Jälleen yhden huonosti nukutun yön jälkeen päätin ruveta aktiiviseksi ja pysyä liikkeessä niin ettei koko päivä mene nuokkumiseksi. Tällä viikolla vallitsevana olosuhteena on ollut väsymys. Toisaalta sen takia, että oon tehnyt ja touhunnut niin monenlaista että iltaisin on ollut ihan rättiväsynyt jo tosi aikaisin, mutta toisaalta siksi etten oo nukkunut kunnolla yhtenäkään yönä. Vanhempieni luona tein ihan itse huonon valinnan nukkumisesta sohvalla ja sehän nyt ei tälläsen pyylevän keski-ikäisen naisen vartalolle oo ollenkaan se paras mahdollinen. Ratkaisuun päädyin päikkäreitten perusteella. Olen nimittäin usein ottanut kyseisellä sohvalla makeat päikkärit ja siihen hommaan se on toiminut aivan loistavasti. Siksipä päädyin sanomaan että se välttää mulle oikein hyvin. Enkä siis saanut kumpanakaan siinä nukuttuna yönä kuin pätkittäistä unta. Ja kun nuo päivä tuolla reissun päällä olivat aikamoista rock´n´rollia aamusta iltaan niin väsy meinas ottaa yliotteen.
Viime yöksi palasin sitten omaan sänkyyn Akin viereen, mutta eipä se uni tullut kunnolla siinäkään. Olisin tietenkin halunnut viereen ja mieluusti kainaloon kun muutaman yön olin ollut poissa niin sitten kun toinen kääntääkin selän niin jäihän siitä vähän paha mieli. Etenkin tänä ihanan kevyenä aikana kun tunnun pahoittavan mieleni niin kovin herkästi. Siinä sitten yritin kumminkin saada unta ja olla ihan huomaamaton valvoessani ettei toinen häiriinny. Herätys hällä kuitenkin niin älyttömän aikaisin. Noh, sitten aamulla anivarhain kun Akin on aamupalaa syönyt niin varmaan oon säestänyt komella kuorsaamisellani sitä. Sen muistan, että lähtiessään Aki kävi suukot antamassa ja toivottelin hyvää työpäivää. Sitten yrittäessäni saada uudelleen unen päästä kiinni, iski jostain mahakipu. Mahassa väänsi tosi inhottavasti ja välillä tuntui, että oksettaakin. Siitä sitten olikin tosi hankala saada unta kun yritin hieroa välillä mahaani että kipu antaisi periksi. En ymmärrä mistä moinen nyt tuli. Jonkun aikaa meni kun sitten hieronta auttoi ja tuntui, että uni saattaisi tulla. Kun sitten heräsin 10 aikaan niin mahakipu tuntuikin olevan poissa. Ihanaa! Aamupalan sain syötyä ihan normaalisti eikä sen jälkeenkään tullut mahakipu takaisin. Oikein hyvä niin.
Avasin kaihtimet ja ensireaktio oli että blääh, taas sadepäivä. Tarkempi vesilätäkköjen syynäys kuitenkin osoitti, että ulkona on vain märkää mutta vettä ei sada ollenkaan. Itse asiassa olin jo päättänyt että lähden lenkille, satoi tai ei. Ajattelin vaan laittaa sadetakin päälleni jos vettä tihuttais eiliseen malliin. Happihyppelylle oli päästävä. No, nyt ei tarvinnut sadetakkia vaan saatoin lähteä ihan normi ulkovaatteissa. Spotify vaan luureihin soittamaan hyvää musaa ja eikun reippailemaan.
Akillesjänne ilmoitti olemassa olostaan heti aamusta, mutta ajattelin vaan teipata sen ja lähteä kumminkin ulos. Päätin, että tullaan sitten lyhyempää reittiä kotiin mikäli ei jalka kestä. Tuo vaiva on siitä ihmeellinen, että se tulee eniten kylmästä. Eilenkin siitä, että eräässä paikassa etsittiin geokätköä ruohikolta ja koska mulla oli jalassa vain tennarit niin kylmyys jotenkin tuli kenkäpohjien läpi. Heti alkoi tuntua pientä jomotusta. Juu juu, mulla oli nyt vain tennarit koska ei ollut tarkoitus maastoilla vaan ainoastaan kaupoissa kulkea. Itse jänne oli säärystimellä lämmitetty ja jalassa paksut sukat. Alkusysäys tuolle kivulle tuli siellä puolukkametsässä kun oli kumpparit jalassa ja vaikka oli villasukatkin niin märkä metsä hohkas kylmää kengän läpikin. Anyway, akillesjänne tulee siis kipeäksi niin, että astuminen tuntuu sellasena pistävänä kipuna. Pystyn kuitenkin varata jalalla ihan normaalisti. Ja tuo kipu on ainoastaan tuolla alhaalla mistä akillesjänne kiinnittyy kantapäähän. Itse jänne ei oo mitenkään kireänä yms. Venyttelen sitä aina ja jatkuvasti. Nyt haluaisinkin saada varmuuden onko liike tuohon lääke vai myrkkyä.
Tänäänkin mä tein siis sellasen pitkästi yli 5 kilsan lenkin ja puolivälin jälkeen tuo kipu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Jouduin siis tulla kotiin jo aiemmin kun muuten olisin tullutkaan. Oli nimittäin niin mahtava lenkkisää ja syksyiset ihanat maisemat että olisin tehnyt paljon pidemmän lenkin ilman tuota kipua. On tämä kyllä sellastakin shaissea kun jatkuvasti on jostain kipeä. Tätäkö tämä keski-ikäistyminen nyt sitten on? Huomaan, että musta on tullut sellanen vaivojen valittaja. Koko ajan mä oon ilmoittamas jostain paikasta jota kolottaa tai joka on kipeä. Ärsyttää ihan itteänikin, saati sitten toista. Aki ei varmaankaan jaksa kuunnella puoliakaan mun jutuistani ja siitä varmaan johtuukin että koen puhuvani sellaisia monologeja välillä. Viihdytän itseäni ja näitä seiniä täällä. Aki ei jaksa korvaansa lotkauttaa mun ikuisille kertomuksille ja sen huomaa siitä, että välillä hän itse puhuu sitten niitä ihan samoja asioita mulle ns. uusina joista oon ite jo puhunut aiemmin. Enkä mä jaksa korjata. Kyllä mä tajuan, että puhun ihan liikaakin eikä sen takia toinen jaksa kerta kaikkiaan perehtyä ja kuunnella. Sitten vielä kun ollaan niin paljon kahdestaan niin hän on väkisinkin kaiken mun uutistulvan vastaanottokeskus. Hyvät, huonot, tärkeät ja turhat. Sinne vaan, samaan laariin. Voi raukkaa.
Oonkin nyt tässä itsetutkiskelu asiassa päässyt siihen vaiheeseen, että yritän tiedostaa sellaset asiat itsessäni jotka saattavat olla toisille vähän raskaita. Mietin ja muistelen mistä asioista mua on joskus moitittu ja koitan niistä päästä eroon. Tai edes jotenkin muuttaa itteäni niiden suhteen. Puhuminen on yks asia. Yritän kovasti opetella olemaan vähemmän pyryharakka ja enemmän joku lintu joka on rauhallinen :) Siis ettei aina tarvi puhua ajatusvirtaansa auki tai kommentoida vaikka telkkarista joka asiaa vaan voi olla ihan hiljaakin. En mä siinä oikein hyvin kyllä vielä ainakaan oo onnistunut mutta oppia ikä kaikki- sanotaan.
Sitäkin oon ehtinyt tuumia, että minkähänlaisen otsikon alle tämä mun tämänhetkinen elämänvaihe pitäis laittaa? Siis tämä että käännyn niin kovasti omaan itteeni ja yritän opetella paremmaksi ihmiseksi. Tai ainakin kanssakulkijoilleni hiukan helpommaksi käsitellä. Sitten pitäis vielä muistaa sekin, ettei itseä tarvitse tai voi liikaa muuttaa. Siitä ei seuraa muuta kuin entistä suurempi identiteettikriisi, jollaista mä tunnun tällä hetkellä vähän potevani. Jaa miksikö, no niin monesta eri syystä. Eniten mua surettaa tällä hetkellä ajatus siitä ettei mua kukaan tarvitse. (Siksiköhän mä tahtoisin sen koiran...) Lapset on jo kasvaneet niin isoksi etteivät äitiä tarvitse jatkuvasti. Tai näin ainakin minä sen koen. Tuntuu erittäin hyvältä, että ottavat kumminkin sillointällöin yhteyttä kun tarvitsevat neuvoa tai opastusta elämän varrella eteen tuleviin kysymyksiin. Toivonkin, että jokaisella lapsellani olisi tunne, että mä tuun aina olemaan niitten puolella ja siihen voivat luottaa aina. Silti, se että mä asun täällä kaukana on omiaan tuomaan mulle etenkin huonompina päivinä tosi suurta painoa tuonne sydämeen siitä etten ole läsnä. Podenko mä tyhjän sylin ahdistusta? Sitäpä en oo tullut ajateltua. Kuitenkin nyt on myös elämässä ne hetket, että on vihoviimeistään selvää etten enää tule lapsia saamaan. Vaikka se biologisesti saattais olla mahdollista vielä pitkään, niin kyllä se juna on lopullisesti mennyt. Luulen ainakin käsitelleeni tämän asian pari vuotta sitten pois, mutta liekö se kuitenkin kummittele tuolla takaraivossa. Lopullinen luopuminen jostain isosta, ensimmäinen sellainen omassa elämässä mitä tapahtuu iän tuomana.
Tarpeettomuuden tunne on varmaan mulla käsiteltävänä ihan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oon aina ollut sellanen tyyppi joka välittää ja huolehtii niin mielellään läheisistään ja se on ollut jotenkin ihan itsestäänselvä asia mulle että lähellä on ihmisiä joista huolehtia. Nyt oon löytänyt itteni aivan odottamatta tilanteesta, jossa mun arkiympyröissä ei olekaan tälläistä. Ei oikein ketään kenestä pitää huolta. Onneksi mulla on työ tuollainen, että mulla on siellä noita pikkuisia joista huolehtia mutta eihän se ole koskaan sama kun läheiset ihmiset. Mulla on tietenkin Aki tässä arjessa josta huolehdin ja välitän ihan hirveästi. Siitä seuraakin sitten seuraava huolenaiheeni eli se, että kun mun arkivälittämisen kohteet on niin vähissä niin mä tukahdutan Akin sitten siihen huolenpitooni. Hössötän ja paapon ihan liikaakin. Voiko niin edes tehdä? Mutta siis tuossa tulikin oiva esimerkki siitä, millaisessa tilassa mä elän itteni kanssa tällä hetkellä. Mietin ja analysoin kaikkea tekemisiäni. Aki sitten taas ei ole tyyppi joka näyttäis arjessa että välittää niin siitä tulee mulle myös olo ettei musta kukaan välitä. Kun on tottunut siihen, että ympärillä on aina ihmisiä joiden tietää välittävän niin nyt on jotenkin todella tyhjä olo välillä. Ja epävarma ja jotenkin tavallaan yksinäinenkin. Sellainen, ettei kuulu oikein mihinkään. Onkohan tässä sepustuksessa mitään sellaista josta joku muukin saa kiinni? Yritän nyt purkaa tätä ajatusta tänne, josko sitten saisin paremmin jostain langan päästä kiinni että miten mä pääsisin tästä tilanteesta itteni kanssa eteenpäin. Mitä kauemmaksi mä jään näihin fiiliksiin vellomaan niin sitä varmemmin mä kadotan itteäni itteltäni.
Sitten on vielä sekin, että onhan mun elämään tullut uusiakin ihmisiä joista haluaisin välittää paljon enemmänkin kun koen että mulle kuuluu. Kaikenlaiset rajat ovatkin ne jotka ovat tulleet paukkuen vastaan välillä yllättäenkin. Ehkä mä en oikein vielä tiedä miten noidenkaan asioiden kanssa kuuluu toimia. Mikä kuuluu mulle ja mitkä on asioita joista mulla ei oo oikeutta esim kysellä. Tämä aihe on mulle tosi arka enkä halua siitä tämän enempää tässä puhua.
Summa summarum, kovin päänsisäisesti tuulista aikaa elellään. Isoissa linjoissa elämä on kumminkin aika tasapainoista ja tällä sabluunalla porskutetaan eteenpäin.
Ihanaa, että on perjantai. Se on Sartsan skumppa- ja vain elämää päivä. Kotoilua ja hemmottelua!Toivottavasti vähän kainaloa ja suukkojakin.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti