SYKSYISIÄ VIBOJA

 Ulkona ropisee sade ikkunaan. Se on jännää miten sekin asia tuntuu resonoivan sisäisen maailmani ja oman fiiliksen kanssa. Silloin kun tuntuu seesteiseltä ja olo on muutenkin kevyt niin sade on jotenkin valtavan rauhoittava asia. On tunne ettei tarvitsekaan hötkyillä mihinkään vaan voi käpertyä ihailemaan sitä peiton alta. Mutta sitten kun kamppailee jaksamisen kanssa eikä oikein tahdo kulkea muutenkaan niin sateestakin saa itselleen ahdistavan asian joka tuo mukanaan kylmyyden mikä vie luihin ja ytimiin.

Tämä koko viikko on ollut todella hankala. Se on sinänsä kummallista että oon mielestäni nukkunut oman mittapuuni mukaan todella hyvin lähes joka yö. Viime yö meni osittain pyörimiseksi mutta noin muuten. Kahtena aamuna on tapahtunut sellainen ihme, että oon herännyt vasta herätyskellon pirinään. Yleensä olen aina jo hyvissä ajoin hereillä ennen hälytystä. Tästä huolimatta aamut on olleet tahmeita. Jos olis itse saanut valita niin todellakin olisin jatkanut nukkumista. Itse asiassa jos se olis ollut mahdollista, olisin varmaan kaiket päivät viettänyt petissä venyen ja vanuen. Niin hullulta kun se kuulostaakin niin tämän olotilan kun yhdistää hiukan rauhallisempaan aikaan töissä niin työpäivät on aikamoisen tahmaisia. En oo vaan saanut koneita kunnolla käyntiin enkä tartuttua oikein mihinkään. Aina välillä oon jonkun pikku projektin koittanut ottaa käsiini mutta kun ajatus on jäänyt aamulla sinne lämpimien peittojen alle niin on aika rajallista se mitä töissä uskaltaa ylipäänsä tehdä. Isojen virheiden pelossa nimittäin.

Kaiken keskellä on kuitenkin positiivisiakin asioita. Mä oon jumppaillut joka päivä jotain. Eilen ja toissapäivänä mä tanssin vähän lattareita ja venyttelinkin. Tuntuu kropassa tosi hyvälle että sitä on liikuttanut ja lihaksia rasittanut. Samalla oon syönyt mahdollisimman hiilarittomasti joten olo on tuntunut kevyeltä. Tai niin kevyeltä kun tälläisen sadankilon keijukaisen kohdalla on mahdollista. Myös herkut oon onnistunut kiertämään vaikka tänäänkin töissä oli tarjolla ihanaa juustokakkua. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Oon herkutellut vaikkapa appelsiinin paloilla. Liekö tuolla kaikella sitten tekeminen parempien unien kanssa.

Vahvasti edelleen on läsnä ajatus jonkinlaisesta muutoksesta joka ilmoilla on. En pysty sanomaan vieläkään mihin se mahtaa liittyä mutta aivan varmasti jotain on tulossa. Kunpa se olisi jotain hienoa, piristävää ja eteenpäin vievää. Tää tunne on toisaalta kutkuttava enkä halua sitä pakottaa millään lailla. Mä luotan elämään ja siihen että sillä hetkellä kun jotain on tapahduttava, se tapahtuu. Huolimatta siitä oonko mä yrittänyt valmistautua vai en. Oon ylpeä siitä että mussa on ollut aiemminkin rohkeutta kuunnella itteäni ja sitä sisäistä ääntä joka on pyytänyt lähtemään tiettyyn suuntaan. Kaikesta en oo todellakaan ylpeä mutta oon mä ainakin päässyt vanhasta kuluttavasta elämästä siihen pisteeseen että voin sanoa aina välillä olevani onnellinen. Senkin on jo oppinut tähän ikään mennessä että elämä on jatkuvaa  liikettä ja hyvä niin. Ajat muuttuu, mieli muuttuu, olosuhteet muuttuu ja on suurenmoinen rikkaus pystyä muuttumaan tarvittaessa mukana. 

Nyt tuntuu siltä että mä menen sohvalle pötkölleen koko illaksi ja kattelen jotain kivaa telsusta. Jos vaikka samalla maalais vähän taivaanrantaakin.

rakkaudella,

Sartsa

USKOMATON AIKA

 Hei, rakas päiväkirjablogini! Täällä mä oon. En oo hävinnyt maailmankartalta saati unohtanut sua mutta en vain ole kyennyt jäsentämään ajatuksiani tänne. Niin että miksikö. Hyvä kysymys. Ehkä tähän väliin on tullut se paljon puhuttu Elämä.

Aika on tehnyt mulle tepposia. On sellainen olo että lähes päivittäin mä juoksen jotenkin kaiken perässä. Yritän päästä nollatilanteeseen, olla päivien päällä. Huonolla menestyksellä. Päivät, tunnit ja minuutit lipuvat aina sormieni välistä ja ulottumattomiin. Aika usein huomaan että oli aamu  ja nyt onkin jo ilta. Toisinaan pohdin kovastikin että mistä moinen voi johtua. Minkä takia tuntuu ettei mistään asiasta saa kiinni, valmista ei tule, asiat ei etene tai etenee älytöntä vauhtia. Vai rullaako maailman aika ihan omaa vanhaa tahtiaan mutta minä olen hidastunut. Jähmettynyt. Juuttunut ajatuksineni ja tekoineni paikalleen. 

Tänään mä luin työpaikallani pöytäkalenteristani että ens viikolla käännytään jo marraskuulle. Hyvänen aika sentään, MARRASKUU. En oo todellakaan vielä edes käsittänyt että kesä toden totta meni ja nyt eletään jo syksyä. Mutta että ollaan jo niin pitkällä että kotitonttumme Topi ja Onni saapuvat aivan kohta varaston kätköistä tuohon paraatipaikalle nököttämään. Joulu lähenee ja sitten on taas kohta yksi vuosi taas eletty. Hurjaa!

Ihan totta puhuen mä oon tätä ajan kulua miettinyt viime aikoina aika paljon. Oikeastaan koko tämän vuoden teemana on ollut jahkua miten aika liitää. En tiedä mistä se johtuu mutta en oo ajatukseni kanssa yksin. Tosi moni muukin ihmettelee esimerkiksi viime kesää miten sen tuloa odotellaan jollain tasolla vieläkin. Jäikö se tulematta? Onko meidät nukutettu Ruususen uneen ja kuljetettu keväästä suoraan syksyyn. Mitä kesällä oikein tapahtui? Miksi musta tuntuu että akut ei ainakaan saaneet latausta vaikka muistelen kesälomallakin olleeni. Oikein 4 viikkoa. Kun ottaa kuvat avuksi niin huomaa että kyllä sitä on kaikenlaista tullut tehtyä kesällä mutta onko sitten niin että väsynyt ja uupunut mieli ei ole päässyt sen tekemisen tasolle ja päälle niin kaikesta on jäänyt hiukan hailakka fiilis.

Muutamalla kuvalla huomiota nyt kesän rientoihin:

Saarijärvellä kisailtiin jo ennen juhannusta

Mä täytin 48 vuotta 

Viihdyin puutarhassa 

Käväisin festareilla Kaustisilla

Piipahdettin Anne Mattilan taidekahvilassa

Kyllä sitä siis kesästä tuli nautittua. Monella tapaa. Eniten omalla pikku terassilla lueskellen tai lähimaastossa lenkkeillen. Oli lämpöä, paljon. Aamuisin ei tarvinnut houkutella itseään ulos ja liikkelle vaan sen teki mielellään. Voi ne aamuiset tuoksut ja kasteinen maa. Rakastan kesäaamuja. Joskus tuntuu siltä että aika todella on pysähtynyt ja on vain tämä ihana hetki kun luonto herää ja minä siinä mukana.

Mutta mieleni on siis jostain syystä laahannut,ehkä koko vuoden, matalalla. On ollut aikoja jolloin oon jäänyt unen ja valveen rajamaille. Suorittanyt päivän velvollisuuteni kuin robotti. Työt ja muut. Illalla istunut pöllämystyneenä sohvalla, miettien mihin kyseinen päivä oikein meni. Otinko mä siitä mitään irti. Olisiko pitänyt. Menikö elämä ohi vilkaisematta edes mua. Toisinaan tuntui että joku on pyyhkinyt pois kaikki värit ja joka puolella on vaan mitäänsanomattomuutta ja väsymystä. Olen antanut periksi. Kun on tuntunut että pitää huilata niin mä oon siten todella huilannut. Jäänyt sohvalle viltin alle miettimään syntyjä syviä. Kovin montaa sivua ei kesällä pystynyt lukemaan edes kirjaa. Jussi Vareksellekin oon tehnyt tylyt oharit mikä ei aiemmin olisi tullut kysymykseenkään. Siellä hän on odotellut yöpöydällä makaavan kirjan sivuilla kaikessa rauhassa sitä päivää jolloin ajatus jaksaisi sen hetken keskittyä siihen tarinaan. Olen varma että sellainenkin päivä on vielä tulollaan. Nyt vaan on tällainen tilapäinen, joku mikälie vaihe tai kausi meneillään. Kun ei vaan jaksa eikä huvita. 

Näin se on siis mennyt vuosi tähän asti. Ihmetellessä. Ja muistellessa. Ja vähän ikävöidessäkin. Kaikkea ja kaikkia.

Ei kait siinä, mä jatkan ihmettelyä. Jos tuon mielensäkin sais taas pikkuhiljaa innostumaan jostain kun joulu on tulollaan. Nyt meneen sohvalle pötkölleni ja otan pienet unet. Pari kertaa on pitänyt tässäkin jo pilkkiä niin että sormi nukahtaa kursorin päälle ja uni meinaa viedä voiton.

Yritän jaksaa ihmetellä vaikka tänne tätä pienen elämäni ihmeellistä menoa.

rakkaudella,

Sartsa

SEKAVAA AIKAA

Kaikki on niin jotenkin sekavaa. Välillä on päiviä jolloin tuntuu etten oikein saa mistään kiinni. Töissäkin on sellaisia hetkiä että mä jotenkin havahdun siihen että oon pitkän aikaa vaan tuijottanut ruutua tietämättä mitä olin tekemässä. Tai että olinko mä jo aloittanut jotain vai en. Toisinaan mä tuijotan ikkunasta ulos ja tunnen olevani kun häkkilintu joka tahtois lentää ulos omille teilleen. Hyvin hankala on sanoa mistä tämä levottomuus johtuu mutta edelleen mä veikkaisin tätä vellovaa epätietoisuuden tilaa missä me ollaan päivästä toiseen. Mä soitin viime postaukseni jälkeisenä päivänä työterveyteen mutta eihän siellä tietenkään ollut vapaita aikoja lääkäreille sen kummemmin kun työterveyshoitajallekaan. Ei se mitään, soittelenpa ens viikolla uudestaan. Puhelun jälkeen mä aloin miettiä mitä mä olisin sanonut siellä työterveydessä tai miten ne mua vois auttaa? 

Tosiasia on se että työn suhteen kaikki on lähes kaaoksessa. Ei tiedä onko mulla töitä edes vuoden päästä tai jos on niin missä. Pahinta on se voimattomuuden tietoisuus sen suhteen että on hyvin todennäköistä että joku jossain miettii munkin työnkuvaa ja siihen liittyviä kuvioita mutta mulle siitä ei kukaan kerro mitään. Pelko siitä että jonain vähemmän kauniina päivänä joku vaan ilmoittaa mulle että mut vaikka siirretään toisiin töihin ja kaikki se kova työ mitä oon tehnyt tämän nykyisen työn eteen kaadetaan viemäristä alas. Mä oon nimittäin tehnyt viimeiset pari vuotta töitä ihan älyttömästi sillä uutta on tullut ovista ja ikkunoista. On pitänyt omaksua todella paljon kaikkea uutta informaatiota, uusia ohjelmia, uusia tapoja tehdä asioita. Vastuu on lisääntynyt samalla kuin huomaamatta. Ja nyt sitten epävarmuus siitä miten kauan tämä kaikki kestää. Ja jaksamisen kanssa taistelu. Joka päivä mä oon hiukan väsyneempi ja mun mieleni alkaa maalailla mörköjä paikkoihin jossa niitä ei todellakaan ole. Jos mulla on ollut huijarisyndrooma jo aiemmin niin nyt se vasta pahaksi yltyykin. Tälläkin viikolla mä koin pienimuotoisen romahduksen virheen takia jonka tein. Virhe ei ollut edes suuri mutta se saa mulle tunteen että joku iso katastrofi on ihan oven takana. Että tämän aivosumuisen ja harvan pään kanssa kun toimii noinkin vastuullisten asioitten kanssa kun mä toimin joka päivä niin pelkään että teen jonkun kohtalokkaan virheen. Mä siis oikeasti PELKÄÄN sitä. Siinä ei oo järjellä ajatellen mitään tolkkua mutta en voi sille mitään. Väsynyt mieli toimii aina jotenkin negatiivisella taajuudella. Yritän todella ankarasti taistella sitä vastaan ja pitää mielen positiivisena sillä silloin kun mä en enää siihen pysty niin loppuu kyllä työntekokin. Ja sitten mie romahan. Vielä ei oo sen aika kuitenkaan.

Mä oon pärjännyt töissä aivan todella hienosti tähän muuhun elämään nähden. Oon töissä tehokas, järjestelmällinen, aikaansaava ja touhukas. Suurempia mokia ei oo vielä tullut vaan päinvastoin oon ratkonut muutamia hankaliakin ongelmia. Oon kokenut onneksi vielä paljon iloa työstäni ja etenkin ihmisistä joiden kanssa töitä teen. Jopa onnistumisen kokemuksia on tullut. Se tuntuu hyvältä ja antaa tunteen siitä ettei tilanne oo toivoton. 

Toivon ettei tämä väsynyt fiilis enää eskaloidu yhtään enempää. Tapana on että väsymys ruokkii väsymystä ja negatiivisuus negatiivisuutta ja että alkaa lopulta näkemään koko ajan isommin asioita jotka on pielessä.

EDIT: tähän tämäkin kirjoitus jäi, kesken. Kuten niin moni muukin asia johon jossain tarmon puuskassa alan. Meinasin ensin kirjoittaa tämän ajatuksen loppuun mutta sitten päätin että juuri tämä on mun tämänhetkistä elämää.

rakkaudella,

Sartsa

KUULUMISIA JA AHDISTUNEITA AJATUKSIA

 Hei vaan! Täällä ollaan taas monen kuukauden ihmettelyn jälkeen. Tässä välissä on ollut ajanjakso joka ei oo tuonut juurikaan mitään kerrottava. Ja toisaalta ehkä paljonkin. Jotenkin tuli nyt tarve laittaa ajatuksia luettavaan muotoon josko ne sitä kautta avautuis itellekin paremmin. 

Ei nyt varmaan tarvi edes kertoa että loppuvuotta varjosti tietenkin korona monella tapaa. Toisaalta se ei tuonut mulle minkäänlaista ahdistusta tai oikeastaan negatiivista muutenkaan sillä mä käännyin mielelläni kotiinpäin. Koti on mulle rakas paikka ja siellä on hyvä olla. Sinne mä sitten oikein mielelläni hautauduinkin maailman melskeestä viikonlopuiksi ja illoiksi. Ei ollut harrastuksia minne mennä koska kaikki oli kiinni. Ei oikein voinut tai halunnut tavata ystäviäkään ennenkuin oli tarvittavat rokotukset saatu. Ja sitten yhtä äkkiä sitä vaan huomasi että se oma pieni piiri ja ne rutiinit jotka oli itelleen osittain luonut tarkoituksella ja jotka toisaalta oli vaan muodostuneet sellaisiksi, olikin kaikki mitä tarvitsi.

Elokuun lopulla vietettiin mun pikkusiskoni unohtumattomia häitä. Mä sain olla kaasona ja niiden juttujen parissa oli mennytkin koko alkuvuosi. Silloin aloin kuitenkin jo huomata sellaisia pieniä merkkejä siitä että en oikein oo tyytyväinen itseeni. Peilikuva ei miellytä edelleenkään sillä se jollain tapaa aina ilkkuu että mä oon pettänyt itseni. En oo pitänyt itestäni huolta millään tasolla. Paino on toki jämähtänyt tähän mitä se on ollut jo vuosikausia mutta silti en tajua miten mun peilikuva voi näyttää tältä. Ihan kun ois ryypännyt pari viikkoa putkeen, sen verran pöhöttynyt on ilme. Eniten mua kuitenkin suorastaan inhottaa se etten mä oo pitänyt huolta ittestäni myöskään muuten. Hiukset roikkuu mallista ulos kasvaneena, kasvojen iho on rutikuiva ja punoittava. En jaksanut ihonhoitorutiinejakaan. Jollain tapaa sitä antoi vaan itselleen luvan jäädä neljän seinän sisälle kun ei mitään voinut muutenkaan tehdä. 

Mitä ne rutiinit sitten on olleet? Perjantaina pitsaa ja puhelinlangat laulaa radiosta. Hiukan siideriä tai skumppaa kyytipojaksi. Päälle sauna ja telkkaria. On saanut olla kaiket ajat kotivaatteissa tai yöpuvussa ja viikonloppuisin voi nukkua vähäsen joka välissä. Työt ei oo pahemmin stressanneet mutta työviikkojen jälkeen perjantaita on aina odottanut kun kuuta nousevaa. Niin edelleenkin.

Töiden suhteen en oo tuntenut enää samanlaista stressin tunnetta mitä vuosi sitten, vuoden 2020 lopulla kun kuvioon astuivat paniikkikohtauset sun muut ahdistusoireet. Niitä koitettiin setviä työpsykologinkin kanssa mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut. Monet epäkohdat työpaikalla johtui kuitenkin ylemmältä taholta kun omasta talosta ja osittain kait myös olosuhteistakin. Sain naksautettua jo silloin kevään mittaan jonkun napin päästäni oikeaan asentoon ja päätin että vähempikin riittää. Tai sen on riitettävä. Ettei mikään työpaikka oo sen arvoinen että hajotan itseni ja jos työnantajan puolelta ei tulla vastaan niin minkäs takia mun sitten pitää koittaa venyä. Päätin hoitaa edelleen oman osuuteni mutta ylityöt lopetin kokonaan ja keskityin muutenkin vaan omaan napaani ja omiin juttuihin. Mulla on pahana tapana alkaa miettimään ja suunnittelemaan ratkaisuja tiettyihin tilanteisiinn ja olla vaikkapa se positiivinen tsemppari työpaikalla silloin kun näyttää että ihmiset väsyy.

Tämä metodi alkoi hiukan ontua syksyllä kun palasin töihin lomien jälkeen. Silloin on yleensä hoidettavia hommia todella paljon ja päivät välillä venyvät väkisinkin. Koska tietyt kouluvuoden alkuun liittyvät asiat on vain hoidettava että päästään lukuvuosi aloittamaan. Tämä ylitöiden tekeminen meinasi karata käsistä aika totaalisesti. Elo-Syyskuun aikana mä tein pääsääntöisesti 10-12 tuntista päivää ihan kun huomaamatta. Työkone kotona etätöiden takia aiheutti sen että sitä saattoi kotonakin virallisen työajan ulkopuolella käydä tarkistamassa onko joku sähköposti tullut tai muuta vastaavaa. Seuraavaksi huomasi että koneella oli tullut istuttua jo toista tuntia ylitöissä. Kone alkoi yskiä pahasti, vaikka en siis mitään stressiä ja painetta kokenutkaan. Aloin olla kuitenkin väsy, siis siinä mittakaavassa etten jaksanut kotona tehdä oikein mitään. Olisin vaan makoillut sohvalla, kattonut telkkarista hömppää ja touhunnut kaikkia kotihommia omassa tahdissani. Aivosumua alkoi kuitenkin olla sen verran paljon että mä laitoin pyykkikoneen päälle mutta seuraavana päivänäkin märät pyykit oli koneessa koska mä en muistanut enää että laitoin sen koneen päälle. Tai mun tavaroita alkoi olla pitkin kämppää kun jätin käsistäni enkä muistanut viedä myöhemmin pois. Ajatus sakkasi pahasti ja huomasin että töiden ulkopuolella mä olin kun zombie. Painoin siis jarrua ja lopetin ensitöikseni ylityöt. Samalla lopetin etätyöt ettei mulla ollut työkonetta eikä mitään työjuttuja enää kotona. Ajattelin että koska ne ovat jatkuvasti näkösällä niin työt jotenkin stressais alitajunnassa. Tai että olisin ajatuksissani koko ajan töissä. Tämä tuntuikin auttavan. Mä mielestäni piristyin niin että jaksoin kotona alkaa käyttää tarmoani joulun valmisteluun.

Joulu on mun juttu. On aina ollut. Lahjojen ostelu on ennen ollut se juttu mutta siitä on siirrytty enemmänkin käsillä tekemiseen ja oman kodin laittamiseen jouluun. Mieli mulla oli jotenkin alakuloon taipuvainen koko syksyn ja aloinkin varovasti jo lokakuun alusta ehdotella Akille että joko vois alkaa laitella vaikka verhoja. Hiukan jotain lämmintä joulun fiilistä. Näin sitten kävikin että lokakuun loppupuolelta alkoi pikkuhiljaa koti pukeutua jouluun, mä tein kranssin ulko-oveen, ostelin joulukukkia ja tein niistä kivoja asetelmia. Nautin kodin laittamisesta jouluiseksi ja iltaisin istuin sohvalla glögilasi kädessäni ja fiilistelin kaikkea. Lahjaostoksille lähteminen kuitenkin tuotti ahdistusta. En halunnut enkä jaksanut lähteä ihmisten ilmoille shoppailemaan ja niinpä ajattelin ostella joulun asiat mahdollisimman pitkälti täältä omalta paikkakunnalta sekä netistä. Voi sitä helppoutta ja ihanuutta kun ei tarvinnut lähteä kotoa mihinkään. Joulu tuli tänne. Ainoastaan paikkakunnalla järjestetyt joulun avajaiset oli mulle odotettu tapahtuma. Kyseessä oli ulkotapahtuma ja tosi monenlaista kivaa juttua oli keksitty joten sinne menin ihan ilman suurempaa ahdistumista. Tiesin ettei siellä tarvitse olla väkijoukossa ellei halua. Käytiin myös kirkossa samalla kertaa ja siellä kävi niin että entinen oppilas tuli mun juttusille. Mä huomasin siinäkin tilanteessa ensin että olin hiukan ahdistunut että piti alkaa heittää jutunjuurta hänen kanssaan vaikka periaatteessa oli tosi ihana kuulla hänen kuulumisiaan ja suunnitelmiaan. Se on hätkähdyttävä tilanne kun näinkin ekstrovertti ja sosiaalinen ihminen kun minäkin ainakin aiemmin olen ollut huomaakin yllättäen ettei jaksaisi seurustella kenenkään puolitutun kanssa. Syksyn mittaan oli tullut tilanteita jolloin ruokakaupassa välttelin tuttuja ettei tarvitsisi jäädä juttelemaan. Näinä hetkinä sitä mietti miten paha tilanne mulla itseni kanssa on käsillä ilman että mä tunsin itseäni masentuneeksi tai ainakaan samalla tavalla alakuloiseksi kun aiemmin.

Syksyn mittaan suurena apuna mun jaksamiselle oli se että yksi lapsukaisistani vietti meillä aika paljon aikaa. Se piristi tosi paljon vaikka hänkin kun on jo aikuinen niin on omat juttunsa eikä nyt meidän kanssa koko ajan vietä aikaa. Silti se toi kivaa vaihtelua elämään kun sai edelleen olla kotosalla mutta sai tänne jotain uutta ajateltavaa. Oli kiva viettää aikaa vaikka kirppareilla kierrellen tai syömässä jossain piipahtaen. Ja sitten olla vaan ja hengailla. Uuden vuodenkin Elina vietti täällä meidän kanssa ja me innostuttiinkin pukemaan parempaa päälle ja ottamaan uusi vuosi vastaan juhlallisissa merkeissä. Uutta ja todellakin parempaa vuotta 2022 toivoen.

Alkuvuoden mittaan kaikki jatkui samanlaisena. Korona rajoitteet piti edelleen harrasteita kiinni ja töissä leijui ilmassa tietynlainen epävarmuus koko ajan. Odotettiin koska korona iskee meidän taloon niin että luokissa on vain muutamia oppilaita tai että opettajakunta kaatuu taudin kourissa petiin. Alkoi huomata että koko syksyn jatkunut epävarmuus alkoi näkyä kaikissa. Negatiivisuutta, valitusta ja kaikenlaista pyyhe kehään- meininkiä oli alkanut näkyä. Minä erityisherkkänä tyyppinä tietenkin imuroin kaiken mahdollisen tunnetilan itseeni ja huomasin että kuormitus alkoi kasvaa. Tammikuun ajan välttelin välillä työkavereitten seuraa enkä mennyt syömään tai kahville koska en kerta kaikkiaan pystynyt. Yritin suojella itseäni, eristäytyä parhaani mukaan, välttää konflikteja, pitää matalaa profiilia. Välillä onnistuin hyvin ja välillä en. Levällään olevat isotkin asiat työpaikalla eivät ole sellaisia joilta voi sulkea silmänsä. Ne koskevat mua ja kaikkia muitakin niin konkreettisella tasolla että väkisinkin niitä miettii ja pohtii. Vaikka sanotaankin että kannattaa antaa hevosen murehtia kun sillä on isompi pää. Eikä se mulla olekaan mitään murehtimista vaan ratkaisukeskeisenä ihmisenä mä oon hiukan allerginen kaikenlaiselle kahvipöydässä läyhäämiselle. Mielummin mä miettisin ratkaisuja ongelmiin. Läyhääminen on toki joskus ihan paikallaan. Silloin kun on tarve päästää höyryt ulos ettei painekattila räjähdä tai kun halutaan vaihtaa ajatuksia asioista. Mutta en ymmärrä enkä halua olla siinä mukana silloin kun se jää vaan sille asteelle että oksennetaan toisten niskaan kaikki se mikä on päin peetä ja sitten tuumataan vaan ettei asioille oo tehtävissä mitään. Näin voi sanoa vasta silloin kun on edes yritetty. Itse oon pyrkinyt ottaa asioita puheeksi omalla työpaikalla mutta tarvittaessa myös ylemmälle taholle. Mielummin kysyn suoraan edessäpäin kun pauhaan takana päin. Kumpikin vie energiaa mutta suoraan puhumalla on edes pieni mahdollisuus että asiat muuttuisivat.

Nyt ollaan siis siinä pisteessä että ehkä mä tarviin apua. Mun jaksaminen alkaa jälleen olla aika kortilla ja arkisin en taas jaksa mitään. Saatan istua toista tuntiakin sohvalla tekemättä yhtään mitään ja sitten vaan havahdun siihen että oho, kello on jo noin paljon. Mä koen  huonoa omatuntoa siitä että Aki tekee enemmän täällä kotona kun minä. Yritän kyllä kovasti kantaa korteni kekoon mutta jaksaminen ei riitä imurointiin tai mihinkään muuhun vastaavaan isompaan hommaan. Kyllä mä astianpesukoneen täytän ja tyhjään kuten siivoan keittiötä muutenkin. Sama juttu pyykkihuollon kanssa, sen kyllä hoidan mutta muuten mulla tuppaa jäädä asiat tekemättä. Tämä ärsyttää mua. Mulla on myös jälleen alkanut pulssi kohota ja hengästyn todella helposti mikä on estänyt mun hyvin alkaneen liikuntaharrastuksen. Sain nimittäin tammikuun aikana itestäni irti niin paljon että harrastin 5 päivänä viikossa jotain liikuntaa. Joko kävin lenkillä tai sitten tein netistä löytyviä lukuisia tanssitunteja tai muita jumppia. Koko tammikuu meni hienosti, sitten iski flunssaoireet (ei koronaa) ja jouduin pitää paussia joka sitten venähtikin kuukauden mittaiseksi. Oon ollut siitä itselleni tosi ankara ja vihainen vaikka toisaalta yritän kertoa että ehkä mä oon nyt tarvinnut lepoa ja rentoutumista enemmän kun hikiliikuntaa.

Tällä hetkellä siis jaksamisen kanssa on ongelmia. Päivittäin vaihtuu miten paljon. Kroppa valittaa joka päivä uutta vaivaa mikä ehkä myös menee ylikuormittumisen piikkiin. Oon jostain syystä saanut silmiini viimeiten parin viikon aikana 2 tai 3 artikkelia jotka on käsitelleet ylikuormitustilaa ja mistä sellainen voi johtua. Mun silmät on avautunut sille, että myös positiiviset jutut kuormittaa meitä. Tässä on nyt mietinnässä mikä on seuraava askel ja mikä ois järkevintä. Lääkäriin on varmaan mentävä että saisin myös nukkumiseni paremmalle tolalle. Ehkä se auttais palautumisessa. Laihduttaa pitäis mutta ei tunnu nyt riittävän paukut. Tarviinko mä sitten lepolomaa töistä niin se jää nähtäväksi. 

Tässä mun päivitykset joilla päästiin tähän päivään. 47 vuotiaana ei ihminen oo vieläkään tajunnut näköjään että elämä on jatkuvaa virtaa, koskaan et oo ihmisenä valmis ja tilanteet muuttuu tasaisin väliajoin. Silloin tarvitaan vaan välitilinpäätös ja sitten katsotaan mikä on toimintasuunnitelma ja suunta ylipäänsä. Näin on ollut ja niin on aina oleva.

Eilen mä kävin ulkoilemassa pari tuntia tuolla metsässä aivan yksinäni. Tuntui erittäin hyvältä. 7 kilsan lenkistä huolimatta pulssi pysyi aisoissa ja se oli enemmän palauttavaa kun energiaa vievää.

rakkaudella, 

Sartsa