Mun täytyy sanoa, etten mä kyllä kaikin ajoin ymmärrä itteäni ollenkaan. Mistä johtuu se kumma epävarmuus itteäni kohtaan joka aina nostaa päätään juuri silloin kun pitäis antaa ittelleen lupa nauttia onnellisuuden tunteesta. Mä pelkään niin kovasti ajavani rakkaita ihmisiä pois mun läheltä sillä, että mä ahdistan jotenkin niitä. En mä tiedä mitä mä sillä edes tarkoitan, sillä ei mulle kukaan oo koskaan sanonu, että mä ahdistan mutta mulle tulee se tunne itselle vahvasti. Sitten mä haluan perääntyä sillä en missään tapauksessa halua että kenelläkään on mun takia mitenkään huono tai ahdistunut olo. Mistä tämä kertoo?? Itsetunnottomuudesta, epävarmuudesta, jostain vanhoista ajoista tulevista peloista, menettämisen pelosta.... En mä osaa sanoa, oikeesti!! Sen vaan tiedän, että kun tämä tunne tulee niin se tulee kuin hyökyaalto ja yleensä tuo itkun mukanaan. Niin nytkin. No mutta mä tiedän sen kyllä menevän ohikin, jotenkin vaan tää piirre ärsyttää mua suunnattomasti. Nytkin on kuitenkin takana todella mukavia ja ihania ja onnellisia hetkiä niin miksi ihmeessä mä yritän pilata niitä itteltäni.
Torstaina mä nimittäin lähdin rakkaani luo oikeestaan melko hetkisen mielijohteesta. Tarkoituksena oli saada viettää hetkinen ihan normaalia...noh tavallaan arkea yhdessä...sitä jotenkin on kaivannut. Aikatauluttomuutta, sitä että voi tehdä kaikkea yhdessä mitä nyt normaalisti tehdään ja niinkun tässä tapauksessa, mennä vaikka elokuviin. Mä sain tämän idean torstai aamuna ja Hän oli heti mukana. Niin me siis käytiin elokuvissa, me käytiin ruokakaupassa, me syötiin kotiruokaa, katottiin telkkaria, keiteltiin kahvia, tehtiin iltatoimia, mentiin yhdessä nukkumaan, toivoteltiin hyvät huomenet ja mä sain lähettää Hänet töihin suukon ja halauksen myötä. Siis ihan tavallista arkea, sitä juuri mitä yksin ollessaan on kaivannut. Ei mitään ihmeellistä, Arkea!! Mä nautin ihan joka hetkestä, siitäkin kun oltiin vaan ihan hiljaa ja nautittiin auringosta ulkona istuskellen. En mä kaivannut enkä kaipaa mitään enempää... Miksi ihmeessä sitten mä pilaan nämä hyvät hetket ja muistot sillä, että mä pelkään olleeni liian paljon, liian lähellä, liian iholla. liian...kaikkea!! Mistä mä oikein itteäni rankaisen?? Siitä että mä välitän ja haluan olla lähellä? Siitä, että on hyvä olla vaikka tosiaan vaan ihan hiljaa toisen vieressä? Siitäkö että mä vihdoin rakastan, oikeasti ja todellisella tavalla Rakastan? Eikä tämä rakkaus ole mitään vaaleanpunaista hattaraa ja alkuhuumaa vaan sitä, että mä haluan tehdä myös Hänet onnelliseksi. Haluan auttaa pääsemään vaikeiden hetkien yli, haluan tsempata ja kannustaa ja ennenkaikkea saada Hänet ymmärtämään miten tärkeä ihminen Hän minulle on ja miten paljon olen Häneltä saanut. Se on rakkautta, joka tahtoo vaan voimaannuttaa eikä missään nimessä olla taakka tai velvollisuus. Mikä tässä kaikessa voi olla mun mielestä sitten niin toiselle rasittavaa?? Niin mikä, sanokaa te. Miksi mä ajattelen olevani raskas ihminen rakastaessani?? En voi ymmärtää. Itse en voisi koskaan, missään tilanteessa, ajatella että ihminen jota rakastan ja joka rakastaa minua, olisi ikinä mulle mikään taakka. Ei sellaista tilannetta voi tullakkaan, niiiiiiin... miksi sitten mä toisinpäin laitan itteni niin ärsyttäväksi riippakiveksi että tuntuu, että on pakko antaa toiselle happea. Mitä jos mä vaan päättäisin nyt antaa olla, siis että voisin vaan nauttia rakkaudesta. Se on kait niin outo tunne mulle vieläkin...saada rakastaa, etten mä ehkä hallitse sitä vielä. Tarviin kait sitte opastusta, minäkin!!
No, nyt mä meen takaisin tuonne sohvan nurkkaan, kyllä tää taas tästä. Kunhan Hän vaan on olemassa, vaikka sitten vaan ajatuksen tasolla jonkun aikaa niin mä selviän mistä vaan, ja toivon pääseväni eroon tästä piirteestä ihan kokonaan. Ajan kanssa, Hänen avullaan.
- Sartsa -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti