Life is Life by Sartsa: AIKUISEN NAISEN ITSETUTKISKELUA OSA 2570

Kello on 8 lauantai aamuna. Aamupala syöty ja ehdin jo tuossa miettiä mitähän tämä päivä vois tuoda tullessaan. Aki lähti kisoihin mutta koronasta johtuen sinne ei huolita nyt yleisöä niin mä päätin sitten jäädä kotiin. Tämä hetki juuri tässä on ihan kullan arvoinen. Istun terassilla ja kuuntelen kun linnut livertävät. Aurinko paistaa, näyttää siltä että sittenkin on vielä toive lämpimästä päivästä. Just nyt luonto on mun mielestä kauneimmillaan. Puut ja pensaat kukkivat aivan täydessä loistossaan. Eilen ihailin työpaikkani lähellä olevaa kirsikkapuuta joka oli aivan kukkien peitossa. Kaikki on nyt niin vihreää, runsasta ja elävää. En jaksa nyt välittää siitä että tuo terassin näkösuojana oleva angervopensas alkaa jo hiukan ravistaa kukkiaan. Mä haluan nyt vain nauttia tästä hetkestä.

Alkukesä. Siinä on jotain sellaista että ihan kun elämäkin jollain tapaa alkais uudelta lehdeltä. Paljon enemmän kun uusivuosi, jota yleensä pidetään sellaisena välitilinpäätöksen aikana. Kesä ja aurinko tuo ainakin mulle jollain tapaa tunteen siitä, että kaikki on mahdollista. Mitä vaan ihanaa voi tapahtua. Se on ihan paras tunne ja etenkin nyt, tämän koronapaskakevään, jälkeen todellakin tervetullut. Lieneekö tästä, vai jostain ihan muusta syystä, oon oppinut aivan yllättäen ittestäni taas uusia asioita. Tai sitten vain hyväksyn sen mitä oon jo tiennyt.

Otetaanpas muutama esimerkki. Raha-asiat. Mä oon hyväksynyt sen tosiasian että mä en ole mikään talousihminen. En oo se joka kerää säntillisesti kuitit talteen ja seuraa sitä mihin rahat menevät. Tekee ehkä sen perusteella jopa budjetteja. Ei, mä oon siihen yksinkertaisesti vaan liian hetkessä elävä ja boheemi. Mun rahat riittää, välillä todella nipin napin elämiseen mutta yks kaunis päivä mä käsitin että se on mulle ihan OK. Sitäkin on tullut kriiseiltyä joskus paljonkin että miksi aikuisen työssäkäyvän ihmisen raha-asiat ei voi olla paremmalla tolalla. Miksei ole olemassa puskurirahastoa pahan päivän varalle. Siinä nimittäin yksi asia mitä totesin että en ole. En ole säästäjä. Siis se ihminen joka laittaa tietyn määrän joka kuukausi säästöön tilille. Saati sijoittaa. Ei, se ei vaan kertakaikkiaa oo mun juttu.

Toinen asia on ystävyyssuhteet. Yks kriiseilyn aiheita, välillä todellakin paha, on ollut se miksi aika usein se olen mä joka ottaa yhteyttä ystäviin ja kyselee kuulumisia. Tinttapäissäni oon usean kerran sanonut että olkoon, minä en enää ota yhteyttä jos toinen ei tee sitä seuraavaksi. Sitten kumminkin ajan kuluessa alan miettiä onkohan ystävällä kaikki hyvin ja lopulta kyselen kuitenkin mitä kuuluu. Ja nyt oon huomannut että ei se mitään. Siitä tulee mulle hyvä olo kun saan tietää ettei läheisellä ihmisellä oo mitään hätää. Armeliaasti olen todennut että meitä on vain kertakaikkiaan monenlaisia ihmisiä ja minä nyt satun olemaan aktiivinen myös näissä ystävyyskuvioissa. Mulle se on tärkeää. Ei, kyllä mä tiedän että se on mun ystävillekin tärkeää mutta ehkä he on sitten sitä ihmistyyppiä jotka kovasti haluais mutta ei tuu ns. parahillensa.
Lasten avustaminen. Se tosiasia, että mulla ei ole niitä säästöjä enkä uiskentele joka aamu rahoissani on tuonut sen ikäväksi kokemani asian että mulla ei ole rahallisesti mahdollista avustaa lapsiani niin paljon kun tahtoisin. Oon yrittänyt hyväksyä että jospa mä olen sitten se äiti joka on henkisesti apuna ja tukena kun sitä tarvii. Mielelläni avustan tarpeen mukaan työkkärin tai Kelan tätinä, koulusihteerinä tai muuten vaan keski-ikäisen mukaansa keräämällä elämänkokemuksella. Toivon siitä olevan apua. Huono äiti leimaa mä en oo itestäni vielä pois osannut hinkata mutta ehkä sekin päivä joskus koittaa.

Luonne. Ennenkaikkea luonne. Luoja nähkööt musta ei koskaan tuu rauhallista hissukkaa joka miettis korrektisti aina mitä sanoo eikä puhua pulputtaisi ajatusvirtaansa julki. Ystäväni Tiina esitti aikoinaan joskus kauan sitten ajatuksen että hän haluais olla isona yhtä rauhallinen kun Anne Pohtamo. Niin just sellasta musta ei koskaan saa. Mä oon jonkunsortin luonnonlapsi ja elän oman päänsisäisen maailman ohjaamana enkä vaan voi sille mitään. Ajatus hyppii välillä asiasta toiseen niin että kahden minuutin aikana voin puhua kolmesta eri aiheesta mutta se on vaan mulle luonteenomaista. Toivon ihan pirusti että osaan sitten välillä pitää suuni kiinni ja kuunnellakin kun sitä tarvitaan. Usein mä kärsin tästä puheliaisuudestani. Se on ollut mulle tosi iso häpeänkin paikka pitkään. Oon ollu itselleni joskus tosi armotonkin sanoen että ymmärrä nyt joskus olla ihan hiljaa. Sitten oon yrittänyt kovasti olla ja siitä on seurannut että joko muut on olleet ymmällään että mikäs sillä nyt on kun ei se puhu tai sitten itselle on vaan tullut paha olla. Mä olen puhelias, toivottavasti en sentään suulas, enkä mä sille voi mitään. Mä olen myöskin boheemi taivaanrannan maalari. Sellanen nykypäivän hippi. Tykkään kaikesta vähän hörhöstä, nautin siitä kun ihmiset on just sitä mitä on, rakastan luontoa ja äiti maata. Halaan puita ja makoilen rantakalliolla. Näen pieniä ihania asioita ympärilläni ja haluan uskoa että meidän rinnalla elää täällä vaikka mitä ja ketä. Oon ehdottomasti lapsellinen ja lapsenmielinen enkä sitä haluais muuttaa mihinkään. Yks luonteenpiirre on myös usko hyvään ja positiivinen elämän asenne. Se tulee multa niin syvältä että se on jollain lailla aivan tatuoitu mun sieluun ja mä oon oppinut olemaan siitä jopa ylpeä. Haluan ajatella että lasi on aina mielummin puoliksi täysi kun tyhjä. Ja että aina on toivoa paremmasta. Mä luhistuisin toisenlaisten ajatusten alle. Negatiivisuus ottaa muhun tosi kovasti. Jos mun ympärillä on sellaista luovuttamisen menttaliteettia tai sitä että asioista valitetaan koko ajan ja nähdään vaan ne huonot puolet niin tuun jopa vähän ärtyneeksi. Uskon aivan oikeasti positiivisen ajatuksen voimaan. Sellaiseen että hyvä tulee hyvän luo. Nimittän sen jos minkä tässä on näiden kohta 46 elinvuoden aikana oppinut että asioissa on AINA joku hyväkin puoli jos sen vaan haluaa nähdä. Ja aina kannattaa pyrkiä positiivisuuteen vaikka se toisinaan tehdään tosi vaikeaksi. Tee hyviä juttuja niin sulle tapahtuu hyviä juttuja. Anna itsestäs niin sä myös saat. Sellasia mottoja on kait tarttunut mukaan matkan varrella.

Eniten mä oon oppinut sen, kait sen paljon puhutun iän tuoman kokemuksen myötä, että mä en voi olla mitään muuta kun oma itteni. Vaikka se hävettäis toisinaan tai ajatukset tuntuis olevan täysin muista poikkeavia niin silti. Mä voin hirveän huonosti jos yritän vaikka tukahduttaa sen mitä mun sisin sanoo. Ajatella, että näin pitkään on pitänyt elää että alkaa hyväksyä ittessään tiettyjä juttuja jotka on kuitenkin aina olleet niin oleellinen osa itseä. Paljon on vielä sellaista minkä kanssa on tekemistä. Kroppaani mä en pysty hyväksyä tällä hetkellä millään eikä se niinkään johdu ulkonäöllisistä jutuista vaan siitä että joudun syödä esim verenpainelääkkeitä enkä voi olla varma johtuuko se tästä mun elopainosta jota en kerta kaikkiaan saa laskemaan vaikka yritän kuinka. Sen asian kanssa tehdään vielä töitä.

Mutta onhan se ylipäänsä niin, että elämä on jatkuvaa oppimista ja ihmettelyä. Ihminen ei onneksi oo koskaan valmis ja mitä enemmän sen tajuaa ja antaa lempeästi ittelleen anteeksi asioita ja elää kohti omanlaistaan elämää niin sitä väistämättömämmin tulee onnelliseksi. Itselleni on ollut vaikea hyväksyä tai myöntää (ja toisaalta se on tuntunut lohdulliseltakin) se että onnellisuus ei oo sellanen kokonaisvaltainen on/off paketti että voit sanoa olevasi onnellinen vasta sitten kun kaikki asiat natsaa kohdalleen. Onnellisuus on lopulta mielentila. Sellainen missä olet sinut itsesi kanssa ja nimenomaan hyväksyt tiettyjä puutteita itsessäsi sekä elämässäsi. Elämä ja ihminen on vajavainen mutta yksittäiset hetket voivat olla sitäkin täydempiä. Onni on usein lopulta pienissä asioissa. Niihin kun oppii tarttumaan ja vaikka tallentamaan niistä aina osan sielunsa syvyyksiin niin huomaa että elämä on lopulta tosi jees.

Näillä ajatuksilla tähän viikonloppuun. Tässä päätin juuri että meidän pikku terassipuutarha täydentyy tänään muutamalla uudella yrtillä. Taidan hakea vielä toisen basilikan ja sen kaveriksi täytyis hankkia persiljaa ja rosmariinia nyt ainakin. Mulla on vähän pientä piperrystä tässä kun ei nyt sitä puutarhaa oo saanut hankittua tähän hätään mutta ai että miten onnellinen mä oon kun saa laittaa kädet multaan. Laitanpa muutaman kuvan plantaasiltamme.