... mun ois vaan pakko saada olla tarpeeton..". Näin se Irina lauleskelee ja mä kyllä ymmärrän mitä se tarkoittaa siinä yhteydessä. Mun on kuitenkin tällä hetkellä todella vaikea samaistua sillä itse havahduin tänään tuollaiseen tarpeettomuuden tunteeseen. Eikä se tunnu mukavalta. Se oikeastaan iski aikalailla nurkan takaa vasten kasvoja. Jo jonkun aikaa oon tuntenut oloni jollain tapaa väsyneeksi, alakuloiseksi ja.. en edes tiedä miksi. Mutta fiilis on ollut kyllä sellanen alavireinen. En oo vaan osannut mitenkään alkaa jäsennellä tätä. Nyt tänään mä törmäsin omiin ajatuksiini töissä kun olin yksin monta tuntia siivoamassa kuvistarvikevarastoa ja samalla tekemässä inventaariota tulevia tilauksia varten. Vaikka siis olin työntouhussa koko ajan niin välillä tuntui että ihan tuli pala kurkkuun ja olo oli, toisen biisin sanoja lainatakseni, kurja taikka haikee.
Meillä on muutamia lähiopetusessa olevia lapsia päivittäin sekä muutama opettaja työskentelee koululla. Välillä mua kyllä hiukan arveluttaa se, että kontakteja tulee päivän mittaan aika monta. Jos ite saisin valita niin en haluaisi välttämättä tätäkään vähää. Töiden ulkopuolella oon kuitenkin kaupassa käyntiä lukuunottamatta ollut ihan vaan kotosalla. En oo nähnyt ystäviä enkä muita läheisiä. Rintaperilliseni täällä oli toissa viikolla ja oon yrittänyt houkutella tänne tälläkin viikolla mutta samalla oon kumminkin miettinyt kannattaako riskeerata sitäkään. Just nimenomaan sen takia että minäkin oon täällä monien kontaktien kanssa päivittäin ja lapsi nyt kuitenkin kuuluu riskiryhmään. Pahalta tässä kohtaa tuntuu se, etten mä meinaa millään haluta ymmärtää että Ville on jo sen ikäinen ettei äitin luo tuleminen oo muutenkaan ensimmäisenä mielessä vaan mielummin tyttöystävän kanssa aikaansa viettää. Tiedän että se on just se miten elämän kuuluukin mennä. Mulle vaan se kaikki kristallisoituu vasta nyt että mulla ei todella oo enää lapsia jotka tarvii mua niinkun ennen. Ne pärjää kovin hyvin ilman äitiäkin. Se tuntuu hurjalta, kamalalta, oikealta, raastavalta. Mulle on ilmeisesti iskemässä todellinen identiteettikriisi jälleen kerran. Tuntuu siltä, että mä oon todellakin tarpeeton eikä kukaan tarvi mua mihinkään. Sitten tulee mieleen, että mitenkäs tämä maailma nyt sitten menee ja missä se mun paikka jatkossa on.
Edellä mainittu jäsentelemätön ja sekava selotus pohjaa siihen, että aloin illalla kotona palaveerata oman pienen mieleni kanssa siitä mitä mä näille ajatuksilleni nyt teen ja mistä ne kumpuaa. Tuon asian tajuaminen että nuorimmaisenikin on jo niin iso ettei tarvi äitiä päivittäiseen elämiseensä oli vaan jäävuoren huippu. Osasyy näihin melankolisiin tunteisiin on varmasti tällä tilanteella missä pois on viety lämpimät halaukset, jutusteluhetket ystävien kanssa sekä läheisten tapaaminen. Juuri kun olin alkuvuodesta heti päättänyt että nyt sitten alan käymään vanhimpien läheisten luona vähän säännöllisemmin kuin tähän asti. Nyt se ei ainakaan onnistu. Toisaalta sain sitten idean kirjoittaa kirjeen, se vois olla kiva juttu sinne vastaanottajille. Toki se ei tuo kuulumisia sieltä päästä mulle. Tämä tilanne kun kaikkea pitää välttää, alkaa vaikuttaa siksikin että elämänlaatu alkaa supistua kun pois on viety kontaktien lisäksi myös kulttuurielämykset. Onneksi ehdittiin ennen tätä kaiken sulkemista käydä nauttimassa teatterista sekä elävästä musiikista. On sanottava, jos rehellisiä ollaan, että jokaviikonloppuinen retkeily ja autossa istuminenkin on välillä tuntunut jo lähes työltä. On ollut kotoa lähtiessä tunne, että ei jaksais sitäkään. Että luontokin alkaa jo ikäänkuin toistaa itseään ja on jo niin nähty. Onneksi se tunne hälvenee joka kerta kun vaan pääsee sitten sinne rauhaan ja hiljaisuuteen kuuntelemaan lintujen kevätkonserttia. Mutta ehkäpä mä kaipaan kuitenkin balanssia mun elämään. Tuon luonnonrauhan vastapainoksi pitäisi päästä välillä kuuntelemaan vaikka musiikkia kovaa ja korkealta. Tai zen olotilan vastapainoksi ja hiljaisuuden ohelle tarvitsee välillä jotain suuria elämyksiä ja naurunremakkaa. Elämään kuuluu kaikenlaiset hetket ja nyt huomaan ilmeisen selvästi miten paljon ne tasapainottavat toisiaan ja antavat aina oman mausteensa kakkuun. Tämä hetkihän on töiden suhteenkin aika kummallinen kun oppilaat otettiin yllättäen kuvioista pois kokonaan. Siksipä tuo tarpeettomuuden tunne on töissäkin ollut aika vallitseva viime päivinä.
Tarpeettomuden tunne siis tämän hetken fiiliksen mukaan johtuu näiden kaikkien olosuhteiden summasta. Siitä, että elämä on kaventunut omasta vinkkelistä kovin pieneen ja siitä, että mä havahduin tämänhetkiseen elämäntilanteeseen näin yllättäen. Tätä on pohdittava vielä pidemmälle. En halua että tästä tulee mitään syvempää sukellusta vaan on yritettävä jotenkin tulla taas sinuiksi ittensä kanssa. Aina välillä sitä on näköjään todellisen hukassa vaikka ois minkä ikäinen. Mulle on kuitenkin tärkeää saada olla jollekin ja jossakin tarpeellinen.
Näihin mietteisiin, oikein kivaa keskiviikkoa!
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti