VIIKONLOPPU TÄYNNÄ ÄKSÖNIÄ

 Viime viikonloppu oli aikamoinen. Paras fiilis tuli siitä että tuo keskiviikkoinen pohjakosketus tuntui todella olleen inhottavuudessaan puhdistava juttu. Sen jälkeen on ollut todellakin paljon helpompi hengittää ja olla omissa nahoissaan. Mutta onko sen aina oltava noin vaikeaa että voi päästä huonoista fiiliksistä eroon? Voisko joskus vaan hengittää syvään ja laskea  vaikka kymmeneen ja huomata sillä että paska tunnekin on vaan ohimenevä. Vaikka sillä hetkellä se tuntuu siltä ettei valoa enää ikinä näy tunnelin päässä.

No, viikonloppuna oli niin paljon kivaa tekemistä ja ohjelmaa ettei ehtinyt kyllä miettiä oikein mitään. Perjantaina meillä oli töissä tyky päivä Hyytiälän metsäasemalle Juupajoelle. Mulla ois ollut töitäkin kyllä mutta päätin kuitenkin priorisoida tällä kertaa yhdessäolon töiden edelle. Kuten aiemmin kerroin niin meillä on ollut hiukan haastavia aikoja töissä joten ajattelin että kaikki panostus yhteisen tekemisen äärellä on nyt paikallaan. Päivän mittaan saatiin tuima infopläjäys siitä mitä Helsingin yliopiston metsäntutkimus aseman työ pitää sisällään ja lopuksi vielä istuttiin porukalla järven rannalla nuotion äärellä herkkuja nauttien. Oli oikein kiva päivä.

Osa meistä kerääntyi vielä illalla tyky jatkoille. Tuossa vaiheessa raskas viikko oli viedä jo veronsa enkä olisi millään jaksanut lähteä mihinkään kun kotiin pääsin mutta lupaus oli lupaus. Nyyttärieväät mukaan sekä omat virvokkeet ja matkaan. Ilta sisälsi auringosta nauttimista, kylmiä juomia, hyviä nyyttärieväitä, aliasta, naurua ja laulua. Itse väsähdin yhdentoista aikaan ja lähdin kotiin siinä vaiheessa kun muut suunnitteli baariin jatkamista. Hyvä niin sillä siinä kohtaa tuntui että oli kaikkensa antanut. Jotain sitä on oppinut näiden puolen vuosisadan aikana ja mukavuus menee nykyään riekkumisen edelle.

Viikonlopun riennot ei kuitenkaan loppuneet tuohon vaan lauantaina auton nokka kääntyi jälleen kohti Pohjanmaata. Laitettiin pystyyn tuolla meidän Lakahaussilla sen päiväiset Euroviisukatsomot ettei paremmasta väliä. Hankittiin porukalla projektori mistä kuva heijastettiin 3*4m kokoiselle kankaalle. Äänentoisto oli tietenkin myös joten saatiin aika kattava euroviisukokemus. Pidettiin nyyttärit ja pöytään kannettiin yhtä jos toistakin hyvää syötävää ja juotavaa. Oli rekvisiitat ja suomen liput liehui.Oli myös euroviisuvisaa ja pelattiin tietty viisubingoa.

 Kaikista parasta tässäkin kokoontumisessa oli se että meitä oli siellä kolmessa sukupolvessa niin että nuorimmainen 10v ja vanhin 71v. Yhteisöllisyydestä tulee jotenkin erityisen lämmin fiilis. Niin nytkin. Viisujen lopputulos ei tietenkään ollut ihan sitä mitä odotettiin ja toivottiin mutta erittäin onnellisena ja väsyneenä rojahdin sänkyyn heti pistelaskun päätyttyä kahden aikaan yöllä.

Voin kyllä tunnustaa että kaikesta viikonlopun äksönistä johtuen herääminen sunnuntaihin ei ollut kaikkein kevyin mutta tuolla mökkipaikalla kun saa mennä jokirantaan istumaan ja tälläkin kertaa katsella vaikka joutsenpariskunnan uiskentelua ihan rannassa niin kyllä siinä sielu saa ravintoa.

Kotiin siis lähdettiin iltapäivällä todella akut täyteen ladattuna ja hyvillä mielin. 

On parasta kun saa kuulua osana tälläiseen isoon yhteisöön jossa tietää että mullakin on oma tärkeä paikkani. Tässä tapauksessa vieläpä sukupolvien ketjussa.

rakkaudella,

Sartsa

HEIMO

 Suku on paras tai pahin. Niinhän sitä sanotaan. Meillä on aina ollut tiivis suku ja esim perhejuhlissa on aina ollut paljon porukkaa omasta takaa. En ehkä oo sitä aiemmin ajatellut miksikään erityiseksi mutta viime aikoina mulle on kyllä kirkastunut se minkä takia läheinen suhde sukuun ja ikäänkuin laajennettuun perheeseen on mulle niin tärkeä.

Oon aina rakastanut rooliani vaikkapa tätinä ja siskon sekä veljen lapset on ollu mulle niinkun omia. Oon aina ollut mukana heidän elämässä. 

Samoin aikanaan kun rakas isuni oli sairaalassa niin kävin häntä kattomassa töistä ruokatunnilla ja auttamassa esim ruokailussa. Se on ollut mulle itsestäänselvää. Toki mussa on muutenkin sellaista äiti Teresaa että kun joku tarvii apua niin mun on vaikea sanoa ei. 

Kaiken kaikkiaan mulle on aina ollut sydäntä lähellä se että tiivis suku on lähellä ja jaetaan asioita yhdessä.

Sitä taustaa vasten tuntuu nyt hassulta että mulla oli niin kova tarve vaihtaa kunnolla maisemaa. Ja kun sitten löysin nykyisen mieheni niin maisemanvaihtoon tarjoutui mahdollisuus. Tuntui ihanalta raikkaalta tuulahdukselta muuttaa koko elämä kertaheitolla. Uudet ympyrät, uusi arki. 

Pitkään menikin hyvällä fiiliksillä rakentaen uutta elämää pala palalta. Koko ajan kävin tietenkin myös Pohjanmaalla ja yritin nähdä porukoita mahdollisimman paljon. Ajattelin aluksi että tottakai ystävät tulevat myös Mänttään tai nähdään kun käyn Pohjanmaalla. 

Aika pian kuitenkin selvisi että tie tuntuu kulkevan vaan yhteen suuntaan. Hyvin harva ystävä on käynyt näiden vuosien varrella täällä päin ja yhteydenpito on jäänyt pääosin mun kontolle. Kun ollaan menty Pohjanmaalle niin se olenkin ollut minä jonka tehtävänä on ollut sopia tapaamisia. Oon ajatellut että se nyt vaan on niin vähän kuin omasta syystäkin. Mitäs läksin ja mun tehtävähän se on ilmoitella koska olen maisemissa. No juu.

Tullaan siis tähän päivään jossa eletään aikaa kun nuorisoporras on kasvaneet aikuisiksi ja heidän mukanaan on sukuun ja yhteisöön tullut myös tyttö- ja poikaystäviä. Meidän Tallinnnan reissu oli osoitus siitä miten hienosti tässä meidän porukassa sukupolvet sekoittuu toisiinsa ja viihtyy toistensa seurassa. Ymmärrän oikein hyvin miten harvinaista se on. Kaikkein hienointa on ollut huomata että nuorempi polvi arvostaa tätä asiaa myös todella paljon. Siitä puhutaan usein ja he ihmettelevät miten monenkaan vanhemmat eivät tunne kavereita, tai toisinpäin, mutta heillä kaverit tuntee isovanhemmat ja tädit&sedät. Ollaan tosi paljon vuosien varrella vietetty aikaa isolla porukalla juhlien milloin mitäkin tai aina kun on apua tarvinnut niin sitä on saanut. Se on aivan valtava rikkaus että saa elää sukupolvien ketjussa ja aikakaudet kerrostuu hienosti silmien edessä. Siinä missä sitä itse muistelee menneitä joskus notalgisestikin niin nuoriso tuo tätä päivää vahvasti käsille. 

Näin sanoen tullaankin viime viikonloppuun jolloin oli juhlaa juhlan päälle. Mäkin otin perjantain vapaaksi töistä että pääsin jo ajoissa lähtemään torstaina pohjanmaalle. Perjantaina me käytiin juhlimassa mun veljen nuorimmainen vuotta vanhemmaksi. Samalla vietiin kukat myös veljeni avopuolisolle Anulle. Lauantaina juhlittiin sitten sukumme pienimmäinen 1 vuotiaaksi. Voi miten mä nautin kun oltiin isolla porukalla koolla, tilaa löytyy aina neliöistä huolimatta eikä mikään oo niin vakavaa ja nökön nuukaa kuten meillä päin sanotaan. Rento meininki. Tuli jälleen mieleen iso italialainen perhe. Paikalla oli neljä sukupolvea rakkaita. Sunnuntaina sitten piipahdin vielä sen sukumme vanhimman eli viidennen polven luona eli mummani. Aina tulee hyvä mieli kun ehtii mumman luona käymään mutta toisaalta taas tulee aina hiukan haikea olo kun huomaa että mumma alkaa olla jo todella iäkäs. Väkisinkin alkaa vuodet hiipumaan mitkä hän täällä on. 

Rakas mumma ja Juice koira

Tottakai viikonloppuna juhlittiin äitejä muutenkin kun mumman luona käymässä. Lauantaina tuolta 1v synttäreiltä päin porukka tuli meidän äitin luo äitienpäiväkahville. Saatiin siis viettää lähes koko lauantai samalla porukalla. Sain mä itsekin omalta pojaltani kukkasia ja kahvipaketin.

Summa summarum, tämän postauksen tarkoitus oli olla oodi isolle perhepiirille. Mulle merkitsee tosi paljon tuntea kuuluvani johonkin sillä jostain syystä mulla on ollut irrallinen olo ison osan elämää. Syystä jota en tiedä. Nyt mulla on kova tarve päästä lähelle näitä kaikkia rakkaita. Ollaan tehty päätös että heti kun vaan töitä löytyis niin muutettais pohjanmaalle. Sitä mä manifestoin tällä hetkellä kaikista eniten.

rakkaudella,

Sartsa