Eka työpäivä takana. Ihan hyvin tais mennä, ainakin olosuhteisiin nähden. En kuitenkaan viitti edes valehdella ettenkö olisi väsynyt. Kyllä jossain kohtaa päivää huomasi, että sitä oikeasti väsyy helpommin kun ennen tätä sairastelua. Ei nuo ammattilaiset siis turhaan oo rummuttaneet sitä levon merkitystä. Se ihana hoitajakin viime torstaina vielä lähdön päälle sanoi, että muistathan sä nyt sitten levätä. Tämän koko sairastelun kun on kaikesta huolimatta mieltänyt eniten ulkonäköä ja tiettyjä toimintoja rajoittavaksi jutuksi. Kaikki muut oireet mä oon laittanut vaan tuon kortisonin piikkiin. Totta sekin, mutta pitäis käyttää järkeä siinä kohtaa kun taudin toipumisen kulmakivet, ja ainoat joista varmasti on apua, ovat lepo ja stressin välttäminen. Ehkä levolla on ihan tuon kasvohalvauksen suhteenkin joku funktio. Ja mitä tulee lääkitykseen niin arvelihan tuo hoitaja että ainakin viikon ne jäljet on elimistössä senkin jälkeen kun kuuri loppuu.
Tosiaan, väsymys meinasi painaa päälle välillä. Sitten vaan piti koittaa ottaa hetki ihan rennosti. Sain kyllä ihan pomoltakin määräyksen, että on osattava välillä vähän huilatakin. Määräys kävi, että ei saa hötkyillä liikaa vaan on opittava lepuuttamaankin. Kait se on niin tehtävä kun pomo määrää :D Nyt vaan tietenkin rästitöitä oli kertynyt aika lailla. Ne nyt vaan on pakko hoitaa ja vieläpä tietyt asiat mielummin mahdollisimman vikkelään. Enkä mä muutenkaan tykkää kerätä töitä pinokaupalla ja sitten tehdä niitä kauhealla hässäkällä kun aina tulee kumminkin uusiakin. Siksi tykkäänkin kaikkein mieluimmin ennakoida. Olla askelen edellä, ja se ei onnistu tässä vaiheessa niin kauan kun on vanhoja rästejä. Joo joo, kyllä mä oikeasti muistan ja huomaan nyt ajatella itteäni ja omaa jaksamistani. Täytyy vaan löytää sellanen sopiva balanssi.
Toinen juttu minkä huomasin tänään ja joka vähän yllättikin oli se, että mun niskat ei todellakaan kestä vetoa yhtään. Siis niskat!! Mähän oon suojannut tähän asti tuota naamaani. Nyt mä tänään menin toisesta rakennuksesta toiseen ulkokautta enkä tietty pukenut siihen välille. Matkaa oli sellasen katoksen kautta muutama metri. Seurauksena oli se, että niskat ja hartiat löi todella jumiin ja aiheutti ihan sellasta ahdistavaa oloa tuohon rintaan. Hetki taas piti kuunnella, että nytkö se herttani sitte päätti lopettaa yhteistyön. Jatkossa siis tietää, että vähintään huivi kaulaan aina kun menee edes oviaukon lähelle.
Näitä pikkumiinuksia lukuunottamatta oli kyllä todella kiva mennä töihin. Mulla oli ollut meidän luokan oppialaita ainakin jo ihan ikävä. Ihanien työkavereiden ja ymmärtäväisen pomon ansiosta mä oon varma, että mun onnistuu kyllä olla töissä. Ettei enää tarvis jäädä saikulle.
Kivaa tätä viikkoa, hyvässä vauhdissa ollaan jo.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti