UUSIA TUULIA

Ou nou..onpas kulunut aikaa viime postauksesta. Elämä on mennyt niin hirmuisella vauhdilla ettei oo kerta kaikkiaan vaan ehtinyt istahtaa kirjottelemaan. Mä koitan nyt avata pikkasen mitä kaikkea tässä on ehtinytkään sattua ja tapahtua näitten kahden viikon aikana.

Ehdin jo kirjoittaa siitä työhaastattelusta johon pääsin. No paikka oli vieläpä se kaikkein mieluisin noista mitä nyt oon ylipäänsä hakenut. Asiakaspalvelutyötähän se, eli siis ns. vanhaa alaa. Tuolloin maanantaina sain kutsun niin, että haastattelu oli sitten keskiviikkona. Menin siis jo tiistaina valmiiksi rakkaani luo, sillä hänen luotaan oli mukavampi sitten lähteä keskiviikkona pirteänä haastatteluun. Mua jännitti ihan älyttömästi kun ajelin tuota työpaikkaa kohti, mutta heti kun pääsin itse haastattelu tilanteeseen niin jännitys kaikkosi Tuntui, että haastattelu menikin ihan mukavasti ja mulle jäi hyvä fiilis siitä. Kaikki mitä halusinkin tuli sanottua eikä mitään suurempaa sammakkoakaan suusta päässyt. Sitten vaan jäätiin jännittämään sillä oli puhe, että viikon sisällä sitten kuuluu josko olis päässyt toiselle kierrokselle hakuprosessissa. Yllätys olikin siis melkoinen kun jo perjantaina tuli puhelu että MÄ PÄÄSIN TOISELLE KIERROKSELLE. Ihan uskomaton fiilis, sillä mulla on kuitenkin niin paljon aikaa kun oon viimeksi noita töitä tehnyt, että jotenkin epäilin ettei oo enää mahdollisuuksia sille alalle takaisin. No mutta...hyvä näin!!

Viime viikonloppuna sitten sain Hänet tänne mun luo sillä mentiin lauantaina Yö yhtyeen konserttiin. Kyseessä oli heidän 35 vuotis juhlakonserttinsa ja oli kyllä ihan hyvä hiukan vaisuhkosta yleisöstä huolimatta. Sanoinkin, että täällä meillä pohjanmaalla on yleisö vähän ehkä huonoa lähtemään mukaan menoon, joten olis kiva nähdä kyseinen konsertti jossain isommalla paikkakunnalla ja isommissa puitteissa. Saa nähdä tuleeko mahdollisuutta siihen.

Oli mukava viikonloppu vaihteeksi täälä mun kotikonnuilla vaikka rehellisyyden nimissä mun täytyy sanoa, että mielummin mä tuonne Hänen suuntaansa lähtisin. Tiedä häntä miksi, mutta muutto täältä pois on ollu mielessä jo pidemmän aikaa ja nyt se alkaa tulla ajankohtaiseksi... Ihan kutkuttaa vatsan pohjaa ajatus, että niin monella tapaa uusi elämä on alkanut ja alkamassa. Tuntuu hyvältä, vaikkakin se sisältää vielä monta mietinnän paikkaa matkan varrella. Mä oon kuitenkin kaikkeen enemmän kun valmis. Sunnuntaina hyvästelin rakkaani ihan hyvillä fiiliksin, sillä molemmat tiesi että tiistaina jo nähdään taas. Tuo tokan kierroksen haastattelu nimittäin oli jälleen keskiviikkona ja vieläpä heti aamulla klo 9 joten tottakai menin taas Hänen luokseen valmistautumaan.

Sunnuntaina ensin lähdettiin Villen ja kahden serkkupoikansa kans syysloman alkamisen kunniaksi pariksi yöksi mun vanhempien luo samoihin maisemiin joissa kesälläkin aikaa vietettiin. Sielä oli taas pojilla tilaa pärrätä mopoillaan ja mulla mieli lepäs kun sai vaihtaa maisemaa täältä. On se jotenkin kait surullistakin että ihminen ei tunne olevansa kotonaan omassa kodissaan mutta tunteille ei oikein voi mitään. Nuo pari yötä meni oikein mukavasti ja sitten olikin tiistaina iltapäivällä aika tehdä vaihto niin, että Ville lähti jatkamaan lomaa isänsä kanssa ja mä jatkoin matkaa kohti Pirkanmaata. Ai että kuulkaa tuntuu aina hyvältä lähteä ajelemaan tuohon suuntaan.

Keskiviikko aamun haastattelu meni omasta mielestä oikein hyvis tunnelmissa. Tilanne oli tosi rento, eli jännitys kyllä laukes taas heti kun pääsi jutustelemaan haastattelijoiden kanssa. Sain tietää paljon lisää yrityksestä ja etenkin tuosta asiakaspalvelijan toimenkuvasta tässä yrityksessä. Kiinnostus vaan kasvoi, sillä yritys itsessään kuulostaa hyvältä ja tuo työ on nykynuorisotermein Goals :D eli siis työ on juuri niin monipuolista kun mistä tykkäisinkin ja kaikinpuolin sopivan haasteellista niin että varmasti olisi mielenkiintoistakin. Tuossa työssä on kaikki mitä mä osaisin asiakaspalvelutyöstä toivoa, joten tuon haastattelun jälkeen entistä enemmän jäin toivomaan että karmalla olis vielä mun kohdalle tähänkin jäljellä annettavaa. Oon saanut viime aikoina niin paljon hyvää, että jotenkin tuntuu että voiko vielä tämäkin mennä putkeen niin, että saisin VAKITUISEN työpaikan. Mutta kerrankin mulla ei oo mitään alemmuuskompleksia niin, että tuumaisin tässä vaiheessa ettei mulla oo mitään mahdollisuuksia työn suhteen. Ajattelen ihan vilpittömästi niin, että mulla on ihan yhtäläiset mahdollisuudet saada se paikka kun kenellä muulla tahansa, työkokemus riittää ainakin ja oon kyllä ihan varma, että mä pärjäisin tuossa työssä sillä juuri tommoseta työstä mä oon positiivista palautetta ennenkin saanu. Asiakaspalvelua tehdään kumminkin omalla persoonalla ja mä tykkään ihmisten kans olla tekemisissä. Pidetään siis peukut loppuun asti kaikki että onni potkaisisi meikäläistä!! Ens maanantaina on nyt sitten joku vielä menossa haastatteluun, ja sitten tekevät heti päätöksen joten ens viikon alkupuolella saa tietää miten kävi. Mä olin muuten eka haastateltava joten lieneekö se hyvä vai huono, enpä tiiä.

Koska Villellä oli isänsä kanssa lomasuunnitelmia eikä mua olisi kotona odottanu mikään eikä kukaan niin päätin sitten jäädä tulevalle kotipaikkakunnalleni vähän pidemmäksi aikaa. Keskiviikkona haastattelun jälkeen mä sitten tein pitkän lenkin aivan upeissa maisemissa ja täyden kympiin syys säässä. Noin 7 kilsaa siinä taittuikin kun samalla käväisin kaupassa ja tutkin vähän ympäristöä. Oon niin ylpeä ittestäni kun oon oppinut navigoimaan ihan uudella tavalla. En tarvi enää mitään naviapua tossa vajaan parinsadan kilometrin matkalla enkä tarvinnut kun menin tonne toiseen haastatteluunkaan. Hyvä mä!! Lenkkimaisemat näyttää tältä:

Eikö vaan tällä sillalla olekin tarina <3 

Lemmenpolku nimeltään

Syksyn värejä

Luonto on kyllä mielen lepuutuspaikka <3 

Keskiviikon lenkin jälkeen mä tekaisin ruuan ja siivosin pikkasen. Hänen luonaan ei kyllä oo siivoamista ollenkaan niin paljon kun mulla kotona :D Mutta mukava on kuitenkin aikansa kuluksi siivota vaikka muodon vuoksikin vaan. Koko päivän touhusin, niin että vasta viiden aikaan istahdin eka kertaa alas ja otin kirjan käteen.

Tonnikalakiusausta tällä kertaa

On kiva tunne kun voi odottaa jotain tulevaksi ja toisaalta aamulla toivottaa hyvää työpäivää. Siihen tunteeseen ei kyllästy ikinä ja sitä on ollut ikävä vaikkakaan sitä ei oo muistanu edes kaivata pitkään aikaan. Nyt kyllä osaan siitä nauttia!!


Torstaina sitten rakkaani oli vapaapäivällä ja vietettiin sitä rennosti oleskellen. Mä käväisin jossain vaiheessa lenkillä ja Hän teki omia tärkeitä juttujaan. Oli hyvä olla, oikein todella hyvä ja mulla on kyllä niin luottavainen mieli meidän suhdetta ja ylipäänsä MEITÄ koskien että mä tiedän että meille tulee hyvä yhdessä. Sitten joskus....

Nyt jäädään vaan sitten jännäämään sitä alkuviikon "tuomiota" kivan viikonlopun jälkeen. Sain taas vauvani viikoksi mun seuraksi, aina yhtä odotetusti.

-Sartsa-

HUIPPUVIIKONLOPPU

Mulla oli taas jälleen kerran aivan mahtava viikonloppu. Se alkoi oikeastaan jo torstaina kun lähdin taas rakkaani luo, tällä kertaa jälleen yllättäen hänet.

Aina saa ihmetellä sitä rauhallisuutta, jolla Hän minut vastaan ottaa. Ihan kun hän odottais vaan, että koska ovi käy ja mä tuun. Se on tervetulleen lämmin tunne. Siksi Hänen luokseen onkin aina ihana mennä, tulee hyvä ja rauhallinen olo. Mä sanoinkin tämän viikonlopun aikana sen ääneen, että vaikka miten olis muuten asiat mullin mallin niin aina kun pääsen rakkaani luo niin kaikki on hyvin. On niin kotoista, helppoa ja rauhallista. Jotenkin juuri sellanen olo kun kuuluukin olla.

Torstai ilta meni telkkaria kattellen ja jutellen. Ajoissa nukkumaan, että Hän jaksoi herätä aamulla töihin. Hyvän huomenen toivottaminen toiselle ja se, että saa halata ja antaa suukon toivottaessaan hyvää työpäivää... siinä on jotain sellaista joka tuntuu sydämessä aina yhtä lämpöiseltä. Siitä on niin kauan kun mikään tuollainen on ollut osa mun arkea, että nyt huomaa miten paljon sellaista onkaan kaivannut. Perjantaina mulla ei suinkaan ollut tylsä ja yksinäinen päivä, niinkun olis työttömänä kotona ollessa ollut, vaan... Aamusta söin aamupalan, sitten siivoilin pikkasen ja lähdin lenkille uuden ihanan ystävän kanssa. Tehtiinkin tunnin lenkki aivan ihanassa syys säässä. Samalla saatiin kyllä maailma parantumaan ihan huikeasti. Tästä ystävästä on tullut mulle nyt jo tärkeä, vaikka taas tullaan siihen ettei olla tunnettu kovinkaan kauaa. On helppoa puhua kaikista jutuista ja keventää sydäntään. Lenkin jälkeen istuinkin sitten vielä tunnin jos toisenkin kahvipöydässä.

Kun kotiin lähdin niin menin kaupan kautta ja tekaisin siinä salaatin ruuaksi. Pientä siivoilua vielä suihkun jälkeen ja olikin kiva ottaa kirja käteen ja heittää rennosti sohvalle lueskelemaan. Samalla siinä söinkin pussillisen karkkia. Rakkaani kun tuli töistä niin ilta vierähti telkkaria taas katsellen ja toistemme läheisyydestä nauttien.

Lauantaina olikin sitten jännä päivä kun lähdettiin heti aamusta Jyväskylään. Sain seurata rakkaani tärkeää harrastusta, tutustua taas uusiin ihmisiin Hänen elämässään. Käytiin myös tärkeällä vierailulla siinä päivän aikana. Mulle tuli niin hyvä olo, sillä perhe missä vierailtiin on kuitenkin tärkeä Hänelle joten sitä kautta toki minullekin. Ja se, miten lämpimästi mut otettiin vastaan tuntui kyllä sydämessä asti hyvältä. Oli hyvä mieli lähteä sitten tapaamaan vielä toista ihanaa ystävää, tällä kertaa ihan mun omaa sellaista. Päivä meni todella nopeasti ja olikin kotiin lähdön aika.

Ilta taas vaan oltiin ja rentoiltiin. Nautittiin siinä vähän virvokkeitakin ja yöllä tupsahti odotettu yllätys vieraskin paikalle. Uni maittoi kyllä välittömästi kun sänkyyn päästiin joskus aamuyön tunteina. Sunnuntai sitten meninkin vähän hitaissa tunnelmissa, mutta edelleen mä sanon miten paljon mä nautin ihan vaan hiljaisuudesta meidän suhteessa. Sille annetaan tilaa, eikä se oo koskaan vaivaannuttavaa. Ollaan ihan hiljaa vierekkäin ja katsellaan vaikka kaunista syksyistä luontoa ympärillä. Tällä kertaa vielä ennen mun kotiin lähtöä lähdettiin vähän patikoimaan ja katselemaan maisemia näkötornista. Ai että mä nautin siitä reissusta, vaikka kipuileva pohje meinas tehdä tepposet rappusia kiivetessä. Nätti ja rauhoittava näkymä sekä suudelma kattojen yllä olivat kyllä omiaan unohduttamaan kivut ja kolotukset. Luontopolkua pitkin sitten vielä vuoren rinnettä alaspäin.

Viikonlopun aikana tuli taas puhuttua paljon meidän suhteesta, vähän tulevista toiveistakin ja etenkin meistä molemmista ihmisinä. Miten menneet ja koetut on meihin vaikuttaneet ja miten se ehkä näkyy tänään... tässä meidän suhteessa. Me ollaan hyvällä matkalla, tässä meidän suhteessa. Musta tuntuu, että kaikki menee juuri niinkun asioitten meidän kohdalla kuuluukin mennä, ja vieläpä niin että meidän suhde jatkaa rakentumistaan vankalle ja vahvalle pohjalle. Kiirettä ei oo mihinkään sillä on todettu että tässä on hyvä!!

Nyt vielä sain tänään tietää pääseväni työhaastatteluunkin joten asiat alkaa loksumaan kohdalleen pikku hiljaa isommalla kädellä. Jotenkin on nyt kyllä niin ihanan luottavainen tunne tulevaisuutta kohtaan. Asioilla on tapana järjestyä!!

- Sartsa -

ITTENSÄ YMMÄRTÄMISEN VAIKEUDESTA

Mun täytyy sanoa, etten mä kyllä kaikin ajoin ymmärrä itteäni ollenkaan. Mistä johtuu se kumma epävarmuus itteäni kohtaan joka aina nostaa päätään juuri silloin kun pitäis antaa ittelleen lupa nauttia onnellisuuden tunteesta. Mä pelkään niin kovasti ajavani rakkaita ihmisiä pois mun läheltä sillä, että mä ahdistan jotenkin niitä. En mä tiedä mitä mä sillä edes tarkoitan, sillä ei mulle kukaan oo koskaan sanonu, että mä ahdistan mutta mulle tulee se tunne itselle vahvasti. Sitten mä haluan perääntyä sillä en missään tapauksessa halua että kenelläkään on mun takia mitenkään huono tai ahdistunut olo. Mistä tämä kertoo?? Itsetunnottomuudesta, epävarmuudesta, jostain vanhoista ajoista tulevista peloista, menettämisen pelosta.... En mä osaa sanoa, oikeesti!! Sen vaan tiedän, että kun tämä tunne tulee niin se tulee kuin hyökyaalto ja yleensä tuo itkun mukanaan. Niin nytkin. No mutta mä tiedän sen kyllä menevän ohikin, jotenkin vaan tää piirre ärsyttää mua suunnattomasti. Nytkin on kuitenkin takana todella mukavia ja ihania ja onnellisia hetkiä niin miksi ihmeessä mä yritän pilata niitä itteltäni.

Torstaina mä nimittäin lähdin rakkaani luo oikeestaan melko hetkisen mielijohteesta. Tarkoituksena oli saada viettää hetkinen ihan normaalia...noh tavallaan arkea yhdessä...sitä jotenkin on kaivannut. Aikatauluttomuutta, sitä että voi tehdä kaikkea yhdessä mitä nyt normaalisti tehdään ja niinkun tässä tapauksessa, mennä vaikka elokuviin. Mä sain tämän idean torstai aamuna ja Hän oli heti mukana. Niin me siis käytiin elokuvissa, me käytiin ruokakaupassa, me syötiin kotiruokaa, katottiin telkkaria, keiteltiin kahvia, tehtiin iltatoimia, mentiin yhdessä nukkumaan, toivoteltiin hyvät huomenet ja mä sain lähettää Hänet töihin suukon ja halauksen myötä. Siis ihan tavallista arkea, sitä juuri mitä yksin ollessaan on kaivannut. Ei mitään ihmeellistä, Arkea!! Mä nautin ihan joka hetkestä, siitäkin kun oltiin vaan ihan hiljaa ja nautittiin auringosta ulkona istuskellen. En mä kaivannut enkä kaipaa mitään enempää... Miksi ihmeessä sitten mä pilaan nämä hyvät hetket ja muistot sillä, että mä pelkään olleeni liian paljon, liian lähellä, liian iholla. liian...kaikkea!! Mistä mä oikein itteäni rankaisen?? Siitä että mä välitän ja haluan olla lähellä? Siitä, että on hyvä olla vaikka tosiaan vaan ihan hiljaa toisen vieressä? Siitäkö että mä vihdoin rakastan, oikeasti ja todellisella tavalla Rakastan? Eikä tämä rakkaus ole mitään vaaleanpunaista hattaraa ja alkuhuumaa vaan sitä, että mä haluan tehdä myös Hänet onnelliseksi. Haluan auttaa pääsemään vaikeiden hetkien yli, haluan tsempata ja kannustaa ja ennenkaikkea saada Hänet ymmärtämään miten tärkeä ihminen Hän minulle on ja miten paljon olen Häneltä saanut. Se on rakkautta, joka tahtoo vaan voimaannuttaa eikä missään nimessä olla taakka tai velvollisuus. Mikä tässä kaikessa voi olla mun mielestä sitten niin toiselle rasittavaa?? Niin mikä, sanokaa te. Miksi mä ajattelen olevani raskas ihminen rakastaessani?? En voi ymmärtää. Itse en voisi koskaan, missään tilanteessa, ajatella että ihminen jota rakastan ja joka rakastaa minua, olisi ikinä mulle mikään taakka. Ei sellaista tilannetta voi tullakkaan, niiiiiiin... miksi sitten mä toisinpäin laitan itteni niin ärsyttäväksi riippakiveksi että tuntuu, että on pakko antaa toiselle happea. Mitä jos mä vaan päättäisin nyt antaa olla, siis että voisin vaan nauttia rakkaudesta. Se on kait niin outo tunne mulle vieläkin...saada rakastaa, etten mä ehkä hallitse sitä vielä. Tarviin kait sitte opastusta, minäkin!!

No, nyt mä meen takaisin tuonne sohvan nurkkaan, kyllä tää taas tästä. Kunhan Hän vaan on olemassa, vaikka sitten vaan ajatuksen tasolla jonkun aikaa niin mä selviän mistä vaan, ja toivon pääseväni eroon tästä piirteestä ihan kokonaan. Ajan kanssa, Hänen avullaan.

- Sartsa -