. Melankolia on mussa sisäsyntyistä ja se ei todellakaan aina ole mitenkään huono asia. Joskus siihen on ihan mukava heittäytyä mutta tämä alavire on jotain vähän enemmän. Herkkänä ihmisenä jolle tunteet vyöryy päälle arjessakin jatkuvasti ja tuntosarvet on pitkällä suuntaan jos toiseen, on pysäyttävää huomata ettei oikein tunnukaan miltään. Sitä vain suorittaa asioita asoiden perään ja illalla yrittää mennä nukkumaan. Asiat ohitetaan olan kohautuksella. Siinä on toki kultareunuksena se, että huomattavasti kevyempää on olla kun ei tunteet vyöry päälle niin valtavina. Oon ehkä myös oppinut ottamaan hiukan vähemmän kantaa asioihin esimerkiksin työpaikalla. Yleensä oon paljon aktiivisempi pohtimaan ja miettimään vaikkapa työpaikan epäkohtia tai miten joku asia voitaisiin korjata. Siis asioita, jotka ei kuulu mulle pätkääkään, joiden miettimisestä en saa palkkaa vaan joku muu jopa saa 😊 Tässäkin yks bonuspuoli väsyneistä aivoista.

Yhtenä päivänä, oisko ollut tiistaina, mä olin erityisen väsynyt ja kaikki asiat tuntui kuormittavan. Huomasin että töissä piti tsempata ekstrapaljon että jaksoin ihan vain pysyä hereillä enkä pudonnut tuolilta alas. Samaan syssyyn tuli tietenkin joku erityishomma mikä piti heti hoitaa ja sitten muistin että meidänhän piti viedä kirpparille tavaroita kun oltiin varattu kirppispaikka. Että ylityöt ei sinä päivänä tulleet kuuloonkaan. Mitkään asiat ei olleet mitenkään ylitsepääsemättömän hankalia tai sellaisia mistä en olisi ihan iisisti selviytynyt, silti tuntui että se erityinen tehtävä töissä oli aivan liikaa. Ajatus meni sellaiseen luuppiin että kaiken muun lisäksi vielä tämäkin pitää jaksaa ja että miksi aina mun aika on se jolla ei ole merkitystä vaan mulle voi sanoa että lopeta kaikki mitä olit tekemässä ja nyt teet tämän.

No, mitä tapahtui kun mies tuli hakemaan mua töistä ja lähdettiin sinne kirppistavaroiden vientireissulle. Mä sain paniikkikohtauksen. Tämä oli jo tämän vuoden toinen ja säikäytti yhtä paljon kun se ensimmäinenkin. Autossa mä en saanut matkalla puhuttua mitään ja kun päästiin kirpparin pihaan ja nousin autosta ulos niin meinasin pudota polvilleni. Henki salpautui ja itku tuli ihan hallitsemattomana. Siinä sitä sitten haukottiin henkeä ja koitettiin saada hengitystä tasoittumaan ja tilannetta laukeemaan. Onneksi oon opetellut erilaisia hengitystekniikoita ja tuntuukin että niiden avulla tuon kohtauksen saa menemään kohtuu nopeasti ohi. Miehen kosketus myös tuntui turvalliselta ja ajattelin että tämä menee kyllä ohi.

Olihan se nyt sitten kiva marssia tavaralaatikoiden kanssa sisään kirppikselle naama ihan punaisena ja silmät itkusta tomaatteina. Onneksi kello oli niin paljon ettei paikalla ollut kovin porukkaa ja tuttu kirppisyrittäjäkin jolle saatoin kertoa mikä on homman nimi. Tavarat saatiin esille ja ajeltiin kotiin.

Saman päivän iltana mä aloin oikeesti miettiä mitä mä olen työpäivän aikana tehnyt ja järkytyin kun mä en todella muistanut esim aamusta mitään. Siis nimenomaan siitä kun kävelin töihin, olin ladannut kahvipannun tapani mukaan ja avannut koneen. Kun oikein pinnistelin niin aloin muistaa jotain pätkiä itse työhön liittyen mitä olin hoidellut siinä aamupäivän aikana mutta tuo työmatka jäi kokonaan hämärän peittoon. Ehkä se sitten on niin rutiinia kuten aamutoimet ylipäätään ettei ne jää väsyneen pään kovalevylle. En siis muista sitäkään että tein itselleni kotona eväät. Hienoa ja toisaalta hiukan pelottavaakin. Tämmösissä kohdissa sitä miettii että mitenköhän kovilla kierroksilla mä oikein käynkään päivittäin koska mulla on niin kova pää ja utelias mieli että niiden avulla kyllä saa päivät sujumaan. Jopa niin että töissä monta kertaa olen kuullut ettei ikinä uskois että mä kärsin jostain uniongelmista koska en näytä siltä eikä se ole vaikuttanut mun työtehokkuuteen mitenkään. Eipä niin mutta muuhun elämään sitten ehkä onkin vaikuttanut enemmän. Ei tahdo paukut riittää mihinkään ja sitten taas toisaalta tässäkin asiassa ihmetyttää itseäni se miten mä yleensä aina jaksan lähteä mukaan kun joku järjestää jotain menoa ja meininkiä. Mulla on jotenkin niin vahva elämänhalu että sen avulla sitä jaksaa painaa rajoitintakin vastaan. Onneksi osaan ottaa rennostikin välillä. Olla tekemättä yhtään mitään ja tuijottaa vaan kaukaisuuteen. Saa jollain tavalla ladattua akkuja ja kompensoitua yöunien huonoa laatua vaikka eihän niitä mikään muu voi korvata.

Sellainen viikko tällä kertaa. Viikonloppuna onkin juhlittu 50v täyttänyttä miestäni. Ensin perjantaina kahdestaan ihan vaan kotosalla ja eilen sekä tänään tulee vieraita. Ihan mukavaa että tulee porukkaa vaikka itsellä meinasin ensin olla vaikeuksia orientoitua siihen ettei viikonloppuna voi vaan olla kaikessa rauhassa..

Ensi viikon työviikko onkin vain kolmepäiväinen ja lähdetään vapuksi reissun päälle.

Rentoa sunnuntaita!

rakkaudella,

Sartsa

Ostin miehelleni ruusuja koska miksipä ei

Lenkkiselfie eiliseltä




lauantai 11. tammikuuta 2020

VUOSI NYTKÄHTI REIPPAHASTI KÄYNTIIN

Miten tämä päivittely nyt on näin vaikeaa ettei tähän saa mitään rotia :) Viikko on viime kerrasta vierähtänyt, mutta itse asiassa pelkäsin että ois pidempikin aika. Päivittelyä kyllä tapahtuu oman pääkopan sisällä päivittäin. Tuntuu siltä, että ollaan taas risteyskohdassa mutta vieläkään en oikein tiedä missä asiassa. Jotkut uudet tuulet kuitenkin tuntuvat puhaltavan tuolla jossain, jännä nähdä millä voimalla ja koska ne mut saavuttaa.

Mun uudenvuoden lupaus itselleni sisälsi paljon enemmän tapaamisia tärkeiden ihmisten kanssa. Haluan kaikkia vähän lähemmäs itseäni ja päätin aloittaa heti alkuvuodesta kutsumassa täkäläiset ystäväni lounastreffeille viikko sitten perjantaina. Sinnehän taisin olla lähdössäkin viime postauksessa. No, treffit oli niin onnistuneet että 2,5 tuntia meni höpötellessä ihan tuosta vaan. Sain myös sanottua näille täkäläisen arkeni enkeleille miten tärkeitä he ovat mulle olleet ja ovat edelleen. Tuli tosi kiva fiilis tuosta tapaamisesta. Siinä oli muutenkin oiva aloitus aivan sikamageelle viikonlopulle.

Perjantai-ilta meillä meni valmistellessa lauantaisten vieraiden saapumista. Voi miten olin odottanut tätä. Siskoni tuli miehensä kanssa jälkipikkujouluja viettämään ja viime hetkellä mukaan lähti vielä mun veljeni vaimo joten saatiin enemmänkin ihania vieraita mitä luultiin. Oltiin suunniteltu taas kovasti illan menuta ja tällä kertaa ohjelmassa oli myös vierailut näihin meidän museoihimme eli Serlachius museo Göstaan ja Gustafiin.

Göstan näyttely Onnea etsimässä täältä

Göstan Onnea etsimässä näyttelyssä


Ihmettelyä apteekkarin kauppahuoneella

Heti siis vierailun aluksi mentiin käymään Göstassa ja heti perään Gustafissa. Tulipa vieraiden käytyä siten molemissa yhtä aikaa. Onhan se nyt ollutkin vähän väärin että vaikka useamman kerran ovat täälä käyneet eikä oo ehditty tutustua noihin meidän ylpeyden aiheisiin vielä ollenkaan. Kyllä mä suosittelen käymään jos tänne Mänttään eksyy.

Illalla syötiin sitten pitkän kaavan mukaan kolmen ruokalajin illallinen. Alkuun tehtiin simppeli salaatti jossa lisänä sitten erilaisia lisukkeita. Tuli ihan kivan näköinenkin annos, ja ennenkaikkea toimiva.





Pääruoaksi Aki teki naudan sisäfileestä täydellisesti paistetut pihvit. Lisänä oli uunijuureksia, paistettua ruusukaalta ja suppilovahverokastiketta. Pienenä kirpenä lisukkeena vielä itse marinoimiani punasipuleita.


Kovasti vieraat kehuivat ruokia. Ja kyllä ne hyvältä maistuivatkin. Syötiin ihan rauhalliseen tahtiin niin että välillä juotiin mustikka gt:t ruokien välissä ja jälkiruokaa odotellessa kermalikööriä.

Mustikka gt.. Vahva suositus!

Jälkkäristä mulla ei ookaan kuvaa mutta tein sellaisiin pieniin vuokiin uunihedelmiä. On siis ikäänkuin hedelmäsalaatti mutta laitetaan uuniin ja olisi hyvä tarjota vaikka jäätelön kanssa. Meillä oli kuitenkin porukassa herkkulakkolaisia niin tein sitten vaan pelkät hedelmät. Oli oikein hyvä ja kevytkin jälkkäri.

Ilta meni kyllä tosi äkkiä kuulumisia vaihdellen ja jutustellen. Ei edes lähdetty sitten mihinkään baariinkaan. Ihana ihana ilta!!

Illan mittaan tuli maisteltua vähän sitä ja vähän tätä. Seuraavana päivän olotila olikin sellainen ettei tehnyt oikein mieli tehdä mitään muuta kun huilia vaan. Päivä kuluikin sohvalla köllötellen.



Siinähän se viikonloppu sitten menikin mutta onneksi myös maanantai oli vielä vapaa. Loppiaisen kunniaksi lähdettiinkin eka kertaa tälle vuotta paistelemaan makkaraa laavulle. Samalla sai olla ulkoilmassa kun edellinen päivä todellakin meni neljän seinän sisällä. Päädyttiin tuttuun Palvian laavuun Jämsässä. Ollaan käyty samalla paikalla ennenkin ja muistettiin että se on ihan tien vieressä. Nyt on haasteena tuo muutaman tunnin valoisa aika jolloin ei oikein mitään pitkiä metsäpatikointeja voi ajatella.

Tämä laavu on aika pelkistetty mutta hyvin toimii

Käytetään nykyisin retkillä murukahvia mikä on tosi kätevää

Vesi kiehumassa pakissa

Kyllähän se makkara hyvältä maistuu aina notskilla ei siitä mihinkään pääse. Ja mukava oli olla taas hiljaisuudessa. Vaikka tuosta tie menikin aika läheltä niin eipä siinä pahemmin liikennettä ollut joten ihan rauhassa sai olla. Tämän retkipäivän jälkeen olikin oikein mukava aloitella työviikkoa.

Työviikko alkoikin aikamoisilla kuulumisilla. Meillähän on alkamassa yt neuvottelut työpaikalla mutta niihin liittyen ei mitään uutisia ollut vielä tarjolla vaan mulle tarjottiin töitä. Mut haluttais toiseen taloon töihin ja se tarkoittais samalla työnkuvan täydellistä muuttumista. Nyt tarvis sitten vaan miettiä mitä mä jatkossa haluan tehdä. Haluanko mä tehdä ohjaajan töitä vai siirtyä toimistohommiin. Molemmat on mielenkiintoisia töitä ja mun täytyy tehdä ihan plus miinus listaa kumpaan suuntaan vaaka kääntyy. Ennenkaikkea nyt on tärkeää että mä teen tämän päätöksen ihan vaan itteäni ajatellen. Mun on niin helppo ajatella vaan muitten puolesta. Tyyliin että en halua jättää nykyistä työpaikkaani pulaan tai en halua jättää noita lapsia joiden kanssa nyt työskentelen. Tai että menen tuonne uuteen paikkaan että siellä päästäis vähän helpommalla eteenpäin. Niin tai näin niin mä haluan nyt kerrankin pystyä tekemään päätöksen ihan vain itsekkäistä syistä. Mun takia. Mitä MINÄ haluan ja tarviin just nyt. Toinen päätöstä vaikeuttava asia on toki nuo yt:t. Mistäs mä tiedän mitä sieltä tuleman pitää. Toivottavasti voin odottaa vastaukseni kanssa maaliskuuhun jolloin nuo yt hommat on jollain tapaa selvinneet.

On siis taas pähkittävää. Asuntohommiakin on ajankohtaista miettiä ihan tosissaan. Mä oon kyllä alkanut kaipaamaan vähän enempää elintilaa. Täytyy ottaa tuon toisen osapuolen kanssa nämä asiat käsittelyyn tässä piakkoin. Jotain päätöksiä asian suhteen on varmaan tehtävä. Jos se nyt ylipäänsä haluaa mun kans muuttaa mihinkään. Saattaahan se olla että mieli on ajan mittaan muuttunut ja se onkin se miksi tätä asiaa on nyt vetkutettu näinkin kauan. Elämme jännän äärellä monessa suhteessa siis :D

Tällä viikolla ollaan saatu nauttia erityisen kirkkaasta kuusta. Aivan upealta on näyttänyt mutta mun yöunet on kyllä sitten menneet sen siliän tien. Hiukan alkoi eilen jo töissä olla haasteellista kun oli alkoi viikon nukkumattomat yöt viedä veronsa. Aika aikaansa kutakin joten josko se siitä nyt alkais taas normalisoitua.

Mainittakoon nyt vielä että arki alkoi harrastustenkin osalta tällä viikolla mikä oli oikein tervetullutta ja odotettuakin. Keskiviikkona kävin zumbaamassa ja torstaina balansissa venyttelemässä. Tänään oli sitten lenkin vuoro.

Vuosi on siis nytkähtänyt oikein reippaasti käyntiin. Toivottavasti sulla kans!

rakkaudella,
Sartsa





maanantai 2. syyskuuta 2019

VIIKONLOPUN JUHLINTA JA MASENNUSASIOITA

Kyllä sitä varmaan pitää liittyä niiden joukkoon, jotka sanoo ettei tällä ikää enää tuo valvominen oikein oo hyväksi. Viikonloppuna kun tuli biletettyä hyvässä seurassa aamutunneille asti niin sen tunsi kyllä kropassaan vielä tänäänkin. Oli niin nihkeä päivä kun vaan olla ja voi. Aamulla ylös nouseminen oli sellaistakin tervan juontia ettei oo hetkeen ollutkaan.

Toki olotilasta ei voi syyttää pelkästään noita pippaloita jotka viikonloppuna oli, vaan myös eilinen valvominen otti koville. Pitihän sitä nyt jämähtää telkkarin äärelle ja kattoa uuden BB kauden avaus että tietää millaisia asukkaita sinne meni sisään. Olihan ne tosi mielenkiintoisia persoonia mutta saa nähdä miten paljon tulee sitten muuten seurattua tota. On alkamassa ja jo alkanutkin niin paljon mua kiinnostavia ohjelmia että nyt jo ihan tympii miten paljon sitä tulee pitkän syksyn aikana oltua telkkarin äärellä. Tarkoitus olis kuitenkin aktivoidakin itteänsä tässä syksyn aikana. Voi kun mä olisin sellanen ihminen joka vois vaan päättää kovasti jotain ja sitten pitäytyä siinä päätöksessä. En mä kuitenkaan ole se ihminen, en enää edes narraa itteäni että olisin. Ehkä mä keskitän kaikki ne tarmokkuuteni rippeet siihen, että saisin itteäni liikkeelle. Edes vähän ja pienin askelin.

Niin, viikonloppu. Sehän siis meni tuolla Pohjanmaan suunnalla missä mun siskoni emännöi miehensä kanssa kesäkauden päättäjäisiä. Ei nyt oikein voi puhua venetsialaisista mun mielestä, kun ei kerta oltu missään veden äärellä mutta kesän päättäjäisiin osuu oikein hyvin. Meitä oli juurikin sopiva porukka juhlimassa ja ilta meni tosi nopeasti saunoen, syöden ja juoden sekä juttua heitellen. Mun on niin ikävä tuollaisia illan istujaisia läheisten kanssa. Karaoke tietenkin kaikui aamutunneille asti kuten meidän kekkereissä yleensä keskeisesti tapahtuu. Itse menin nukkumaan kolmen jälkeen ja Aki tuli vasta joskus paljon myöhemmin. Eilen sitten itellä oli ihan kiireetön ja rauhallinen aamu kun heräsin jo hyvissä ajoin. Istuskelin ulkona ihanassa säässä ja odottelin että muutkin pikkuhiljaa heräilee. Aamupalan jälkeen osa porukasta meni vielä pienille nokosille mutta mulla oli ihmeen pirtsakka olotila. Ennen lähtöä vielä grillailtiin ja käytiin yksillä synttärikahveilla. Sitten kun oli aika lähteä pitkältä tuntuvalle kotimatkalle niin oli jotenkin yhtä äkkiä niin väsy että ajattelin jo miten pystyn ajella turvallisesti kotiin. Kotiin päästyä huokaisin syvään ja keräsin voiman rippeitä ottaa vastaan vielä vieraita illaksi. Kun sitten vihdoin painoin pääni tyynyyn niin kello olikin jo 23. Eipä siis oikeastaan tarvinnut olla aamulla kovinkaan yllättynyt kun kellon herätys tuntui pirunviulun vinguttelulta.

Näin vaan on kumminkin työpäivä takana. Mun työni parhaita puolia tänä vuonna on se, että mä saan olla niin paljon ulkona. Tänäänkin, vaikka jouduin tuurata eskariopea aamun niin sain ensin viettää reilun tunnin ihanassa säässä ulkona. Sitten päivä olikin jo lähtenyt mukavaan vauhtiin ja meni samalla painolla loppuun asti. Itse asiassa tein jopa vähän ylitöitäkin ja kotiin lähdin oikeinkin tyytyväisenä.

Tämän päivän huolirypyt aiheutuvat erään henkilön eläkkeelle jäämis uutisista. Tämän henkilön kanssa teen säännöllistä yhteistyötä ja hänen eläkepäivänsä ovat kovinkin ansaitut, mutta kun töitä ei ole korvamerkitty jatkossa kenellekään niin se aiheuttaa vähän huolta miten jatkossa hommat hoituvat. Tätä kritisoin aika ajoin että meitä työntekijöitä pidetään melkoisessa epätietoisuudessa mikä aiheuttaa usein turhaankin stressiä. En tiedä onko tällä epätietoisuudella tekemistä sen kanssa, että niin monet tuntuvat olevan kovin väsyneitä, ellei jopa uupuneita. Mua ainakin huolestuttaa aina kun kuulen jostain, että jälleen joku on jäänyt sairaslomalle sen takia ettei jaksaminen riitä. Onkohan se todella ihan välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista, saati viisasta, että ihmiset ajetaan töiden takia niin ahtaalle että menee terveys ja ilo, ainakin työstä, ellei elämästä muutenkin.

Jaa jaa, siinäpä muuten oiva aasinsilta toiseen isoon asiaan jota oon viime aikoina mielessäni pyöritellyt kun on vastaan tullut säännöllisesti. Masennus. Lähinnä oon miettinyt sitä, miten helposti se ujuttaa mustat lonkeronsa ihmisen mieleen ja sitä kautta ottaa kuin varkain vallan koko elämästä. Rankankin masennuksen läpikäynyt on yhtä alttiina ja haavoittuvaisena sen osuessa kohdalle, mitä pahaa aavistamaton ensikertalainen. Miksi niin on? Miten sitä ei osaa suojata itseään masennukselta vaikka tietää omasta kokemuksesta miten se oirehtii? Omalla kohdalla en vielä osaa tuohon vastata, sillä kuin ihmeen kaupalla oon itte välttynyt mustan verhon laskeutumiselta toistamiseen. Tokikaan en oo sitä pahinta mahdollista synkkyyttä kokenutkaan, ainakin ajattelen päässeeni aikanaan aika helpolla. Onko sekin sitten vaan asioitten kieltämistä ja kaunistelemista, en tiedä. Kuitenkin kun vertaan monien tosi rankan masennuksen läpikäyneiden kertomuksia omasta tilastaan niin en koe olleeni niin syvällä synkkyydessä. Mulla masennus oirehti lähinnä ylitsepääsemättömänä väsymyksenä ja sellaisena ettei mikään oikein tuntunut miltään. Siltä ajalta on myös paljon aikoja joista en oikein muista mitään. Kaikki on varmaan vaan ollut tasaisen harmaata mössöä josta ei oo mitään kertomista kenellekään. Eikä oo ylipäätään jäänyt muistikuvia.

Itse huomaan tarkkailevani itteäni ja jossain määrin jopa vältteleväni tilanteita jotka saattavat ajaa mieltä alas. Pyrin keräämään ympärilleni ihmisiä, jotka nostavat mun energiaa ja auttavat jaksamaan pelkällä olemassa olollaan. Sellaset negatiiviset energiasyöpöt haluaisin jättää mahdollisimman kauas. Tunnen itseni sen verran hyvin että osaan ennakoida miten toimin eri tilanteissa ja miten tietynlaiset ympäristöt muhun vaikuttaa. Matkan varrella nämä asiat on olleet ohjaamassa mua jopa asioiden ja paikkojen suhteen. Pyrin kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään niinkuin se sanoo. Se on osoittautunut toimivaksi konseptiksi. Siltikin, kaikesta tästä huolimatta, mä huomaan että mulla on välillä sellaisia melankolisia kausia jolloin asiat näyttäytyy synkkinä ja haluttomuus valtaa mielen. On myös normaalia enemmän ongelmia jaksamisen kanssa. Töihin lähtö tuntuu älyttömän työläältä vaikka työ itsessään onkin ihan jees. Näinä kausina tuntuu kaikki asiat myskin näyttäytymään kovin harmaina ja tylsinä. Vähän niinkuin ettei mikään tunnu miltään. Sitä vaan suorittaa päivät läpi saamatta mistään sen kummempaa hyvä fiilistä. Noihin matalapaineen aikoihin liittyy myös se, että koen olevani töissä normaalia jotenkin huonompi tai tekeväni hommani huonommin kun yleensä. Osaan ruoskia itteäni kovinkin kovalla kädellä. En siis pysty ennalta ehkäisemään tai estämään näitä fiiliksiä vaikka tiedostan ne. Yksi asia mikä mulle kertoo tälläisen huonon fiiliksen kauden saapumisesta on se, että musta tulee tosi epäsosiaalinen. Kerta kaikkiaan tulee tunne, ettei jaksaisi vapaa-ajalla nähdä ketään eikä jutella kenenkään kanssa. Kaupassa oon jälleen kerran huomannut aina välillä pakoilevani jotain puolituttua ettei vaan tarvittis pysähtyä juttelemaan mitään. Ei oo mun tyylistä. Töissä jaksan kyllä antaa itsestäni mutta siihen se sitten jääkin. Kotonakin oon noina aikoina varmaan paljon hiljaisempi ja vetäytyvämpi. En siis osaa sanoa mistä noi ajanjaksot johtuu ja äityiskö ne kuinka pahaksi mikäli en osaisi niitä tunnistaa ja sitten jollain tapaa käsitellä niitä pois. Mä annan silloin aina itselleni luvan olla ihan tekemättä mitään. Teen vaan juttuja, joita mä haluan. Istun sitten vaikka ristikkolehden kanssa ihan hiljaa muutaman illan. Pyörittelen asioita mielessäni ja koitan puhua itselleni järkeä päähän että asiat on oikeasti ihan hyvin. Siitä se sitten pikkuhiljaa aina laukeaa, kunnes mä pystyn sanomaan omia tuntemuksiani ääneen jollekin. Työkaverini Maiju on kovin rakas ja tärkeä tässä kohtaa, sillä hänelle saatan itteäni purkaa tosi matalalla kynnyksellä. Ja aina se auttaa. Maiju ei kaunistele eikä toisaalta vähättelekään asioita vaan ottaa niihin kantaa rehellisesti. Se, jos mikä. auttaa saamaan perspektiiviä asiaan kun asiaan. Ja sitä kautta myöskin pääsemään eroon huonommuuden ja alemmuuden tunteista tuomalla faktat faktoina. Sitten taas on tovin helpompi hengittää.

En tiedä mikä pointti tässä mun sepustuksessa nyt oli, mutta tarkoitus oli ihmetellä sitä miten helposti ihminen voi sairastua masennukseen aina vaan uudelleen vaikka miten hyvin tiedostais mitä se tarkoittaa. Siltä ei voi oikein suojautua, sen tuomia ongelmakohtia voi näköjään oppia vähän lieventämään niin ettei se pyyhi joka kerta yli tsunamin lailla. Sitä en oo vielä oppinut, että miten paljon sitä sitten pitäis itteään vaan potkia ja psyykata liikkeelle silloinkin kun tuntuu, että koko keho ja mieli vaan huutaa huilia. Ehkä mä elän niin tunteella ja intensiivisesti koko ajan, että tommoset pysähdykset on mulle ihan välttämättömiä. Akkujen latausta...

Oli miten oli niin tänään kun tuntuis olevan ensimmäinen syksyn synkkä sadeilta niin tuo pimeys tuntuu vaan lohdulliselta ja lämmittävältä. Ja jotenkin armeliaaltakin. Ei tarvi mennä mihinkään eikä jaksaa mitään. Lämmin suihku odottaa mua ihan just ja sen jälkeen nautiskellaan maajusseista ja morsiamista. Haluan ajoissa nukkumaan että huominen aamu olisi vähän pirteämpi kun tämä.

Kyllä tämä tästä, syyskuu hyvällä alulla.

rakkaudella,
Sartsa