Samasta aiheesta sattumalta jutteli tänä aamuna meidän reksi viikon avausta pitäessään. Siis siitä, että aina voi tehdä jotain suunnitelmia tulevan suhteen mutta ei kannata liikaa elää sitä tulevaa sillä fakta on ettei me tiedetä tuleeko sitä ,sellasena kun me halutaan, kumminkaan. Antoi lapsille käsitettävänä esimerkkinä sen että kesäloman aikana suunnittelee kovasti menevänsä jonkun tietyn kaverin kanssa vaikka uimaan huomenna mutta sitten kun menee hakemaan kaveriaan niin hän onkin menossa perheensä kanssa lomareissulle. Sitten menee oma päivä ihan pilalle kun suunnitelmat menikin mönkään. Tätä samaa asiaa me kerrattiin sitten tuola liikuntatunnillakin, sillä pesispelin tuoksinassakin huomasi miten oppilaat elävät aina jo jotain tulevaa hetkeä. Montako juoksua vielä pitää saada, mitäs tapahtuu kun meidän lyöntivuoro loppuu, mitä me ollaan tämän pelin jälkeen, ollaanko kirkkistä, saanko mä olla etsijä... Koskaan se keskittyminen ei oo siinä hetkessä mitä eletään ja se on jotenkin surullinenkin merkki ainakin mun mielestä. Oon joskus aiemminkin sanonut siitä, miten aika on menettänyt merkitystään iän karttuessa. Lapsenahan kesälomat kesti ikuisesti ja elettiin jotenkin ihan omassa kuplassa silloin. Ehdittiin vaikka mitä päivän mittaankin. Nyt näin aikuisena päivät, viikot ja kuukaudet valuu sormien välistä niin, ettei niistä saa mitään otetta ellei tosiaan ole tarkkana ja kiinnitä asiaan huomiota. Ja oon jotenkin ajatellut sen johtuvan juurikin siitä, että aina on kalenterissa jotain asioita mitä tehdä tai juttuja mihin mennä. Sen takia aikakin sitten kiiruhtaa hurjaa vahtia. Siksipä mulle tuleekin vähän surullinen mieli siitä osaako nykylapset kesälomallakaan keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja tee mitä mieleen tulee vai suunnitellaanko sitä silloinkin koko ajan jotain spesiaalia tekemistä. Nyt jo ainakin niin monen suusta on kuulunut yhtä sun toista suunnitelmaa kesän varalle.
Ittiä ainakin välillä ärsyttää hiukan enemmänkin se, että aina pitää olla menossa johonkin tai tehdä jotain. Koko ajan on ainakin ohuesti huono omatunto jos töitten jälkeen illalla haluaakin vaan olla kotona pääsääntöisesti olla tekemättä yhtikäs mitään. Pitäis siivoilla, tehdä jotain hyödyllistä, käydä lenkillä tai uimassa, puhumattakaan kuntosalista. Nähdä kavereita, soittaa autohuoltoon, varata se pirun katsastusaika. Mulla tuppaa jäädä rästiin ja viime tippaan edelleenkin yhtä sun toista. Mä haluaisin vaan olla. Koomata vaikka. Tuijottaa näkymätöntä pistettä peräseinässä. Maata sohvalla ja tuijotella kaukaisuuteen ja haaveilla. Voi kun haaveilusta vois saada palkkaa, mä eläisin aivan erinomaisesti sillä!! Viime aikoina mä oon haaveillut erityisen paljon monenlaisista asioista. Ei juurikaan mistään ihmeellisestä mutta taas toisinaan todella isoista jutuista. Niin isoista etten oo edes muistanut miettiä mitä tekisin jos saisin lottovoiton.
Mulla on matkakuume. Haluan aurinkoon. Sinne missä kuuma hiekka polttaa varpaita kun juoksen viileään meriveteen. Aurinko lämmittäis koko kroppaa ja leuto tuuli suukottais kasvoja. Haluan tuijottaa aamuauringossa rasvatyyntä merta. Missä voi hyvän kirjan kanssa löhötä altaan reunalla tai meren rannalla niin kauan kun ei enää jaksa. Tai ottaa vaikka tirsat siinä lukemisen ohella. Haluan sinne missä ei tarvi tehdä mitään, suorittaa mitään, jaksaa jos ei halua. Niin että sais oikein kunnolla akkukaapelit aurinkoon kiinni ja ladattua päänsä. Ehkä kesällä, ehkä. Toivotaan mutta ei eletä sinne asti.
Nyt tässä hetkessä mä ajattelen ainoastaan kohta jäähän tippuvaa kiekkoa kun Suomi ottaa vastakkain USA:n kans MM-lätkässä. Ai että mä nautin siitä. Näillä ajatuksilla tähän viikkoon.
Luota hetkeen!
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti