Ulkona ropisee sade ikkunaan. Se on jännää miten sekin asia tuntuu resonoivan sisäisen maailmani ja oman fiiliksen kanssa. Silloin kun tuntuu seesteiseltä ja olo on muutenkin kevyt niin sade on jotenkin valtavan rauhoittava asia. On tunne ettei tarvitsekaan hötkyillä mihinkään vaan voi käpertyä ihailemaan sitä peiton alta. Mutta sitten kun kamppailee jaksamisen kanssa eikä oikein tahdo kulkea muutenkaan niin sateestakin saa itselleen ahdistavan asian joka tuo mukanaan kylmyyden mikä vie luihin ja ytimiin.
Tämä koko viikko on ollut todella hankala. Se on sinänsä kummallista että oon mielestäni nukkunut oman mittapuuni mukaan todella hyvin lähes joka yö. Viime yö meni osittain pyörimiseksi mutta noin muuten. Kahtena aamuna on tapahtunut sellainen ihme, että oon herännyt vasta herätyskellon pirinään. Yleensä olen aina jo hyvissä ajoin hereillä ennen hälytystä. Tästä huolimatta aamut on olleet tahmeita. Jos olis itse saanut valita niin todellakin olisin jatkanut nukkumista. Itse asiassa jos se olis ollut mahdollista, olisin varmaan kaiket päivät viettänyt petissä venyen ja vanuen. Niin hullulta kun se kuulostaakin niin tämän olotilan kun yhdistää hiukan rauhallisempaan aikaan töissä niin työpäivät on aikamoisen tahmaisia. En oo vaan saanut koneita kunnolla käyntiin enkä tartuttua oikein mihinkään. Aina välillä oon jonkun pikku projektin koittanut ottaa käsiini mutta kun ajatus on jäänyt aamulla sinne lämpimien peittojen alle niin on aika rajallista se mitä töissä uskaltaa ylipäänsä tehdä. Isojen virheiden pelossa nimittäin.
Kaiken keskellä on kuitenkin positiivisiakin asioita. Mä oon jumppaillut joka päivä jotain. Eilen ja toissapäivänä mä tanssin vähän lattareita ja venyttelinkin. Tuntuu kropassa tosi hyvälle että sitä on liikuttanut ja lihaksia rasittanut. Samalla oon syönyt mahdollisimman hiilarittomasti joten olo on tuntunut kevyeltä. Tai niin kevyeltä kun tälläisen sadankilon keijukaisen kohdalla on mahdollista. Myös herkut oon onnistunut kiertämään vaikka tänäänkin töissä oli tarjolla ihanaa juustokakkua. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Oon herkutellut vaikkapa appelsiinin paloilla. Liekö tuolla kaikella sitten tekeminen parempien unien kanssa.
Vahvasti edelleen on läsnä ajatus jonkinlaisesta muutoksesta joka ilmoilla on. En pysty sanomaan vieläkään mihin se mahtaa liittyä mutta aivan varmasti jotain on tulossa. Kunpa se olisi jotain hienoa, piristävää ja eteenpäin vievää. Tää tunne on toisaalta kutkuttava enkä halua sitä pakottaa millään lailla. Mä luotan elämään ja siihen että sillä hetkellä kun jotain on tapahduttava, se tapahtuu. Huolimatta siitä oonko mä yrittänyt valmistautua vai en. Oon ylpeä siitä että mussa on ollut aiemminkin rohkeutta kuunnella itteäni ja sitä sisäistä ääntä joka on pyytänyt lähtemään tiettyyn suuntaan. Kaikesta en oo todellakaan ylpeä mutta oon mä ainakin päässyt vanhasta kuluttavasta elämästä siihen pisteeseen että voin sanoa aina välillä olevani onnellinen. Senkin on jo oppinut tähän ikään mennessä että elämä on jatkuvaa liikettä ja hyvä niin. Ajat muuttuu, mieli muuttuu, olosuhteet muuttuu ja on suurenmoinen rikkaus pystyä muuttumaan tarvittaessa mukana.
Nyt tuntuu siltä että mä menen sohvalle pötkölleen koko illaksi ja kattelen jotain kivaa telsusta. Jos vaikka samalla maalais vähän taivaanrantaakin.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti