SYKSYISIÄ VIBOJA

 Ulkona ropisee sade ikkunaan. Se on jännää miten sekin asia tuntuu resonoivan sisäisen maailmani ja oman fiiliksen kanssa. Silloin kun tuntuu seesteiseltä ja olo on muutenkin kevyt niin sade on jotenkin valtavan rauhoittava asia. On tunne ettei tarvitsekaan hötkyillä mihinkään vaan voi käpertyä ihailemaan sitä peiton alta. Mutta sitten kun kamppailee jaksamisen kanssa eikä oikein tahdo kulkea muutenkaan niin sateestakin saa itselleen ahdistavan asian joka tuo mukanaan kylmyyden mikä vie luihin ja ytimiin.

Tämä koko viikko on ollut todella hankala. Se on sinänsä kummallista että oon mielestäni nukkunut oman mittapuuni mukaan todella hyvin lähes joka yö. Viime yö meni osittain pyörimiseksi mutta noin muuten. Kahtena aamuna on tapahtunut sellainen ihme, että oon herännyt vasta herätyskellon pirinään. Yleensä olen aina jo hyvissä ajoin hereillä ennen hälytystä. Tästä huolimatta aamut on olleet tahmeita. Jos olis itse saanut valita niin todellakin olisin jatkanut nukkumista. Itse asiassa jos se olis ollut mahdollista, olisin varmaan kaiket päivät viettänyt petissä venyen ja vanuen. Niin hullulta kun se kuulostaakin niin tämän olotilan kun yhdistää hiukan rauhallisempaan aikaan töissä niin työpäivät on aikamoisen tahmaisia. En oo vaan saanut koneita kunnolla käyntiin enkä tartuttua oikein mihinkään. Aina välillä oon jonkun pikku projektin koittanut ottaa käsiini mutta kun ajatus on jäänyt aamulla sinne lämpimien peittojen alle niin on aika rajallista se mitä töissä uskaltaa ylipäänsä tehdä. Isojen virheiden pelossa nimittäin.

Kaiken keskellä on kuitenkin positiivisiakin asioita. Mä oon jumppaillut joka päivä jotain. Eilen ja toissapäivänä mä tanssin vähän lattareita ja venyttelinkin. Tuntuu kropassa tosi hyvälle että sitä on liikuttanut ja lihaksia rasittanut. Samalla oon syönyt mahdollisimman hiilarittomasti joten olo on tuntunut kevyeltä. Tai niin kevyeltä kun tälläisen sadankilon keijukaisen kohdalla on mahdollista. Myös herkut oon onnistunut kiertämään vaikka tänäänkin töissä oli tarjolla ihanaa juustokakkua. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Oon herkutellut vaikkapa appelsiinin paloilla. Liekö tuolla kaikella sitten tekeminen parempien unien kanssa.

Vahvasti edelleen on läsnä ajatus jonkinlaisesta muutoksesta joka ilmoilla on. En pysty sanomaan vieläkään mihin se mahtaa liittyä mutta aivan varmasti jotain on tulossa. Kunpa se olisi jotain hienoa, piristävää ja eteenpäin vievää. Tää tunne on toisaalta kutkuttava enkä halua sitä pakottaa millään lailla. Mä luotan elämään ja siihen että sillä hetkellä kun jotain on tapahduttava, se tapahtuu. Huolimatta siitä oonko mä yrittänyt valmistautua vai en. Oon ylpeä siitä että mussa on ollut aiemminkin rohkeutta kuunnella itteäni ja sitä sisäistä ääntä joka on pyytänyt lähtemään tiettyyn suuntaan. Kaikesta en oo todellakaan ylpeä mutta oon mä ainakin päässyt vanhasta kuluttavasta elämästä siihen pisteeseen että voin sanoa aina välillä olevani onnellinen. Senkin on jo oppinut tähän ikään mennessä että elämä on jatkuvaa  liikettä ja hyvä niin. Ajat muuttuu, mieli muuttuu, olosuhteet muuttuu ja on suurenmoinen rikkaus pystyä muuttumaan tarvittaessa mukana. 

Nyt tuntuu siltä että mä menen sohvalle pötkölleen koko illaksi ja kattelen jotain kivaa telsusta. Jos vaikka samalla maalais vähän taivaanrantaakin.

rakkaudella,

Sartsa

USKOMATON AIKA

 Hei, rakas päiväkirjablogini! Täällä mä oon. En oo hävinnyt maailmankartalta saati unohtanut sua mutta en vain ole kyennyt jäsentämään ajatuksiani tänne. Niin että miksikö. Hyvä kysymys. Ehkä tähän väliin on tullut se paljon puhuttu Elämä.

Aika on tehnyt mulle tepposia. On sellainen olo että lähes päivittäin mä juoksen jotenkin kaiken perässä. Yritän päästä nollatilanteeseen, olla päivien päällä. Huonolla menestyksellä. Päivät, tunnit ja minuutit lipuvat aina sormieni välistä ja ulottumattomiin. Aika usein huomaan että oli aamu  ja nyt onkin jo ilta. Toisinaan pohdin kovastikin että mistä moinen voi johtua. Minkä takia tuntuu ettei mistään asiasta saa kiinni, valmista ei tule, asiat ei etene tai etenee älytöntä vauhtia. Vai rullaako maailman aika ihan omaa vanhaa tahtiaan mutta minä olen hidastunut. Jähmettynyt. Juuttunut ajatuksineni ja tekoineni paikalleen. 

Tänään mä luin työpaikallani pöytäkalenteristani että ens viikolla käännytään jo marraskuulle. Hyvänen aika sentään, MARRASKUU. En oo todellakaan vielä edes käsittänyt että kesä toden totta meni ja nyt eletään jo syksyä. Mutta että ollaan jo niin pitkällä että kotitonttumme Topi ja Onni saapuvat aivan kohta varaston kätköistä tuohon paraatipaikalle nököttämään. Joulu lähenee ja sitten on taas kohta yksi vuosi taas eletty. Hurjaa!

Ihan totta puhuen mä oon tätä ajan kulua miettinyt viime aikoina aika paljon. Oikeastaan koko tämän vuoden teemana on ollut jahkua miten aika liitää. En tiedä mistä se johtuu mutta en oo ajatukseni kanssa yksin. Tosi moni muukin ihmettelee esimerkiksi viime kesää miten sen tuloa odotellaan jollain tasolla vieläkin. Jäikö se tulematta? Onko meidät nukutettu Ruususen uneen ja kuljetettu keväästä suoraan syksyyn. Mitä kesällä oikein tapahtui? Miksi musta tuntuu että akut ei ainakaan saaneet latausta vaikka muistelen kesälomallakin olleeni. Oikein 4 viikkoa. Kun ottaa kuvat avuksi niin huomaa että kyllä sitä on kaikenlaista tullut tehtyä kesällä mutta onko sitten niin että väsynyt ja uupunut mieli ei ole päässyt sen tekemisen tasolle ja päälle niin kaikesta on jäänyt hiukan hailakka fiilis.

Muutamalla kuvalla huomiota nyt kesän rientoihin:

Saarijärvellä kisailtiin jo ennen juhannusta

Mä täytin 48 vuotta 

Viihdyin puutarhassa 

Käväisin festareilla Kaustisilla

Piipahdettin Anne Mattilan taidekahvilassa

Kyllä sitä siis kesästä tuli nautittua. Monella tapaa. Eniten omalla pikku terassilla lueskellen tai lähimaastossa lenkkeillen. Oli lämpöä, paljon. Aamuisin ei tarvinnut houkutella itseään ulos ja liikkelle vaan sen teki mielellään. Voi ne aamuiset tuoksut ja kasteinen maa. Rakastan kesäaamuja. Joskus tuntuu siltä että aika todella on pysähtynyt ja on vain tämä ihana hetki kun luonto herää ja minä siinä mukana.

Mutta mieleni on siis jostain syystä laahannut,ehkä koko vuoden, matalalla. On ollut aikoja jolloin oon jäänyt unen ja valveen rajamaille. Suorittanyt päivän velvollisuuteni kuin robotti. Työt ja muut. Illalla istunut pöllämystyneenä sohvalla, miettien mihin kyseinen päivä oikein meni. Otinko mä siitä mitään irti. Olisiko pitänyt. Menikö elämä ohi vilkaisematta edes mua. Toisinaan tuntui että joku on pyyhkinyt pois kaikki värit ja joka puolella on vaan mitäänsanomattomuutta ja väsymystä. Olen antanut periksi. Kun on tuntunut että pitää huilata niin mä oon siten todella huilannut. Jäänyt sohvalle viltin alle miettimään syntyjä syviä. Kovin montaa sivua ei kesällä pystynyt lukemaan edes kirjaa. Jussi Vareksellekin oon tehnyt tylyt oharit mikä ei aiemmin olisi tullut kysymykseenkään. Siellä hän on odotellut yöpöydällä makaavan kirjan sivuilla kaikessa rauhassa sitä päivää jolloin ajatus jaksaisi sen hetken keskittyä siihen tarinaan. Olen varma että sellainenkin päivä on vielä tulollaan. Nyt vaan on tällainen tilapäinen, joku mikälie vaihe tai kausi meneillään. Kun ei vaan jaksa eikä huvita. 

Näin se on siis mennyt vuosi tähän asti. Ihmetellessä. Ja muistellessa. Ja vähän ikävöidessäkin. Kaikkea ja kaikkia.

Ei kait siinä, mä jatkan ihmettelyä. Jos tuon mielensäkin sais taas pikkuhiljaa innostumaan jostain kun joulu on tulollaan. Nyt meneen sohvalle pötkölleni ja otan pienet unet. Pari kertaa on pitänyt tässäkin jo pilkkiä niin että sormi nukahtaa kursorin päälle ja uni meinaa viedä voiton.

Yritän jaksaa ihmetellä vaikka tänne tätä pienen elämäni ihmeellistä menoa.

rakkaudella,

Sartsa