Joka äitienpäivä mä muistelen niitä aikoja kun lapset oli pieniä ja kiikuttivat toinen toistaan liikuttavampia tuotoksia äitienpäivän aamuna sänkyyn. Oli väkerrelty kerhossa, hoidossa tai koulussa korttia sun muuta. Tulee haikea mieli. Mulle äitienpäivä on näinä aikoina jopa hiukan ahdistava. Huomasin sen muutama vuosi sitten, että en osaa nauttia tästä päivästä ihan niin täysillä kun siitä pitäis voida. Siis ei sillä, ettenkö olisi maailman onnellisin että mulla on kolme ihanaa lasta. Rakastan olla äiti ja se on parasta mitä mun elämässä on sattunut ja tapahtunut. Jos mulla ei olisi noita lapsia niin eipä mulla olisi oikein mitään. Mistä sitten tälläinen fiilis mahtaa johtua?? Noh, uskokaa tai älkää, mä olen sitä paljon miettinyt. Viime vuonna muistan erityisen syvälle menneeni tähän ajatukseen. Ajattelen, että se liittyy siihen että oon muutenkin ankara itteäni kohtaan ja asetan riman aina tosi korkealle mitä tulee itteeni. Vähän siis samaa kun tuolla työelämän puolellakin kun poden sitä huijarisyndroomaa niin kait se sitten tulee tässä äitiysasiassa vielä potenssiin viis. Äitiys on kuitenkin oman mittapuun mukaan se tärkein asia tässä elämässä.
Mä siis koen olevani äitinä riittämätön. Siinä se tuli. Olisin halunnut ja haluaisin olla niin paljon enemmän ja parempi kun mitä oon ollut. Koen huonoa omatuntoa siitä etten ole jaksanut vaan oon romahtanut niin etten oo jaksanut oikein itteänikään kannatella. Mulla on huono omatunto myös siitä, että lapset on joutunut elää masentuneen, alakuloisen ja jaksamisen äärirajoilla kamppailevan äidin lähellä. Se ei oo voinut olla vaikuttamatta lapsiin ja se on asia joka vaivaa mua tosi paljon. Toisinaan poden myös huonoa omatuntoa siitä, että olen tehnyt tälläisiä ratkaisuja jotka on johtaneet lasten kannalta radikaaleihin muutoksiin. Kuitenkin toisaalta tiedän sydämessäni että kaiken mitä oon tehnyt, oon tehyt siksi että voisin itse paremmin ja voisin sitä kautta olla enemmän läsnä myös esimerkiksi lapsille. Siellä se mun ajatus siis juoksee juoksupyörässä pääni sisällä eikä osaa tulla siitä pois. Näin mä ajattelen, en voi sille mitään vaikka kuinka ajattelisin miten päin vaan. Ja etenkin nyt kun lapset on kaukana niin en haluaisi muistaa koko tätä päivää, nukkua vaan huomiseen.
Mutta sitten taas toisaalta. Tein aamulla postauksen facebookiin missä puolestani yritin osoittaa kiitollisuutta omasta puolestani oman elämäni äideille. Koen että mulla on ollut monta äitihahmoa mun elämässä jotka on ihan oikeasti mahdollistanut sen, että mä oon kasvanut näinkin kelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Mun oma äiti on sellainen joka ei koskaan tuomitse mistään mitä sattuu ja tapahtuu elämän varrella. Ei se nyt tietty kaikkea allekirjoita eikä hyväksykään mutta ei myöskään lähde lyttäämään. Se on hienoa. Aina on tiennyt että hölmöilyistä huolimatta aina voi laskea ittensä perheen jäseneksi eikä oo pelkoa että käännetään selkä.
Isu, eli äidin äiti, oli aivan käsittämättömän hieno ihminen. Niin lämmin ja vastaanottavainen, elämäniloinen. Ei sanonut kestään pahaa sanaa ja erittän harvoin oli edes pahalla tuulella, En muista koskaan nähneeni isua kiukkuisena. Nauru oli herkässä ja ymmärrystä kaikkia kohtaan löytyi loputtomasti. Avoin suhtautuminen maailman menoon ja huumori herkässä. Oon aina sanonut, että jos pitäis nimetä joku idoli itselle niin mä sanoisin isu. Siinä on esimerkkiä millaiseksi ihmiseksi mä haluaisin tulla. Mulla on isua usein ikävä.
Mumma, eli isän äiti, on ollut erityisesti lapsuuteni kesinä vahva huolehtija kun me serkkujen kanssa ollaan elelty vähän ku melukylän lasten elämää. Meille on tehty serkku Pian kans kesäksi joku oma soppi missä ollaan saatu nukkua ja on mahdollistettu sellaset aurinkoiset lapsuuden kesät. Ihana mumma <3
Sitten on vielä Anna ja Maija, mun tädit, jotka on myös kuin mummoja mulle. Olleet aina vahvasti läsnä mun jokapäiväisessä elämässä lapsena ja nuorena. Antaneet turvallisen kasvuympäristön ja turvasataman jonne monta kertaa yläasteen aikanakin menin koulubussilta suoraan. Usein siihen aikaan tietenkin päivän mittaan koulussa tapahtui mieltä myllertäviä asioita ja maailma saattoi tuntua ajoittain vähän kovalta ja turvattomaltakin mutta "iskalas" oli aina tuttua ja turvallista. Sen luumukiisselin tai kahvittelun jälkeen oli taas tunne, että ehkä mä sittenkin selviän. Iso kiitos myös sinne.
Tunnen itseni tosi pieneksi näiden kaikkien superäitien rinnalla joita mun lähipiirissäkin on. Parhaani oon kuitenkin tehnyt ja teen edelleen. Oon lapsilleni takuulla aina käytettävissä ja valmiina auttamaan, vaikkakin sitten välimatkan päässä. Oma jaksaminen on siihen avainasemassa että pystyn näin tehdä. Sen mä tiedostan kyllä. Mun on pidettävä omasta jaksamisesta huolta tekemällä välillä itselleni tosi vieraita itsekkäitä päätöksiä, mutta kaiken teen siksi että musta olisi läheisilleni edes jotain iloa ja apua tulevaisuudessakin.
Tälläisiä mietteitä siis tänä sateisen harmaana äitienpäivänä vuosimallia 2019. Nyt juhlimaan anopintekelettä.
rakkaudella,
Sartsa
PS) Kiitos Jenni, Elina ja Ville että saan käyttää titteleistä parhainta ja olla Äiti <3 Rakastan teitä!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti