KIROSANA NIMELTÄ DIABETES JA JOTAIN IHAN MUUTA

Tunnepuolella raskas päivä on jo ehtoon puolella. Aamulla olin vaan pari tuntia töissä ja sitten oli aika kääntää auton nokka kohti Seinäjokea. Meidän diabeetikko on ollut tämän viikon osastolla ottamassa uutta vauhtia ja pontta noihin hoitorutiineihin. Tänään oli sitten kotialähdön aika mutta sitä ennen lähtöpalaveri johon vanhemmatkin toki oli kutsuttu. Palaverissa oli mukana lääkärin ja diabeteshoitajan lisäksi ravitsemusterapeutti, sossutäti ja psykologi. Siinä käytiin läpi näiden päivien varrella havaittua ja sitä, että mitä tässä nyt jatkossa sitten pitäisi tehdä että hommat sujuis toisella lailla.

Poika itte otti tietenkin raskaasti koko sairaalajakson. Odotti vaan kotiinpääsyä ja tänäänkin oli miltei karata ennen lähtölupaakin. Hiukan mua huolestuttaa, että ottiko se onkeensa yhtään mitään tästä viikosta. Kovasti lääkäri koitti herätellä Villeä siihen, että hän on jo 15vee jolla pitäisi diabeteksen hoito onnistua ihan omatoimisesti jo mutta tällä hetkellä tilanne on sellainen kun Ville olis 5 vuotias. Tarkoitti sillä sitä, että niin paljon pitää olla perään kattojana kun tollasilla pienemmillä lapsilla. Ajatteli että se herättelis Villeä jotenkin huomaamaan näitä asioita. Aika vakavalla naamalla poika siinä palaverissa istuikin mutta en oo varma mistä syystä. Halusiko vaan pois vai ottiko oikeasti lääkärin sanat tosissaan. Lääkäri nimittäin herätteli siihenkin ajatukseen, että mitä oikeasti tapahtuu jos tämä hoito jatkuu tälläisenä vielä kauankin, että mitä kaikkia ongelmia siitä seuraa ja ihan ammatinvalinta asioihin asti. Ei oo tainnut poika ajatella sitä, että moniin niihin ammatteihin mistä haaveilee tarvitaan ajokortti. Sitähän ei tälläisellä hoitotasapainolla saa sitten millään.

Ittellä oli kyllä tosi raskas olo siinä istuskella ja kattella sitä touhua. Kävi sääliksi Ville, enkä oikein tiedä mistä syystä kaikkein eniten. Toisaalta siksi, että se oli kaikkien hampaissa vähän kun tuomiolla mutta toisaalta siksi että mulla on suuri huoli pojan tulevaisuudesta. On oikeastaan vaan ajan kysymys milloin diabeteksen ohelle tulee jotain muita sairauksia jos tämä tahti ei muutu. Huolestuttaa se, ettei tähän hommaan meinata löytää ratkaisua sitten millään. Mikä ihme se viisasten kivi olis mitä tähän vois käyttää? Mistä löytyis se pieni napsu sieltä pojan päästä jonka eri asentoon säätämällä se itte oivaltais nämä hommat. Osastojakso osoitti nyt ainakin sen, ettei teknisesti oo mitään ongelmaa noissa hoitojutuissa. Osaa kyllä ne kaikki kanyylin vaihdot ja muut tekniset jutut moitteetta. Osastolla oli hoitaja muistuttamassa että muistaa mitata sokerit ja pistää insuliinit mutta poika itte teki kaikki toimenpiteet. Ei siis ole siinä ongelmaa. Ravitsemusterapeutti oli jälleen jutellut ruokajutuista ja pyytänyt arvioimaan eri ruokien hiilareita ja niistäkin Ville oli kuulemma suoriutunut moitteetta. Tietää siis kyllä ateriarytmit ja osaa hiilarit laskea oikein. Ei ongelmaa siinäkään. Ainut ongelma siis koko kuviossa on se, ettei näitä osaamisia oteta käytäntöön. Porukalla sielä kaikki ammattilaiset koitti Villeä kehua ja luoda uskoa siihen että kyllä se pystyy nämä hommat hoitaa. Kunpa nyt motivaattorina toimis sitten vaikka se, että sais kaikki kyttääjät pois niskasta kun hommat alkais sujua. Aivan sama mikä se syy on, että alkaa homma pelittää kunhan vaan alkais.

Ittiä turhauttaa niin älyttömän paljon kun olo on niin voimaton. Mitä sitä voi muuta tehdä kun yrittää pommittaa viestein pitkin päivää ja muistutella että teitkö niin ja teitkö näin tai tee nyt niin ja näin. Sitten toinen ei vastaa niihin ja asiat menee taas päin per**ttä. Turhauttaa, itkettää, suututtaa, hermostuttaa, ärsyttää. En halua ajatella edes sitä mitä tapahtuu jos ei tälläkään kertaa onnistu tämä homma. Koitetaan porukalla tehdä kaikki mahdollinen sen eteen että onnistuis. Se oli uutta tuola palaverissa että eniten huutia annettiin pojalle itelleen ja sanottiin että tuon ikäisen kuuluisi jo ottaa itte vastuu omista hoitokuvioistaan eikä valtuuttaa niihin jotain ulkopuolista aikuista. No oli niin tai näin niin ei tässä kohtaa oo kun yks päämäärä johon tulee pyrkiä ihan sitten millä avulla ja ilveellä tahansa eli parempi hoitotasapaino. Aika näyttää onnistuuko....

Henkisesti tuo palaveri oli mulle todella raskas. Oli jotenkin jäätävää huomata se, miten mut sivuutettiin aika lailla koko hommassa. Jos mä sanoin jotain niin en kokenut että sitä olis kuunneltu. Itse toki ajattelin omassa vinossa mielessäni, että koska mä oon etävanhempi niin ei mun tarvi pahemmin huikkia tähän asiaan liittyen. No niinhän se toki onkin. Arjessahan nämä hommat hoidetaan mutta silti mun sielua kouraisi ja syvältä. Jo valmiina oleva syyllisyyden peikko sai oikein boostia moisesta. Yritän olla ajattelematta ja puhuin jo itselleni että on hyvinkin mahdollista että kuvittelen koko homman. Se nyt ei vaan poista sitä ahdistusta mikä mulla asian tiimoilta on. Niin.

Sairaalasta pääsyn jälkeen käytiin vielä yhteisellä välipalalla ennen kun tiet erkani. Kotimatkalla mä sain hetken mielijohteesta päähäni käydä katsomassa erästä kohdetta jonka oon bongannut joskus retkipaikka sivustolta. Mulkkujärvi oli paikan nimi ja siellä piti olla lintutorni josta näkee todella monenlaisia lintuja. Mullahan ei tietenkään ollut kun tennarit jalassa mutta päätin silti lähteä kattomaan josko polku oli sen verran kuivaa että saattais pärjäillä ilman sen kummempaa retkivarustusta.

Ihan noin pitkälle en sentään aikonut lähteä tarpomaan

Pitkokset oli hiukan huonossa hapessa

Polun varrella oli kiviaidan pätkä joka sopii mun silmään

Metsäpuronen

Jonkin matkaa mä pääsinkin ihan hyvin sillä polku oli aikas kuivaa. Sitten tuli vastaan sellainen kurainen ja märkä kohta joka oli niin iso ettei siitä pystynyt hypätä yli. Metsän puolelle en viitsinyt paljaine nilkkoineni mennä joten siitä piti kääntyä. Hiukan harmitti, sillä lintutorni ja lukemani perusteella tosi nätti laavu jäivät ihan todella lähelle. Täytyy mennä joskus käymään paremmin varustautuneena. Kyseisen järven rannalle mä pääsin kyllä ja näin esimerkiksi elämäni ekaa kertaa joutsenen pesän jossa joutsen emo varmaan hautoi munia. Paikka tuntui olevan oikein lintubongarin paratiisi sillä niin monenlaista laulua kuului ympäriltä ja järvellä oli elämää jos jonkinlaista.

Kotiin palasin siis mieli vähän tasaantuneena. En jaksanut lähteä enää lenkille vaan käväisin pikaisesti kaupassa ja tekaisin todellisen tähdesalaatin. Tonnikalaa hain vaan kaupasta lisukkeeksi. Tässä mä oon takapihalla nyt istuskellut hyvän tovin ruokaillen torstai-iltaan sopivalla tyylillä jonka jälkeen aloin naputtaa tätä tekstiä.

Siinä mun nätisti katettu salaatti ja roseviinilasillinen

Aki ilmoitteli just olevansa tulossa kotiin reissuiltaan. Ihan kiva, saadaan yhdessä kattoa jääkiekkoa. En ollut ihan varma onko se tulossa tänään jo kotiin vai viihtyykö toisenkin yön reissun päällä. Ihanaa että kesä palasi takaisin. Tänäänkin lämpötila on ollut auton mittarin mukaan 17 asteessa mutta kotona mittari näytti 20,4 tullessani. Todella ihanaa!! Nyt valmistautumaan matsia varten. Suihkut sun muut pois alta ennen sitä.

rakkaudella,
Sartsa