MUSTA TULI YLIOPPILAAN ÄITI

 En voi kerta kaikkiaan olla palaamatta elämässä kolmisen viikkoa taaksepäin. Silloin meidän Elinasta tuli ylioppilas. Tuntuu aivan hölmöltä kirjottaa se vain noin arkisesti. Mä mietin kauan aikaa että miten mä sen asian ilmaisen niin että se ansaitsemansa mittasuhteet. Se on jotenkin niin iso ja merkityksellinen asia että sen tekis mieli ilmoittaa fanfaarein. Matka tuohon valkolakkiin on ollut nimittäin todella pitkä ja raskaskin. Ei oo ollut ihan normaali lukiotie tämä, sen voi kyllä sanoa. Matkan varrella on ollut sellaisia kohtia jolloin äitinä on ollut tosi voimaton olo kun ei pysty auttaa mitenkään. Oon välillä jopa ehdottanut lukion jättämistä kesken kun se on tuntunut vaativat niin paljon voimavaroja. Elina ei kuitenkaan oo ikinä ollut sitä mieltä että hän lopettais. Aina on ollut ajatuksena se, että hän haluaa lukion käydä loppuun ja saada ylioppilaslakin. Kunnioitettavaa! 

En halua yksityisyyssyistä tässä lähteä avaamaan sen kummemmin mitä kaikkea tuolla opiskelujen hankaluuden taustalla on mutta voin kertoa että tie johti normaalin päivälukio-opintojen kautta pienen paussin jälkeen aikuislukioon. Sieltä nyt sitten paperit vihdoin tuli käteen. Ja vieläpä ihan hyvät paperit joten Elina saa olla kyllä itsestään kaikin puolin tosi ylpeä. Sinä päivänä kun varmistui että kirjoitukset on läpi menneet ja lakki varmistuu niin itkuhan siinä tuli. Olin ja olen niin todella ylpeä Elinasta.

Ihana asia oli myös se, että siinä missä korona sotki esim meidän lukiossa edelleen kuvioita niin että yo juhliin ei päässyt vieraita ollenkaan niin Elinan lukiossa sai 2 vierasta/kokelas tulla paikan päälle. Niinpä me sitten Elinan isän kanssa päästiin kokemaan lakkiaistunnelmaa. Laitanpa tähän tekstin jonka kirjoitin lakkiaispäivänä seinälleni.

"Voi mikä timantti tämä päivä on ollut elämäni aarrearkkuun. Tänään oli se päivä kun keskimmäinen muruseni painoi vihdoin valkolakin päähänsä. Elina, joka on perinyt multa vähän Aku Ankan huonon säkän ja vaikeimman kautta menemisen geenejä. Mutta toivottavasti vähän kovapäisyyttäkin. Tie tähän päivään on ollut pitkä ja kivinen mutta aina on kirkkaana tavoitteena ollut yo tutkinto. Ja mä oon niin pirun ylpeä siitä miten sinnikkäästi ja määrätietoisesti sitä päämäärää kohti on menty. Elämä on koittanut laittaa kapuloita rattaisiin aivan urakalla, tyylillä jos toisella. Heikompi olis luovuttanut jo aikoja sitten sillä helpompiakin polkuja ois voinut tallata. Mutta tässä kohtaa se ei oo ollut vaihtoehto, ei mun Elmalleni. Ei voi kun arvostaa todella paljon ja korkealle sitä tahtoa ja paloa mennä haaveensa takia vaikka läpi sen harmaan kiven. Elina sä oot supervahva ja koko maailma on sulle auki. Ei oo sellaista asiaa mistä sä et selviäis äläkä ikinä anna kenenkään sanoa sulle ettet sä voi. Mee edelleen omia polkujasi pystypäin, tee omia valintoja, toteuta omia unelmia. Viikon päästä juhlitaan, nostetaan tänään jo kuitenkin malja sulle ja sille että yksi haave on toteutettu. Oot todella rakas ja mä tuun aina seisomaan sun takana mitä tahansa sitte teetkään elämässäsi. "

Halusin laittaa tuon tekstin suoraan tuolta fb:stä sillä siinä on ne kaikki tunteet joita mä koin ja tuntuu siltä että jos mä nyt alkaisin kirjoittaa niitä uusiksi niin siitä jäis puuttumaan jotain. Kuten tuosta tekstistä huomaakin niin me pidettiin juhlat sitten vasta viikkoa myöhemmin. Juuri sopivasti juhliin mennessä koronarajoituksetkin höllenivät niin että voitiin juhlia hyvillä mielin. Elina ei mitään isoja juhlia edes halunnut joten ei todellakaan ollut isosta vierasmäärästä kyse. Oli ihanaa kun vieraita tuli, saatiin hyvätunnelmainen juhla. Elina jatkoi sitten vielä illalla omien kavereittensa kanssa iltaa ja me vanhukset lähdettiin kotia kohti.

Loppuun vielä kuvasaldoa juhlista.

Elina halusi ehdottomasti pitsiliinat pöytään

Tarjoilupöytää

Elina oli yllättynyt miten moni halusi muistaa 

Neilikka on päivänsankarin lempikukka

Ihania muistoja jäi tästäkin koko lakkiasiasta kaikkineen muistojen laatikkoon.

rakkaudella,

Sartsa

SEKSIHELTEET, JUST JOO

Täällä sitä ilmoitellaan näppäimet napsuen että hengissä ollaan. Pari KUUKAUTTA on näköjään ehtinyt vierähtää sitten viime kirjoittaman. En tiedä miksi, ei kannata edes alkaa keksiä tekosyitä. Oon vaan ollut laiska tai sitten voimavaroja vaan ei oo riittänyt ajatusten tallentamiseen. Niin paljon kun keväällä siihen ois ehkä ollut aihettakin. 

Koulusihteerin työ on siitä jännä ja laillansa periodiluonteinenkin että on ainakin kolmea eri tasoa jolla vuoden mittaan työskennellään. Eka on se ehkä kuitenkin suurimman ajan voimassa oleva tasaisen touhuilun aika. Silloin päivät sujuu mukavasti ja on tunne, että mä handlaan nää hommat. Siitä onko tuonlaisessa ajatuksessa perää vai ei, voidaan tässä kohtaa nyt jättää käsittelemättä. Annetaan mun pienten aivojen nyt kuvitella että joskus olen töitteni päälläkin. Hih! Deadlinet ei tällöin pauku yli ja energiaa on vielä töiden jälkeen muullekin elämälle, vaikka ihan harrastuksille. Toka vaihe on sitten se kun ruuvia kiristetään hiukan enemmän. Väännetään niin sanotuksi tehoja pari napsua isommalle ja aletaan kääriä hihoja. Tahti kiihtyy, laskuja kerääntyy käsiteltäväksi 15 samalla kun pitäisi lähettää tilastot eteenpäin ja huolehtia palkkoihin että opet saavat palkan lisänsä. Ainakin kahdella kolmesta hoidokkitalostani tulee joku deadline päällekkäin ja sitten pohditaan mikä on se prioriteetti järjestys. Oon muuten oppinut inhoamaan tuota priorisoi sanaa ja tällä hetkellä mä saan täitä ja näppyjä aina kun mulle mainitaan että priorisoi. Onneksi se on jäänyt vähemmälle sillä olen kyllä maininnut että miten ois jos sovittais ettei mun tartte enää ikinä sitä kuulla. Tokavaiheessa priorisoidaan minkä ehditään. Ei venytetä ainakaan aivan jokaista työpäivää ja kotonakin vielä jaksan innostua avopuolisoni hauskoista ehdotuksista iltapuuhien suhteen. No hei, ihan muistakin kun vaan NIISTÄ puuhista. Toki joka päivä kun tuun töistä niin mulla on tarve purkaa työpäivän kuorma ja paasaankin noin 15 minuuttia silmät kiiluen päivän tapahtumia. Unihiekkaa löytyy luomien alta vasta yhdeksän jälkeen. 

Sitten tullaan siihen vaiheeseen kolme joka on noin pari kertaa vuodessa. Keväisin hiukan pitempi ajanjakso kun talvella. Tässä myös osasyy ehkä siihen ettei musta oo blogin puolella kuulunut. Kolmas vaihe on sitten se kun kaikki tehoruuvit on väännetty äärimmilleen. Hommia on kaikkien kolmen talon osalta päällekkäin limittäin ja lomittain niin paljon että ei ehdi enää ajatella priorisointia. Ei ehdi ajatella juuri mitään muuta kun tulipaloa joka on sillä hetkellä sammutettavana. Yhtä aikaa tehdään todistuksia kolmelle talolle, eskareista ylioppilaisiin. Tarkastellaan tilastomerkintöjä, sitä että päättävien numerot siirtyvät opintopolkuun ajallaan, hoidellaan stipendiasioita suuntaan jos toiseen, mietitään miten saadaan kaikki kortit ja kukat ja stipendirahat ja liput ja laput. Tehdään uusia todistuksia koska edellisten pohjat huomattiin virheellisiksi pari päivää ennen h hetkeä. Samalla hoidellaan palkka asioita, eskari ilmoittautumisia, kuljetusasioita erityispäivien osalta, vastaillaan sähköposteihin ja nyt niiden käsittelemättömien laskujen lista vastaa jo A4 mittaista rimpsua. Priorisointia ei voi harrastaa sillä kaikkien asioiden deadline on nyt tai eilen. Päivät venyy väkisinkin ja silti töitä tehdään vähän vielä kotonakin. Jos jaksaa. Töistä kun tuun kotiin niin laitan puhelimen äänettömälle ja istahdan sohvalle. Kerran muistan istuneeni lähes 2 tuntia sohvalla kengät vielä jalassa ja tuijottaneeni johonkin kaukaisuuteen. Nukkumaan menisin mielelläni aivan viimeistään kahdeksalta ja uni tulee vaihtelevasti. Unissani teen töitä jotka odottavat huomenissa tai uudelleen niitä jotka tein jo tänään. Teen ne paremmin. Teen ne niin kun olisin halunnut ne tehdä. Pieteetillä, ajatuksella, paneutuen. Olosuhteiden pakosta on pakko antaa mennä siitä missä aita on matalin. Sen on vaan riitettävä mulle itellekin sillä muuhun ei pysty. Avopuolison puheista en iltaisin ymmärrä mitään sillä tuijotan vaan kun hänen suu liikkuu mutta päässä huutaa titityy. Mikään asia ei uppoa ja mä sanon olevani pahoillani. Tuota aikaa, joka kestää reilun kuukauden vuoden lopusta voi kutsua myös mayhemiksi. Usein tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä, mietin usein etten mä osaa ja vielä useammin että miksi mä laitan itteni tälläiseen tilanteeseen. Silti joku osa musta tykkää. Se on se masokisti varmaan. Nautin siitä kun hommat tulee tehtyä, näen että tulee valmista, huomaan miten vaikeista hetkistäkin huolimatta mä selvisin taas tästäkin. Ja mä luotan siihen että joka kerta mä oon vahvempi, kone on kestävämpi kun siitä on karstat taas putsattu. Ehkä se toimii seuraavalla kertaa rasvatummin. 

No niin, tulipa taas pitkän kaavan kautta seliteltyä kuitenkin sitä miksi en oo tänne juurikaan ajatuksia tuonut. Siinäpä nyt tulivat.

Tää kevät ja alkukesä on ollut kelien puolesta aivan ihanteellinen. Aurinkoa on piisannut ihan kylpemiseen asti ja välillä on ripsutellut vähän vettäkin. Kelistä on nauttinut nekin mun ystävistäni jotka mieluusti yleensä matkustavat etelän maille auringon perässä. Nyt ei monikaan vielä viitsi matkustaa niin tämä on ollut mieleen. Mä oon kans nauttinut, ainakin tähän asti. Varhaiset aamun pyörälenkit on olleet jotain mitkä muistan taas pimeinä ja kylminä talviaamuina. Aamun kuiskaus kun aurinko on puhallellut lämmintä henkäystä poskille, sitä olin kaivannut niin ja siitä olen saanut nauttia useina aamuina. Avokkini työaikojen vuoksi menemme välillä tosi aikaisin nukkumaan ja se tarkoittaa aikaisia herätyksiä jotka mahdollistavat nämä lenkit. 

Näitä näkymiä talletan muistilokeroihini

Nyt kuitenkin tämä helleinferno alkaa jo mennä överiksi. Rajansa kaikella. Töissä on nyt jo toista päivää ollut sisällä koko ajan lähes +30 astetta eikä ilma kulje mihinkään. Olo on kertakaikkiaan sietämätön. Eilenkin oli pakko pitää taukoja hiukan tiuhemmin ja muistaa juoda vettä. Jossain kohtaa kun suunnilleen 18. kertaa menin vessaan niin tajusin että jotain muutakin kun vettä ois hyvä juoda. Hyvä kun nyt muisti edes sen veden. Tuulettimet puuskuttivat täysillä kun yritin pitää työskentelyolot edes siedettävinä. Koneen äärellä ei voinut olla koko aikaa, oli pakko keksiä muuta tekemistä. Sitähän onneksi piisaa isossa talossa. Järjestelyä ja siivoilua välillä niin jo taas sai aivoja hiukan jäähdyteltyä.

Tänään sitten homma perkelöityi oikein toden teolla. Ilma seisoi entistä tiukemmin, tuulettimet velloivat vaan lämmintä sisäilmaa eestaas joten niistä ei ollut mitään apua. Hiki valui virtanaan selkää pitkin ja joka paikka kropasta oli aivan nihkeä. Molemmat harmaat aivosolunikin päättivät kerta kaikkiaan että nyt on otettava vaan iisii tänään, sen verran oli ajatus pitkässä piimässä. Välillä huomasin vaan tuijottavani näyttöä enkä osannut yhtään sanoa mitä piti tehdä. Työtehot oli ainoa asia joka oli viileämmällä puolella tänään. Ei vaan kyennyt. Puoli tuntia ennen kotiin lähtöä mä sain itteni kiinni siitä että tuijotin näyttöä mutta en nähnyt mitään. Siis katsoin kyllä mutten nähnyt. Mun kädet oli liimantuneet hiestä kiinni pöydän pintaan ja tuntui kun olisin kuspissinyt alleni. Jo hiukan aiemmin vessan peilistä oli katsonut mua sellainen pubiruusun näköinen punakat ja pöhöttyneet kasvot omaava ilmestys jolla hikikarpalo helmeili ohimolla. Tuossa samalla kun irrottelin kättäni siitä pöydästä niin toiseen käteen oli tarttunut jumaliste kuulakärkikynä kiinni. Siis kynä, KIINNI, käteen... Olisko ollut vähän turvonnut ja hiestä tahmainen vai mitenköhän olis. Vaatteet oli niin nihkeän tuntuiset että olin varma että ne pitää leikellä päältä pois kun kotiin pääsen. Kotiinpääsy sinänsä askarrutti koska ajattelin että laitan siinä silmät kiinni enkä todellakaan jaksa lähteä mihinkään. En oo ikinä kokenut mitää yhtä lamaannuttavaa. Mulle tuli jostain syystä mieleen sana seksihelteet ja se sai mut lähes raivon partaalle. Kuka helkkari on moisen termin keksinyt?? Tästä on seksi kaukana kun ei todellakaan jaksa edes silmiä liikuttaa. Ei tuu heti mieleen vaakamamboilu kun kotia pääsee. Eikä kyllä myöhemminkään. Tää oli aivan varmasti millä tahansa mittarilla mitattuna mun helvetillisin työpäivä ikinä. 

Tässä eilisiä lukemia töistä

Että tämmöstä mulle kuuluu. Korona alkaa onneksi jo irrottaa otettaan ja normielämä voittaa. Kaikenlaista kivaa on suunnitteilla kesälle ja lomalle joka kohta on alkamassa. Niistä tuonnempana.

Koitetaas pärjäillä, ei tämä helle määräänsä kauempaa kestä.

rakkaudella,

Sartsa