Eilen illalla sitten nukkumaan mennessä se tuli. Jonkin sortin romahdus ja putoaminen syvälle. En oikein osaa määritellä oliko se epätoivoa vai pelkoa vai turhautumista mutta se alkoi aika salakavalasti yhden yksittäisen kyyneleen putoamisella poskelle. Siitä seurasi ihan samantien oikea kyynelten tulva. Oliin jo menty nukkumaan ja vierestä kuului unisen tasaista hengitystä. Mä siinä sitten koitin hillitä itteäni ettei itku mee hysterian puolelle ja etten herätä aamulla aikaisin töihin lähtevää miestä. Kyyneleet tuntui valtavilta krokotiilinsellaisilta ja niitä tuntui tulevan ihan sateena. Ei aikaakaan kun peiton kulma oli ihan märkä eikä se virta ottanut loppuakseen. Oli pakko nousta ylös ja mennä vessaan niistämään nenänsä ja itkemään itkut siltä erältä loppuun.
Siinä mä sitten seisoin, jälleen kerran, peilin äärellä ja katselin muotopuolta naamaani. (Joka ei edes niin muotopuoli oikeasti oo mitä toisilla kokonaan halvaantuneilla.) Yritin saada suupieltä liikahtamaan, silmää räpsymään edes hiukkasen enemmän samaan tahtiin toisen kanssa. Eihän siitä mitään tullut kun kyyneleet sumensi molemmat silmät. Pienen hetken mulle tuli sellanen vähän kun pakokauhumainen hetki, että mä en enää koskaan pysty nauraa normaalilla tavalla vaan mun nauru tulee aina olemaan toispuoleinen irvistys ja että mä en halua sitten enää edes ylipäänsä nauraa ollenkaan. Sitä fiilistä on vaikea pukea sanoiksi, sillä mä pidän itteäni sellasena peruspositiivisena ihmisenä joka nauraa paljon ja hymyilee vielä enemmän. Nyt tuli sellanen olo, että se on haluttu riisua multa pois. Miksi se on haluttu viedä multa? Ihan hirveän epäreilua. Niinä illan/alkuyön tunteina, kun jokainen ajatus on yleensä päivän ajatuksia isompi ja raskaampi, niin epätoivo kyllä nosti päätään oikein kunnolla. Mä pelkäsin jostain syystä menettäväni kaiken mikä on mulle tärkää ja rakasta. Mulle tuli olo, että mua rangaistaan jostain. Siitä että oon vihdoin sanonut olevani onnellinen? Siitäkö, että oon tehnyt isoja asioita sen eteen että eläisin mahdollisimman rehellistä ja onnellisuuteen pyrkivää elämää ja halusin pois kaikesta pakottavasta ja voimia vievästä? En mä ehtinyt ajatuksissani sinne asti, että olisin saanut vastauksen kaikkeen tähän. Mutta sen pienen hetken jolloin annoin näiden ajatusten tulla, mulla oli ihan käsittämättömän ahdistava olo. Mä vaan nojasin lavuaarin reunaan että pysyin pystyssä ja katsoin peilistä sitä naamaa joka oli itkun hetkelläkin vääntynyt toispuoleiseen irveeseen. Silmät sumeina kyynelistä. Tuntui että mä kutistun ihan olemattomiin ja huuhtoudun kyynelten mukana pois.
Se tunne oli mulle tuttu jostain kaukaa menneisyydestä ja mä säikähdin todella paljon sen esiin tulemista. Sain itteni rauhoitettua ja sanoin hiljaa peilikuvalleni että mitään ei oo menetetty. Koita nyt vaan kerätä sitä malttia ja älytä että toipuminen on vasta alussa eikä tässä mitään valmista vielä voi olettaakaan. Ja että kuitenkin alkutilanteesta on jo tässä vaiheessa pikkuriikkisiä tipuaskelia tultu parempaan. Otin kylmää vettä jolla pesin kasvoni ja samalla kuivasin kyyneleeni. Nyt on vaan jaksettava ja ehkä yksi tämän asian tarkoitus vois sitten olla kärsivällisyyden lisääminen. Sitten mä rauhoituin sen verran että kun kävin juomassa vielä lasillisen vettä niin päätin mennä uudestaan pitkälleen. Siihen maailman turvallisempaan ja parhaimpaan paikkaan, peiton alle Akin viereen.
Onneksi mä sainkin sitten unen päästä kiinni, että sain tarvittavaa lepoa, mikä on ilmeisesti kuitenkin tälle taudille yksi oleellinen hoitokeino. Tänä aamuna kun heräsin niin lääkkeen ottamisen jälkeen suuntasin taas peilin eteen todetakseni ettei mitään ihmeparantumista ollut tapahtunut yön aikana. No, ei paniikkia sillä jostain syytä muutenkin aamuisin on naama tuntunut paljon kankeammalta kun sitten päivän mittaan. Jumppaa jatkan tänäänkin, vaikka ei tiedä onko siitä mitään apua. Tuskin kuitenkaan haittaakaan. Eilen alkoi suupielessä ja poskipään tienoilla tuntua sellaista vähän kun elohiiri olis juoksennellut ees taas. Lueskelin jostain, että se saattaa olla sen merkki että hermosto on aktivoitumassa uudelleen. Kyllä se tästä. Paranemisennuste on kuitenkin todella hyvä joten nyt vaan luotetaan siihen että mä selviän tästä parhain päin.
Ystäviltä ja tuttavilta saadut tsempit on kyllä ollut omiaan piristämään ja tuomaan positiivista tsemppiä. Niistä oon tosi kiitollinen.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti