EPÄTOIVON JA EPÄTIETOISUUDEN PYÖRTEESSÄ

SOS!! Mulla on tällä hetkellä sellainen olotila että mun kaikki voimat on valunut pois kun viemäriin. Eniten tarkoitan henkisiä voimavaroja. Se näkyy sellaisena että mua itkettää, olo tuntuu voimattomalta, en osaa oikein tarttua yhtään mihinkään, päätä jomottaa ja haluaisin vaan olla ihan hiljaisuudessa. On liian paljon asioita jotka pyörivät päässä ihan jatkuvasti enkä oikein enää tiedä mihin tarttua ekana ja mikä vois odottaa. Jatkuva somessa roikkuminen ja se puhelimen käteen kiinni kasvaminen ei ainakaan helopta tätä painetta yhtään. Mä elän jatkuvassa tietotulvassa ja on olo, että kaikkeen pitäis tarttua ja niin monesta asiasta pitäis olla mielipide. Ymmärrän, että jostain pitäis nyt päästää irti mutta kumminkin on tunne että velvollisuus kutsuu sinne sun tänne.

Mä kannan suurta huolta ja murhetta ihan jatkuvasti tuosta mun nuorimmaisestani. Etenkin nyt kun sokerijuttujen lisäksi vielä kouluasiatkin on siirtyneet kotiin niin mä en saa hetken rauhaa. Ekana aamulla on mielessä että onkohan se lapsi herännyt ajoissa, kumpaa mä nyt kysyisin ekana eli sitä mitä sokereille kuuluu aamusta vai että onko kouluhommat jo valmiina alkamaan. Yritän kysellä vuoronperään molempia. Poika ei vastaa viesteihin tai sitten tulee vaan pelkkä joo. Taitaa olla todella kyllästynyt ainaisin äitinsä whatsapp pommituksiin. Mä en vaan voi sille mitään, että ammattini vuoksi mä haluaisin olla tukemassa koulunkäyntiä. Tuntuu niin valtavan ristiriitaiselta että mä autan muita lapsia koulunkäynnissä päivittäin mutta oma lapseni sitten jäisi vaille apua tehtävissään. On joku ihmeellinen ääni takaraivossa joka sanoo, että sunhan täytyis nyt nämä hommat hoitaa. Etänä tämä kaikki on vaan niin pirun paljon hankalampaa. Huono äiti huudot kaikuvat pääkopassa jatkuvasti ja sitten mä tasapainottelen sen kanssa että miten paljon lapseni kuormittuu näistä mun viestipommituksista kaiken sen tehtävien kanssa ahertamisen keskellä. Välillä yritän soittaa, että ei tulisi sitä viestitulvaa mutta eihän mulle vastata. No, voihan olla että just ne tehtävät on kesken. Tai syöminen tai jotain. Sitten on kumminkin tehtävä sama viestikyselyhäirintäkierros jossain vaiheessa uudestaan. Oletko huomannut nämä äikän tehtävät täältä, entäs sen eilen tulleen ruotsin tehtävän. Taas tekis välillä mieli kysyä miten sokerien kanssa pärjätään, mitä ne oli ruualla. Ja muistithan tehdä kaikki toimenpiteet. Sitten en kumminkaan kaikkea viitti kerralla kysyä mistä aiheutuu se jatkuva huolen vellonta pääkopassa.

Mun normipäivä menee nykyään jotenkin näin: herätys klo 7.00, aamupala ja töihin. Töissä olen klo 8 ja kun avaan koneen niin heti työsähköpostien tarkistuksen jälkeen avaan lapseni wilman ja otan muistiinpanovihkoni esiin johon poimin ensimmäiset läksyt sille päivää. 8.30 jälkeen laitan ekan viestin että jokos sielä ollaan herätty. Sitten tokaksi kuva niistä ekoista läksyistä. Yritän tehdä vähän omia töitäkin välillä. Työwilmaa, ohjeistamista, laskujen käsittelyä. Klo 9 jälkeen uus kurkkaus wilmaan ja seuraavan tunnin läksyt talteen. Niistä viesti pojalle. Eskarit ovat saapuneet joten siellä vähän hommia mutta päässä soi että muista laittaa ennen klo 10 muistutus että muista luokanvalvojan vartti. Sitten taas jatkuu hommat eskarien kanssa kunnes mennään syömään klo 11. Heti ruokailun jälkeen viesti lapselle että olethan tehnyt ekat tehtävät tai sitten kyselen sokerien perään. Molempia en viitsi ja siitä tulee huono omatunto koska pitäis kysellä niistäkin. Välillä laitan lapsen isälle viestiä että olethan huomannut ottaa ne pojan tehtävät wilmasta muistiin. Saan vastauksen tai en. Vaihtelee.
Iltapäivän tunti 12-13 oon aika tiukasti eskareiden kanssa sillä kyseessä on heidän päivän vipa tunti. Laitan puhelimet hetkeksi kokonaan pois. Heti eskarien heippojen jälkeen menen taas sinne wilmaan ja katson lapsen seuraavat tehtävät jotka ovat ruutuun pamahtaneet. Kysyn onko ne huomattu. Saan vastauksen tai en saa. Vaihtelee. Iltapäivä omia töitä kansliassa, jatkuva ääni päässä miettii onko sokerihommat hoideltu niinkuin pitää. Onko tehtävät jaksettu/osattu/pystytty tehdä. Jos tehtävät jää tekemättä niin jää jälkeen, kyseisissä päivän tehtävissä on ihan yllinkyllin ettei niitä parane alkaa keräilemään. Sokeriasiat pitäis saada kuntoon että poika pysyis ylipäänsä kunnossa. Viestejä, uusia viestejä. Haluaisin auttaa mutta en voi tietää täällä etänä miten paljon mua tarvitaan. Eikö apua kysytä koska sitä ei tarvita vai siksi että jätetään vaan tehtävät tekemättä. Huoli kasvaa lisää kun huomaan seuraavalla wilmassa käyntikerralla että tuntimerkintöihin on tullut eiliseltä merkintä tekemättömistä tehtävistä. Voi himputti ja minä kun uskoin kun mulle sanottiin että tehty on. Ruoskin itteäni siitä että autan muita mutta omani jää vaille apua ja valvontaa jota niin kovasti tarvii. Työpäivän jälkeen pääsen kotiin ja laitan heti taas viestiä jostain. Joko kysyn niitä päivän sokereita tai sitten varmistelen että tehtävät on tehty ja lähetetty. En saa vastausta ja laitan uuden viestin. Sitten tulee pojalta viesti että olin nukkumassa. Sitten ärsyttää itteäkin se jatkuvat viestipommitus. Taidan itse kuormittaa enemmän kun koulu ja sokerihommat yhteensä. Mutta kun se on äidin tehtävä. Huolehtia ja murehtia. Ja jos en saa vastausta siihen että kaikki on niinkun pitääkin niin en voi sille mitään että huoli kasvaa rinnassa isoksi isoksi möykyksi joka ei jätä rauhaan.

Ja taas nyt kun tätä kaikkea avaan tähän niin tunnen itteni ihan typeräksi. Millä tavallako? En minä tiedä, niin sekaisin mä näköjään olen. Mun on huono olla itteni kans just nyt. Kaiken tämän lisäksi nimittäin työkuviot on täysin sekaisin. Tai ainakin sekavat. On hankala hahmottaa missä mun pitäis milloinkin olla. Olenko jo täysipainoisesti tulevassa työssä vai vieläkö enimmäkseen vanhassa. Vai vaihtelenko sujuvasti niiden välillä. Mitkä on mun tehtävät kummassakin? Voinko itse päättää missä olen milloinkin vai odotanko ohjeita esimieheltä. Kummalta, nykyiseltä vai tulevalta. Mun pieni yksinkertainen päänuppini kiehuu tästä kaikesta.

Tähän soppaan pitää lisätä sitten vielä tämä omaehtoinen netissä notkuminen. Mulla on nähkääs käynyt niin, että nyt kun enenevässä määrin tuo kännykkä kädessä pitää kulkea noitten wilma sun muitten hässäköitten takia niin muukin nettisurffailu on kasvanut. Tarviisin varmaankin kipeästi vieroitusta koko kapineesta, mutta tällä hetkellä se tuntuu vähän mahdottomalta. Sitten teen välillä radikaalisti niin, että laitan kapulan lentotilaan. En halua ottaa vastaan mitään infoa mistään. Oli se sitten hyvää tai pahaa. Tänään huomasin jopa sellaisen kuormitustilan, että en pystynyt autossa edes kuunnella musiikkia kun töistä kotiin ajelin. Piti ihan laittaa radio kiinni ja ajella ihan hiljaisuudessa. Olisin ilman muuta tarvinnut tänään mun Taavetinsaaren rantakallioita mutta sitten tulee lunta vaakaan ja tuulee niin että aivot jäätyy. Olen siis sisätiloissa kotona koko illan ja otan rennosti. Sen oon ansainnut. Ja yritän kaikin tavoin saada tämän päänsisäisen kakofonian lakkaamaan. Tämä purkautuminen tänne oli ensiaskel siihen suuntaan. Kiitos, olen puhunut.

Olkaa hyviä toisillenne!

rakkaudella,
Sartsa