Jäi viime postauksesta kertomatta että väsymyksen taustalla saattaa olla ihan jotain syytäkin. Paineet ja stressikin on viime aikoina ollut aika kovat eikä itkulta todenteolla oo vältytty. Eniten sydämen muljahduksia on aiheuttanut tuo nuorimmaiseni eli Ville ja lähinnä nyt diabetekseen liittyvät asiat. Hoitotasapaino ei oo ainakaan parantunut ja siitä on pitänyt tietenkin niin suurta taakkaa kantaa sydämellään että ei oo ihme jos alkaa pikkasen väsyttää.
Ville ei nyt vaan meinaa millään saada tuosta hoidosta taas otetta vaikka mitä ollaan koitettu. Tunne on tietenkin päällimmäisenä huoli ja murhe mutta myös pettymys ja suru. Yhtään ei helpota se, että on sellainen tunne että sairaalasta, koulusta ja joka suunnalta osoitetaan sormella kotiväkeä että poika on jätetty heitteille eikä hoidosta välitetä. Kyllä välitetään. Mun sydän aivan tuntuu välillä räjähtävän siitä huolesta ja syyllisyydestä että mä oon täällä näin kaukana enkä voi ottaa poikaa tuohon viereen ja laittaa asioita kuntoon. Vaikka tiedän ettei se mitään auttaisi. Kaikenlaisia juttuja on yritetty jolla vois muistuttaa mittaamaan sokerit ja tekemään tarvittavat hoitotoimenpiteet. Poikaa ei saa puhelimella kiinni joten ei oo paljonkaan mahdollista koulupäivien aikana olla apuna muistamisessa. Syytä siihen, ettei puhelimen päässä voi olla vaikka se muuten on kasvanut käteen kiinni, ei oikein ole. Loppuviikosta ja maanantaina mulla meni työpäivästä aikaa puhelimessa ehkä luvattomankin paljon. Oon puhunut luokanvalvojan, kouluterveydenhoitajan, diabeteshoitajan ja ties kenen kanssa. On tehty suunnitelmia ja oon kysellyt neuvoa. Haluan Villen ad/hd testeihin. Oon ajatellut sitä jo aiemminkin mutta sitten kun ei koululta oo kuullut ikinä mitään aiheeseen liittyvää niin mä oon aatellut ettei siinä mitään oo.Nyt sitten pari opettajaa oli kuulemma maininnut jotain Villen levottomuudesta niin ajattelin että olisko kumminkin hyvä testata tuokin juttu. Nimittäin jos jotain tuollaista tarkkaavaisuus-/keskittymisongelmaa on niin se olis aika vaikea yhtälö tuon diabeteksen hoidon kanssa. Silloin vastuunottaminen hoitotoimenpiteistä on entistä haastavampaa.
Ihmeen aihe on se, että miksi nuo mittaamiset ja pistämiset unohtuu vaikka Ville ei oo mitenkään tahallaan heittänyt hoitoa retuperälle. Ei vaan omien sanojensa mukaan kerta kaikkiaan muista. Mikään motivointi ei tunnu auttavan. On sovittu erilaisia systeemeitä miten me voitais olla etätukena näissä jutuissa mutta sitten tosiaan puhelimen kautta ei saa kiinni. Poika on jo sen ikäinen ettei joku voi koko aikaa olla käsipuolessa kiinni vaan hoitojuttujen täytyis tulla omasta tahdosta. Hulluinta on se, että sitä ittiäänkin ottaa hermoon oma saamattomuutensa. Että miksi ei voi vaan tehdä noita juttuja. Turhauttavaa kaikille osapuolille. Tuon takia just oon alkanut ajatellakin että voisko taustalla olla jotain häiriötä mikä vaikeuttaa noita diabeteksen hoitokuvioita. Pakko selvittää.
Mukana kuviossa on sairaala, sossu, koulu ja me kotiväki nyt ainakin. Yhtään siis stressiä ei vähennä se syyllisyys jota itte kokee itteään kohtaan saatika että se paine ja stressi tuntuu ulkopuolelta vielä kovempana. Pakko on nyt vaan jaksaa yrittää hoitaa tämä homma kuntoon. Keinolla millä hyvänsä.
Tähän päälle sitten laitetaan tuo työn epävarmuudesta johtuva stressi. Siihen on nyt tullut hiukan vihreämpää valoa alkuviikon aikana mutta niistä sitten enemmän kun on jotain varmaa. Ollaan nyt hys hys. On siis kaikenkaikkiaan aikamoinen kuorma tuossa hartioilla. Välillä tuntuu kun kaikki maailman huolet ja murheet olis niskassa ja siksi varmaan tuo jaksaminenkin on niin heikoilla kantimilla aina välillä. Työkään nyt ei mitään kaikkein iiseintä oo kun erityisten kanssa kaiket päivät hommia tekee. Onneksi työ on sentään mieluista. Sekin auttaa vetämään itteään aina ylös kun kaatuu oikein pahasti maahan ja henkiset ruvet on aikamoiset.
18 päivää tätä kouluvuotta vielä jäljellä joten eiköhän tästä nyt vielä hyvä tuu. Minä oon järjissäni kun koulut loppuu ja poikanikin saa todistuksen että pääsee siirtymään ysille. Kaikki on vielä auki ja haaveena horisontissa mutta pakkohan sen on ajatella vaan posin kautta.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti