Mä oon jotenkin niin älyttömän puutunut ensinnäkin tähän vallitsevaan tilanteeseen. Mä oon hokenu mantran lailla ittelleni ja samalla muille että pitää pysyä positiivisena kun ei kerran tilanteelle mitään voida. Ei kannata siis valittaa vaan koittaa keskittää energiat johonkin järkevään. Juu.u. Ei voi niin mitään ja joo kannattais varmaan ajatella positiivisia mutta en mä voi sille mitään että oon tosi kyllästynyt tällä hetkellä tähän arkeen. Tai siis elämä kulkee ihan liikaa samoja polkuja ja päivät toistaa itteensä niin ettei oo oikein edes väliä mikä päivä on. Mikään asia ei muutu mihinkään eikä hommat etene. Puuttuu vaihtelu kokonaan. Rutiinit on ihan jees, mutta jos totta puhutaan niin mä en oo sellanen rutiini tyyppi ollenkaan. Mielummin vaihtelua vaikka kovin äkkiäkin.
Tällä hetkellä on se tilanne, että on vähän alettu jo näkemään muitakin ihmisiä. Monta viikkoa oltiin ihan vaan kahden lukuunottamatta työkavereita ja kaupassa käyntiä. Kaikki viikonloput on kuluneet jossain mettissä pyöriessä paikoissa joissa ei varmaankaan tuu mitään kontaktia. Lapualla käydessä ollaan oltu vaan omissa oloissaan kun ei oo viittinyt kenenkään luona käydä. Nyt sitte vapun aikaan me enemmän mun vanhempien kanssa juteltiin ja nähtiin porukkaa. Sunnuntaina käytiin Akin äidin luona äitienpäiväkahvilla ja ihan sisälle asti mentin vaikka ulkona oli suunnitelmissa olla.
Niin paljon kun mä nautinkin metsässä ja luonnossa ylipäänsä olemisesta niin mä huomaan, että jollain tasolla alkaa mitta täyttyä. Toki, mä edelleen paljon mielummin menen sinne metsään tai lähden luontoon kun istun kotosalla vaan, mutta siihenkin alkaa jo turtua. Ei enää tunnu niin kivalta eikä jaksa nähdä ympärillään niin paljon kauneutta. Mua ärsyttää että tuo ärsyttävä olo alkaa ottaa tiukemminn otettaan ja näivettää ympäriltä sitä kaikkea mikä ennen oli niin valtavan hienoa. Alkaako mun mieliala painua vaan kokonaisvaltaisesti maahan? Kun kaikkeen ja kaikkiin on suhtauduttava varauksella ja varoen.
Mä kaipaan niin pirusti ihmisen joukkoon. Nähdä ja kuulla puheensorinaa. Haluan mennä terassille ja nauttia monta lasia kuohuvaa kunnes kuplat nousevat kivasti otsalohkoon. Mä kaipaan todella paljon elävää musiikkia, meillä ois ollu tälle keväälle niin monet liput monille ihanille keikoille. Kaipaan teatteria, elämyksiä. Luonto on ehtymätön elämysten lähde mutta mulla on pelko että siitä menee suurin hohto kun siitä tulee tavallaan pakollista, jatkuvaa. Fuck korona!!!! Mee jo pois ja anna meidän jatkaa elämää.
Mua v**uttaa pojan diabetes. Ja se, ettei sen teiniaivot pysty käsittää miten tärkeä asia niiden hoitaminen ois. Siis niinkun terveyden kannalta nyt etunenässä. Tietää kyllä teorian kannalta luetella kaikki paskat asiat mitä kyseinen tauti hoitamattomana aiheuttaa. Ne tiedot vaan ei mene jakeluun eikä sitä kautta käytäntöön. Ei auta vaikka mopokortti jäi saamatta huonon tasapainon takia. Ei sekään, että sossu hengittää niskaan koska on huoli pojasta. Muillakin siis kun mulla. Mä taistelen jatkuvasti sen asian kanssa että jos mä olisin yhtään itsekkäämpi ja tekisin asiat niinkun parhaaksi näen niin mä hakisin sen pojan tänne. Omien valvovien silmien alle ja käden ulottuville että pystyisin paremmin tarkkailla sokerihommia ja olla apuna. Mua turhauttaa todella paljon se, että yritän täältä etänä olla auttamassa hoitohommien muistamisessa ettei pojan itse tarviisi niin paljon. Samalla ääni jossain korvan juuressa sanoo että poika on 2 vuoden päästä 18v ja saa määrätä ihan itte asioistaan. Että ei saa paapoa liikaa ja että sieltä ittestä sen homman on lähdettävä. Oon koittanut keksiä pääni puhki erinäisiä motivointikeinoja sillä oon aina uskonut enemmän porkkanaan kun keppiin. Ajatellut että ei rangaistuksia ja mäkättämistä vaan mielummin positiivisiin asioihin keskittymistä ja niiden kautta onnistumisen kokemuksien kartuttamista . Ja sitä kautta sitä motivaatiota. Koulussa yrittää opet ja kouluterveydenhoitaja. Järkätään avustajaa hoitamaan ruokailut. Ei onnistu kun ei poika oo tavoitettavissa silloin kun pitää. Ittellä sama ongelma, eli että poikaa ei saa millään kiinni kun koittaa muistutella jostain toimenpiteestä. Ärsyttää niin ettei veri kierrä kun tietää miten se kännykkä on lähes kasvanut siihen käteen kiinni mutta sitten ei voi sen vertaa omaa osuuttaan hoitaa että olis saatavilla. Vastais siihen puheluun tai lukis sen viestin silloin kun ne tulee. Jos mä laitan viestin että nyt on aika mitata sokerit ja että syötäpä pumppuun asiat jne niin eipä se paljon auta jos sen viestin lukee vasta parin tunnin päästä. Sokereita on mitattu silloin kun huvittaa mutta jos kysyt miten menee niin menee ihan helvetin hyvin. Jos kysyn mikä on päivän korkein lukema ollut niin sanotaan että 12 ja sitten kun pumppua pengotaan tarkemmin niin oho hups eiku miten se olikaan 22. Huokaus!! Sairaalassa lääkärit ja hoitajat puhuvat vaahto suupielistä valuen näistä samoista asioista. Mitään konkreettista apua sieltä ei kuitenkaan ole saatu. Vaikkapa tiuhempaa kontrollointia tai muuta vastaavaa. Tekevät vaan lastensuojeluilmoituksen kun eivät muutakaan voi ja sitten soittaa sossun täti. Mitäpä hän? Tarjoaa kotiin perhetyöntekijää kerran viikossa tekemään ruokaa Villen kanssa. Oletuksena nähtävästi että kotona ei tehdä ruokaa ja poika on heitteillä kun ei syö salaattia. Perhetyöntekijä tulee ja ihmettelee miksi hän on paikalla kun ei mitään tarvetta ole. Joka päivä siellä tehdään lämmin kotiruoka ja poika osaa sitä tehdä itsekin. Siitä ei johdu se, että sokerit laukkaa missä sattuu. Tai ettei nuori herra päätä sinäkään päivänä vaivautua muuta kun pari kertaa mittamaan sokerit. Tai ainakaan syöttämään niitä pumppuun. Sama piiri pieni pyörii jatkuu sitten jo toista vuotta eikä loppua näy. Minä mietin kaiket illat, yöunieni kustannuksella, keinoja tuon homman haltuun ottoon. Keksi motivointikeinoja rahalla, tepsii hetken kunnes menee pois mielestä. Teen kaikenlaisia taulukoita joiden mukaan pystyttäis seuraamaan onko toimenpiteet tehty, niistä sitten rahaa palkkioksi. Ei onnistu kun pari päivää ja sitten luisutaan taas vanhaan. Mä oon koittanut ettiä monia eri vaihtoehtoja sokerien seurantaan niin että voitais olla vielä enemmän mukana siinä hommas. Ei osata kotona ladata ohjelmia koneelle että sais purettua pumppu koneelle eikä saada toimintaan kännykkää jonka sossu lahjoitti verensokerien skannausta varten että vanhemmatkin vois seurata omalta kännykältä päivän toimintaa. Jää sekin keino sitten kunnolla testaamatta. Sitoutuminen puuttuu kun ei jaksa tai viitti. Kaikki yritykset tämän asian ratkaisuksi vesittyy eikä mitään ehdotuksia tuu mistään muualta. Sossulla ei oo tarjota mitään muuta apua, No ei tietenkään kun poika tarvis lapsenlikan lähes 24/7. Oon hirveän pettynyt, väsynyt, epätoivoinen ja mua hävettää usein. Hävettää se, että asiat on näin enkä mä oon pystynyt olemaan sellanen äiti kun olisin halunnut.
Poika ei tajua pilaavansa tulevaisuuttaan koko ajan. Ei tule tällä menolla saamaan koskaan ajokorttia, menettää terveyttään koko ajan enemmän ja pilaa pahimmassa tapauksessa työuransakin. Ei pääse tekemään niitä hommia mitä haluaa jos sokerit seilaa missä sattuu. Nämä asiat on niin pienestä kiinni että sen takia mua turhauttaa että kaikki heitetään hukkaan. Kuten sanottua, alkaa olla ihan ideat loppu ja usko etenkin. Nyt vielä tuossa diabeteksen ohella on käyty etäkoulua. Siinä on ollut niin älytön savotta pojan kanssa. Oon jälleen yrittänyt olla ajan tasalla ja auttaa etänä. Ainakin pari tuntia joka päivä on mennyt työaikaa niihin asioihin. Aamulla wilma auki ja kattomaan mitä päivän tehtävät on. Samalla huomaten että edellisetkin on kaikki tekemättä. Viestiä opelle että täälä ei nyt onnistu. Miitit on täyttä horroria eikä niihin voi tietenkään osallistua. Tallissa rassataan mopoa keskellä päivää kun pistäis lukea. Ei riitä kapasiteetti huolehtimaan ittestään. Wilmaan tulee merkintä että on poissa aamun tunnilta. Minä kysymään mikä hätänä mutta vastausta ei kuulu. Vasta ajan päästä tulee kuitti että taisin nukahtaa. Hmm, niin taisit. Sillä hetkellä ollaan jo menossa kolmannessa tunnissa ja ois pitänyt tehdä enkun tehtävät, olla luokanvalvojan miitissä ja parhaillaan käydä kuvailemassa karttamerkkejä luonnosta. Minä muistuttelen pitkin päivää onko tehty ja teehän nyt. Vastaus on 99,8% se raivostuttava joo. Illalla vielä viimeisenä tarkistan että onhan nyt kaikki tehty. On on. Ja seuraavana päivänä tuntimerkinnöissä näkyy että tehtävät tekemättä siitä ja siitä. Minä laitan opeille viestiä, kyselen kadonneitten tehtävien perään, laitan koottuja selityksiä miksi oli oltu pois luokanvalvojan miitistä, keskustelen kokeisiin lukemisesta ja puuttuvista tehtävistä. Jälleen kerran istun illalla kotonakin hyvän tovin miettien miten muistamisen paranisi sekä sokerien että koulun osalta. Huokaisen ja kerran vielä laitan pojalle viestiä että kattoppas classroomista paljonko on sokerit. Eiku häh?? Siis tarkista paljonko sokerit on ja katto classroomista että tehtävät on tehty.
Nyt alkaa loppua jaksaminen, into, usko ja kaikki muu vastaava. Mun tekis mieli luovuttaa ja antaa olla. Sitten kumminkin tiedän etten pysty. Sossun täti kiitteli mua kuinka hyvin mä olin hoitanu Villen kouluasioita ja näitä sokerihommiakin. Voi ny jumaliste, mä oon sen äiti. Kait mä nyt kääntelen kaikki kivet löytääkseni helpotusta näihin hommiin että ne sujuis. Suututtaa vaan se, etten tunne saavani tukea ja apua nyt yhtään mistään. Taistelen tuulimyllyjä vastaan ja huutelen sinne tuuleen. Ja samalla käytän ihan pirusti voimia siihen ettei se tuuli vie mua mennessään. Kiitosta ei tuu, enkä mä sitä oo edes vailla. Kissa kiitoksella elää-sanotaan. Kumminkin olis tosi kiva että jos minä yritän tehdä kaikki temput ja laitan luovuuteni peliin miettiäkseni avun antamisen keinoja niin sitten oltais edes vähän mukana niissä talkoissa. Mitä mä nyt teen?? En minä tiedä. Hajoanko mä nyt sitten vaan. Ja katkeroidun noitumaan loppuelämäni pipo tiukalla vanteen vielä varmuuden vuoksi kiristäessä päätä tätä maailmaa ja sen epäreiluutta. Heittäydynkö jopa marttyyriksi? En minä oikeesti enää tiedä. Oon niin väsynyt kaikkeen. Kaikki tuntuu niin hallitsemattomalta ja siltä ettei mitään oo enää tehtävissä noille asioille.
Töissä on aikamoista haastetta myös. Uuteen työhön perehtyminen on sujunut ihan kivasti ja sen suhteen onkin onneksi ihan hyvä mieli. Tuntuu mukavan haastavalta tuo uusi työ joten eiköhän se tästä. Onneksi edes jossain on parempi fiilis. Muuten ahdistaa lähes kaikki. Myöskin parisuhde voi hyvin eli kaikki ei sentään oon ihan päin peetä.
Tällänen vuodatus tällä kertaa. Puuh puuh.... Josko tämä joskus tästä muuttuis taas posiksi. Ehkä mun on vaan niin kova ikävä saada halata mun ystäviä. Ja istua viinipullon äärellä puhuen vaikka aamuun. Sitä odotellessa ja siitä haaveillessa.
Koittakaahan jaksaa!
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti