SEKAVAA AIKAA

Kaikki on niin jotenkin sekavaa. Välillä on päiviä jolloin tuntuu etten oikein saa mistään kiinni. Töissäkin on sellaisia hetkiä että mä jotenkin havahdun siihen että oon pitkän aikaa vaan tuijottanut ruutua tietämättä mitä olin tekemässä. Tai että olinko mä jo aloittanut jotain vai en. Toisinaan mä tuijotan ikkunasta ulos ja tunnen olevani kun häkkilintu joka tahtois lentää ulos omille teilleen. Hyvin hankala on sanoa mistä tämä levottomuus johtuu mutta edelleen mä veikkaisin tätä vellovaa epätietoisuuden tilaa missä me ollaan päivästä toiseen. Mä soitin viime postaukseni jälkeisenä päivänä työterveyteen mutta eihän siellä tietenkään ollut vapaita aikoja lääkäreille sen kummemmin kun työterveyshoitajallekaan. Ei se mitään, soittelenpa ens viikolla uudestaan. Puhelun jälkeen mä aloin miettiä mitä mä olisin sanonut siellä työterveydessä tai miten ne mua vois auttaa? 

Tosiasia on se että työn suhteen kaikki on lähes kaaoksessa. Ei tiedä onko mulla töitä edes vuoden päästä tai jos on niin missä. Pahinta on se voimattomuuden tietoisuus sen suhteen että on hyvin todennäköistä että joku jossain miettii munkin työnkuvaa ja siihen liittyviä kuvioita mutta mulle siitä ei kukaan kerro mitään. Pelko siitä että jonain vähemmän kauniina päivänä joku vaan ilmoittaa mulle että mut vaikka siirretään toisiin töihin ja kaikki se kova työ mitä oon tehnyt tämän nykyisen työn eteen kaadetaan viemäristä alas. Mä oon nimittäin tehnyt viimeiset pari vuotta töitä ihan älyttömästi sillä uutta on tullut ovista ja ikkunoista. On pitänyt omaksua todella paljon kaikkea uutta informaatiota, uusia ohjelmia, uusia tapoja tehdä asioita. Vastuu on lisääntynyt samalla kuin huomaamatta. Ja nyt sitten epävarmuus siitä miten kauan tämä kaikki kestää. Ja jaksamisen kanssa taistelu. Joka päivä mä oon hiukan väsyneempi ja mun mieleni alkaa maalailla mörköjä paikkoihin jossa niitä ei todellakaan ole. Jos mulla on ollut huijarisyndrooma jo aiemmin niin nyt se vasta pahaksi yltyykin. Tälläkin viikolla mä koin pienimuotoisen romahduksen virheen takia jonka tein. Virhe ei ollut edes suuri mutta se saa mulle tunteen että joku iso katastrofi on ihan oven takana. Että tämän aivosumuisen ja harvan pään kanssa kun toimii noinkin vastuullisten asioitten kanssa kun mä toimin joka päivä niin pelkään että teen jonkun kohtalokkaan virheen. Mä siis oikeasti PELKÄÄN sitä. Siinä ei oo järjellä ajatellen mitään tolkkua mutta en voi sille mitään. Väsynyt mieli toimii aina jotenkin negatiivisella taajuudella. Yritän todella ankarasti taistella sitä vastaan ja pitää mielen positiivisena sillä silloin kun mä en enää siihen pysty niin loppuu kyllä työntekokin. Ja sitten mie romahan. Vielä ei oo sen aika kuitenkaan.

Mä oon pärjännyt töissä aivan todella hienosti tähän muuhun elämään nähden. Oon töissä tehokas, järjestelmällinen, aikaansaava ja touhukas. Suurempia mokia ei oo vielä tullut vaan päinvastoin oon ratkonut muutamia hankaliakin ongelmia. Oon kokenut onneksi vielä paljon iloa työstäni ja etenkin ihmisistä joiden kanssa töitä teen. Jopa onnistumisen kokemuksia on tullut. Se tuntuu hyvältä ja antaa tunteen siitä ettei tilanne oo toivoton. 

Toivon ettei tämä väsynyt fiilis enää eskaloidu yhtään enempää. Tapana on että väsymys ruokkii väsymystä ja negatiivisuus negatiivisuutta ja että alkaa lopulta näkemään koko ajan isommin asioita jotka on pielessä.

EDIT: tähän tämäkin kirjoitus jäi, kesken. Kuten niin moni muukin asia johon jossain tarmon puuskassa alan. Meinasin ensin kirjoittaa tämän ajatuksen loppuun mutta sitten päätin että juuri tämä on mun tämänhetkistä elämää.

rakkaudella,

Sartsa