EPÄREILUUS SYNNYTTÄÄ MIELIPAHAA

Tylsä lauantai. Vettä sataa ja ulkona ei oo edes lonkeron väristä vaan niin synkkää, että tuntuu kun taivas olis tipahtanut alas. Se roikkuu vähintäänkin uhkaavana päittemme yllä. Nyt vetää mielenkin aika maahan. Ei huvita mikään. Ei lähteä lenkille eikä tehdä kotonakaan mitään muuta kun kääriytyä peiton alle ja unohtua sinne.

Mulla on muutenkin vähän paha mieli. Ettei tää vaan johdu tästä kelistä. Ei varmaan sais sanoa mitään mutta sanonpa nyt kumminkin. Tänään vietetään taas yhden nuoren tärkeää päivää jonka seurauksena mä saan muistutuksen taas siitä että oon ulkopuolinen. En kuulu niiden joukkoon jotka on tervetulleita juhlapöydän äärelle. Mä itse välitän mutta siitä ei välitetä että mä välitän. Ehkä mulla ois paljon enemmänkin sanottavaa tästä aiheesta mutta jospa nyt kumminkin jätän tämän vaan tähän. Muutaman viikon päästä eletään päivää joka tulee olemaan mulle tosi kurja. Silloin vietetään sellaisen nuoren rippijuhlaa, joka on mulle todella tärkeä. Melkein kun oma lapsi. Ja jälleen kerran niin paljon kun minä välitänkin ja oon ollut arjessa mukana yrittäen auttaa parhaani mukaan niin koulujutuissa kun muissakin, niin näihinkään juhliin mä en ole tervetullut. Joskus oikein synkkänä päivänä mä meen niin syvälle, että mä päätän lopettaa välittämisen kaikista ihmisistä. Niin usein mä oon tilanteessa, että välitän mutta se tuntuu olevan ihan yhdentekevää.

Tästä aiheesta on tosi vaikea puhua, mä huomaan. Kaikista eniten mua harmittaa tässä kaikessa se, että ihminen jonka kanssa en oo ollut missään tekemisissä tekee musta niin kamalan ihmisen, etten oo tervetullut juhlimaan nuorten tärkeää päivää. Mua loukkaa näköjään tosi paljon se, että joku on päättänyt olla pitämättä musta ilman että on ikinä sanaakaan vaihtanut. Se on epäreilua. Kaikkein epäreiluinta on se, ettei myöskään nämä nuoret itse pääse valitsemaan ketä he juhliinsa tahtovat. Nämä on kumminkin sellaisia once in a lifetime asioita.

Summa summarum, mulla on ulkopuolinen olo. Pitääkin olla kun mä oon ulkopuolinen. Ehkä mä en sitten haluaisi olla sitä. Haluaisin ajatella jollain tasolla kuuluvani perheeseen. Tai edes lähipiiriin. Sitä ei taida ikinä tapahtua. Mun on opittava elämään sen asian kanssa. Herättää monenlaisia ajatuksia.... Että haluanko mä oppia. Vai pitäiskö mun vaan oppia olemaan välittämättä niin ei ainakaan satu niin paljon.

No tämä pieni purku tähän kohtaan ja sitten jääkiekon pariin. Jännätään Suomi finaaliin!

rakkaudella,
Sartsa