Voi pojat miten mä jaksan lapsellisesti innostua joka kerta kun meen ovesta pihalle ja aurinko kutittaa kivasti leuan (lue:leukojen) alta. Se tunne on ihan sanoinkuvaamattoman ihana etenkin näin piiiiitkän talven jälkeen. Mä oon niin valmis kevääseen ja kuumana hehkuvaan intiaanikesään kun vaan ikinä voi olla. Vaikka täs on parin päivän aikana taas tullut rahtusen verran uutta lunta niin vastapainoksi aurinko on lämmittänyt oikein urakalla. Mä tein vähän aikaa sitten keväälle pienen runonkin. Laitoin sen tuonne lärvikirjaan ja voisinhan mä sen tännekin laittaa. Kas näin:
"Kevään aavistaa. Lunta taivaalta vaikka niskaan putoaa.
Kun kylmä tuuli suupielet alaspäin kohmettaa,
silti mä tahdon uskoa et aurinko jossain tuolla odottaa.
Kevät talven sormet sulattaa, kun käsi käteen pikkuhiljaa hivuttaa.
Se huomaamatta talven sydämen eloon saa ja valtaa lempeästi lisää elintilaa.
Talvi puristaa, otettaan koittaa vielä kädestään tiukentaa.
On lupa kuitenkin jo kohta irrottaa ja kevään hymyillessä muurit murtaa.
Kevät koskettaa, hyvästiksi talven lämmennyttä poskea.
Ystävien ote irtoaa, vuoden päästä jälleen tässä tavataan."
Kyllä mä uskon, että kevät on ihan tuossa nurkan takana ja sieltä se sitten yllättää meidät kaikki kertarysäyksellä. Sitäkin mä toivon, että suurin osa vuoden sadekiintiöstä olis nyt sitten jo alas tullut. Olis sellanen kohtuu sateeton kesä. Sellanen kun aina lapsena oli.
Tänäänkin töissä huomasin, että vaikka aurinko näyttäytyi kivasti niin jälleen kerran pihassa kävi se iänikuinen viima. Taas piti koittaa muistaa suojata naamaansa vaikkakin myös siltä osin alan olemaan nyt entisen veroisessa kunnossa, että kylmä ei ota enää ihan niin herkästi kun vielä vaikka viime viikolla. Silti mä suojaan itteni mahdollisimman hyvin. Pelataan varman päälle nyt vaan.
Niin, tosiaan. Oonko mä muistanut kertoa ollenkaan että aikalailla tasan 3 viikkoa siihen meni, että mä voin sanoa olevani oikeastaan entisellään. Kaikki toimii naamataulussa entiseen malliin eikä niitä nipistelyjä tai sellasta jännää vähän ku puutumisen tunnetta oo enää. Eli siis kasvohalvaus on jo voitettu kanta, mutta nämä muut oireet tietty tuottaa vähän päänvaivaa. Siis nuo sydämen tykytykset ja ikävät tunteet tuossa rinnassa. Tänäänhän niitä ei oo ollut ollenkaan joten aika jännä juttu on. Pakkohan mun on jossain vaiheessa mennä sinne lääkärille ja pyytää labrat sun muut sillä en mä voi sanoa olevani ihan priimakunnossakaan. Sitten on se toinen puoli, että tieto lisää tuskaa. No katellaan. Just nyt olo on ihan bueno.
Töissä meinaa välillä vähän kiristää hermoja syystä tai toisesta mutta ei kait siinä mitään uutta ja ihmeellistä oo. Se on välillä vähän semmosta, tulee päästeltyä höyryjä ulos.
Tämän päivän positiivisinta antia oli se, että sain ensikäden infoa mikä mua odottaa syksyn tullen kun työkkärin kanssa alan taas asioimaan. Vai oonkos mä jo kertonut, että 14.6 on näillä näkymin vipa päivä mulla tuola koululla. Sitten on taas aika haistella uusia tuulia. Se kenen äippälomitusta oon tehyt, aikoo nähkääs palata töihin syksyllä. En mä tässä vaiheessa ainakaan vielä koe tuota asiaa mitenkään maailmanloppuna, ehkä on jo sellanen olokin hiukan että on aikakin lähteä eteenpäin. Lähinnä tosiaan oon miettinyt millaista hulabaloota se on sitten kun työkkärin kanssa aletaan vääntää aktiivimallista ja sen toteutuksesta. 18 tuntia 3 kuukauden aikana pitäis kumminkin jotain tehdä osoitteekseni aktiivisuuteni. Kerkesin jo vähän kerätä ahdistusta valmiiksi siitä, että tuo kaikki pitää olla palkkatöitä. Että mistä helkkarista mä sellasia nyt sitten keksin. Mutta siihen käy monenlainen muukin aktiivisuus. Katotaan mitä mä sitte keksin. Toisaalta tietty toivon, että sijaisuuksiakin ois sen verran vaikkapa tuolla päivähoidon puolella että siitä jo kertyis nuo tunnit. Noh, noita asioita mietitään sitten joskus syssymmällä. Tehdään nämä hommat kunnialla loppuun ekku.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti