Päivät ja viikot menee yhdessä hujauksessa vaan. Välillä ovat kun unen näköä. Taas on sattunut ja tapahtunut niin paljon kaikkea että josko nyt vaan päivitän tuosta hakemastani työpaikasta että en tullut valituksi siihen. Olihan se pikkuinen pettymys, mutta toiveita antava juttu silti kun kumminkin pääsin loppusuoralle vaikka en ole kyseisen alan töitä tehnyt vuosikausiin. Eteenpäin siis vaan...
Viime viikolla teinkin sitten muutaman päivän sijaisuudet yhden ystäväni päiväkodilla. Oli aika mielenkiintoiset päivät enkä mä oikein kokenut päässeeni mukaan siihen arkitouhuun joten toivon kovasti olleeni edes apukäsinä enkä liikaa tiellä :) Ihania lapsia ja kivoja ihmisiä ainakin oli joihin tutustua. Muuten onkin työrintamalla ollut hiljaista ellei jopa kuollutta. En tiedä mistä johtuu ettei töitä vaan kerta kaikkiaan oo, ei edes sijaisuuksia. Kaikki työpaikat mitä oon nyt hakenu, ovat tuolla tulevaisuuden kotimaisemissa. Täälä suunnalla ei oo edes mitä hakea. Hiukan jo pelottaa että miten tässä oikein käy, mutta sitten toisaalta aina sitä jotain tekevälle löytyy. Viimeinen mahdollisuus on sitten alkaa opiskelemaan ylempää tutkintoa. Katsellaan... oon niin malttamaton että kaiken pitäis tapahtua mieluusti eilen.
Tämän talonkin laitoin sitten alustavasti myyntiin viime viikolla. Huono aikahan nyt on taloja myydä kaiken kaikkiaan mutta vuokralle tulijoita on jo parikin. Katsotaan päädytäänkö sitten kumminkin vuokraamaan.
Mulla on huomenna todella epätodellinen mutta jännä päivä. Mä oon menossa neljään asuntonäyttöön tuonne uudelle kotipaikkakunnalle. Vuokralle aion asettua ihan omaan pikku kotiin. Ei siis kaikkien luuloista huolimatta olla vielä muuttamassa Hänen kanssaan samaan kotiin. Sen aika ei ole vielä. Joissain asioissa mäkin maltan, ainakin tälläsissä tärkeissä. Me ollaan puhuttukin näistä asioista että koska on loppuelämä aikaa niin miksi turhaa pilata mitään kiirehtimällä. Suhde menee eteenpäin siinä tahdissa ja sillä tyylillä kun me itte halutaan. Meistä kumpikaan ei siis suoraan sanoen jaksa välittää siitä mitä muut sanoo tai miten asioitten yleisen oletuksen mukaan pitäisi mennä. Tämä hetki on hyvä, näin on hyvä.
Mä arvostan todella korkealle mun Rakkaani kykyä ajatella asioita ja puhua niistä. Luonne ero meillä on selvä, minä puhun ajatuksiani auki säännöllisin väliajoin koska oon muutenkin puheliaampi ja vähä semmonen all over the place tyyppi. Hän on rauhallisempi ja pohdiskelevampi. Täydellistä!! Mulla on oltava joku joka tasapainottaa ja todellakin pudottaa maan pinnalle tarvittaessa. Ja vaikka Hän ei tunteistaan tai tulevaisuuden suunnitelmista joka päivä puhukkaan niin mulle riittää että tiedän kyllä meidän olevan samalla aaltopituudella ajatusten kanssa ja että me ollaan menossa samaan suuntaan samoin ajatuksin.
Eletään todella jännittäviä, muutoksen täyteisiä, unelmista totta tekeviä mutta haikeitakin aikoja. Jää nähtäväksi miten mä pärjään etävanhempana käytännössä. Onneksi mun lapsilla on isä, jonka kanssa voin jättää erityisesti tuon 12 v juniorini. Tiedän kyllä että ihan yhtä hyvin hän isänsä kanssa pärjää kun munkin. Keskimmäinen nyt onkin jo elellyt tiiviisti isänsä luona nämä eron jälkeiset vuodet joten sitä asiaa ei tarvitse miettiä. Enkä mä koe hylkääväni lapsiani vaikka lähdenkin rakentamaan elämääni alusta jossain muualla. En oo kuitenkaan vaihtamassa maata, vaan olen parin tunnin ajomatkan päässä. Nähdä siis voidaan vaikka joka viikko. Ja kaikki yhteydenpitovälineet on nykyään olemassa, ei toisten elämästä tarvitse hävitä mihinkään. Tässä kohtaa oon myös miettinyt lasten suhteen sitäkin pointtia, että miksi koetaan edelleen 2016 luvulla jotenkin outona sitä jos lapset elää isänsä luona. Isäkin on kumminkin yhtä täysvaltaisesti lasten vanhempi ja huoltaja kun äitikin. Kunhan lapsella on hyvä arki olemassa niin en koe yksinoikeutena sitä, että mun äitinä tarvii olla se lähivanhempi automaattisesti. Pohdin tätä asiaa kyllä silloin eron tullen kun mietittiin viikko viikko systeemiä mutta se osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi joten enää ei sitä asiaa edes tarvitse miettiä. Ja meidänkin tulevaisuuden kohdalla tulee mietintään sitten ensi syksynä kun nuorimmainenkin siirtyy yläkouluun, että missä hän sen aloittaa. Jos hänestä silloin tuntuu ja hyväksi katsotaan, niin saattaa olla että hän muuttaa sitten mun perässä. Kaikki on kiinni lapsen tarpeesta ja halusta tässä kohtaa. Joka tapauksessa alakoulu käydään rauhassa loppuun tutussa ja turvallisessa koulussa omien luokkakavereiden kesken. Elämä on valintoja ja pohdintoja. Elämä on liikkuva ja alati muuttuva, otetaan tilanne kerrallaan eikä murehdita liikaa.
Viikonloppuna muuten juhlittiin esikoisen 20v synttärijuhlat joten laitan siitä ihan oman postauksensa jahka saan kuvia taas mukaan matkaan.
Talvisin ja vähän viluisinkin terveisin lämmöllä
Sartsa
PS)
Elämä liikkuu ei se voi seisahtua
kaikki muuttuu mutta antaa sen muuttua..
(Jani Wickholmin biisin mukaan)
