Mä kaipaan sitä, että voisin tavata ihmisiä kasvotusten. Oon yrittänyt kovasti pitää yhteyttä suuntaan jos toiseenkin. Läheisten kans on linjat ollut välillä niin kuumina että puhelin alkaa viimeistään nyt olla kasvanut käteen kiinni. Pakko mikä pakko. En mä halua kokonaan eristäytyä kaikista tärkeistä tyypeistä mun elämässä vaan päinvastoin. Kun ei voi nähdä ketään niin sitten ollaan tiukemmin yhteydessä muuten.
Sen kanssa mä oon joutunut nyt jo vähän ponnistelemaan etten anna melankolialle ja epätoivolle valtaa. Jos mä kattelen uutisia niin tuun hulluksi. Siellä on toinen toistaan isompia tietäjiä sen suhteen miten tämä homma tästä etenee. Maalaillaan kaiken maailman kuvia siitä kuinka kauan tämä sosiaalinen eristäytyminen tulee jatkumaan, millaiseen kurimukseen meidät ihmiset ajetaan ja mistä kaikesta me vielä joudutaan luopumaan. Mua ahdistaa kaikki se negatiivisuus joka ympärillä velloo. Ymmärrän, tai siis oikeasti en ymmärrä, että negatiiviset uutiset myy. Iloisilla ja positiivisilla tarinoilla ei oo kysyntää eikä sellaisilla otsikoilla saada klikkauksia. Mä en vaan tahdo millään jaksaa sitä maailmanlopun maalailua enkä ymmärrä niiden kaikkien uutisten pointtia. Siis vaikkapa siitä, että kyllä korona voi tappaa ihan perusterveenkin ihmisen tai että se elää pinnoilla niin ja niin kauan. Puhumattakaan siitä että se voi jäädä tänne pysyvästi meidän kiroukseksi. Joo o, niin varmaan voikin. Kaikki tuollainen on kuitenkin vain spekulointia. Fakta on se,että ensimmäisten parin viikon jälkeen minä ihan tavallisena tallaajana en oo saanu koronan suhteen yhtään mitään uutta infoa. En ainakaan sellaista, joka mun elämään jotenkin ois vaikuttanut saati jolle minä olisin voinut tehdä yhtään mitään. Ihan alussa jo me saatiin ne tärkeimmät ohjeet. Pestään käsiä ylihuolellisesti vedellä ja saippualla, vältetään turhia kontakteja muiden ihmisten kanssa eli pysytään kotosalla niin paljon kun mahdollista. Siinä on oikeasti kaikki mitä mun tarvii tietää. Se, millaisena korona vaikka muhun henkilökohtaisesti iskee, tai johonkin mun läheiseen on spekulointia mistä kukaan ei tiedä mitään faktaa. Toisaalta taas, noiden suojastoimenpiteiden lisäksi mä en oikein voi tehdä enää mitään muuta asian eteen.
Minä siis tiedostan että korona on erittäin vakava virus joka tappaa. Toisaalta niin tappaa myös kausi influenssakin. En suhtaudu koronaan vähättelevästi ja tunnen vastuuni nimenomaan siinä, että vaikka se ei mulle olisikaan hengenvaarallinen niin haluan tehdä kaikkeni etten minä ainakaan levittäisi sitä sellaiseen heikompaan jolta se voi viedä hengen. Siksi minä pysyn kotona, töissäkin vältän lähikontakteja niin pitkälle kun mahdollista ja kaupassa sama juttu. Pidän etäisyyttä muihin enkä hipelöi tarpeettomasti kaikkia tuotteita. Olen jopa harkinnut hanskojen käyttöön ottoa. Ulkoilen viikonloppuisin paljon, mutta etsin paikat joissa ei kovin paljoa olisi muita. En siis ajattele edes meneväni kansallispuistoihin tai muihin luontokohteisiin jotka ovat yleisömagneetteja. Siis yksinkertaisesti vältän niitä kontakteja ihan joka paikassa ja koko ajan. Olin sitten sisällä tai ulkona. Muuta mä en voi enää tehdä. Aivan sama mitä "uutta" koronasta uutisoidaan päivittäin. Olen siis päättänyt olla lukematta. Ei kiinnosta missä uusia tartuntoja on tapahtunut tai miten paljon. Mun omat toimet on edelleen samat vaikka mä kuulisin että tässä samassa talossa ois todettu tartunta. Tälläkään hetkellä en paljain käsin painele käytävissä valokatkaisijoita tai tartu ovenkahvoihin. En pysty enää siis tekemään mitään muuta omassa elämässäni tämän taudin suhteen joten mun on turha ahdistua tieten tahtoen uutisista siihen liittyen. Täysin neljän seinän sisälle mä en voi kumminkaan jäädä koska työt. Ugh, olen puhunut.
Heikkona hetkenä mä alan miettiä miten kamalaa on jos nämä kaikki rajoitukset on voimassa koko kesän. Ellei suomen kansa, joka odottaa kesää ja aurinkoa kun kuuta nousevaa, saa kesällä juhlia yhdessä eri tapahtumissa. Istua terasseilla kuten eurooppalaiset ystävämme. Makoilla uimarannoilla nauttien niistä muutamista lämpimistä viikoista joita meille tänne ehkä suodaan. Melankolinen kansa ei välttämättä kestä sitä. Mutta sitten taas päätän olla ajautumatta siihen spekulaation ja jos niin tai näin tuuminkiin. Kun ei me tiedetä huomisesta, niin eletään ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla tätä hetkeä. Nyt on tänään, kuten joku viisas on sanonut.
No niin, tulihan sitten tuosta paholaisesta kirjoitettua rivi jos toinenkin. Halusin ehkä jotenkin saada nämä vellovat ajatukset ulos ja yrittää kertoa oman näkemykseni asiasta. Siinä se...
Itselläni on muutenkin sekavat ajat sillä sain viime viikolla kuulla yt neuvottelujen tuloksena siirtyväni kokonaan muihin tehtäviin. Syksystä lähtien siis siirryn koulusihteerin hommiin ja se tuo mukanaan jälleen kerran isoja muutoksen tuulia. Mun työmatka lyhenee kilometriin mikä on tosi iso plussa. Toivon, että työ muutenkin osoittautuu isoksi plussaksi sillä tehtävät on moninaiset ja pesti on niin iso että vähän hirvittää. Pystynkö mä siihen? Osaanko mä tarpeeksi? Sehän jää nähtäväksi. Eniten mua mietityttää, ja oikeastaan ainoa asia mikä mietityttää, on se miten paljon mun jää ikävä noita lapsia. Koulusihteerin työssä ei suuremmin olla tekemisissä oppilaiden kanssa mikä on mulle kumminkin ollu se työn suola. Ehkä tuo uusi työ tuo myös tullessaan jotain sellaista mikä motivoi ja tuo mielekkyyttä päiviin, josta en vielä tiedä mitään. Hyvillä ja innokkaalla mielellä siis uutta kohti vaan.
Puhaltaa siis monenmoiset muutoksen tuulet meitsin elämässä. Hiukan on välillä vaikea pysyä ajatustensa perässä ja olla kartalla viimehetken tunnelmista. Luonto on onneksi ollut mulle edelleen hyvä ja luontoäiti on hoitanut hienosti silloin kun ahdistus on alkanut kasaantua. Siihen aion luottaa jatkossakin. Pysytään siis positiivisina, pidetään yhteyttä rakkaisiin ja huolta toisistamme.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti