Huhuu. Mä oon vielä hengissä. Ehkä tuntuu että nipin napin mutta hengissä silti. Tälläkin hetkellä mun pitäis olla tekemässä jotain aivan muuta kun istua perseeni päällä tässä koneella mutta nyt vaan on niin että puhti meinaa loppua kesken viikon. Kesken kiireisen viikon. Kesken monen kiireisen viikon. Jos mä nyt viime postauksen jälkeistä aikaa ajattelen niin noista ihanista lomafiiliksistä on tultu helvetinmoiseen prässiin jota on kestänyt jo, ai kamala, toista kuukautta.
Kaikki alkoi siitä kun työt alkoi elokuun alussa. Kuten tiedetään se tarkoitti meikämandoliinon kohdalla uutta työpaikkaa ja sen myötä stressitasojen nousun kohti huippuaan. No, totuuden nimissä on sanottava ettei sitä huippua oo kyllä varmaan saavutettu vieläkään koska henki tässä edelleen pihisee mutta suunta on ollut nouseva. Uus työ on vaatinut verojaan. Kaikkeen uuteen opettelu ja tottuminen on vienyt kyllä oman veronsa. Etenkin alussa, välillä vieläkin, 8 tuntia päivässä ei oikein oo riittänyt ja lisäksi tämä paska korona on sitten aiheuttanut vielä omat kommervenkkinsä ja kantonsa kaskeen. Mä alan väsyä tähän jatkuvaan epävarmuuteen. Maailmassa ei oo enää mitään muuta kun korona. Uutiset, lehdet, some, kahvipöytäkeskustelut ja kaikki arkinen on täynnä koronaa. Mä en voisi yhtään enää olla ärsyyntyneempi koko aiheesta. Koululla kun on töissä niin joka ikinen päivä pohditaan ja mietitään ja suunnitellaan varotoimenpiteitä että JOS käy niin tai näin. Välillä tuntuu ettei tätä tämän päivän oikeaa koulutyötä ehditä elää ollenkaan. Varotoimenpiteitä siihen ja tähän, rajoitetaan nuorten olemista kavereitten kanssa. Ei liian lähelle, ei kädestä pitelyä eikä ainakaan pussailua. Juu, ja sitten ihmetellään miten se nuoriso ei nyt oikein tartu näihin täkyihin ylös ilosta hyppien. Siksi koska nuorilla on sisäsyntyisesti tarve olla toisen lähellä, tarve elää omaa elämäänsä ilman rajoituksia ja tarve koskettaa. Heidän maailmassaan kaikki on tässä ja nyt. Ensi viikkokin saattaa olla kovin kaukainen asia.
Se mua ehkä eniten tässä koronassa nyt ärsyttääkin että kaikki on muuttunut sellaiseksi sitku elämäksi. Mitään ei voi tehdä koska korona, ja jos päätät vaan uskaltaa niin sitten on naapurit heti osoittamassa sormella että soo soo. Puhuvat selän takana että se on meidän kylän koronalinko kun ei ymmärrä pysyä kotona. Voiko mennä harrastusryhmiin? Entä matkustaa, edes kotimaassa? Voinko osallistua ystävän tai sukulaisen juhliin tai järjestää omia? Kaikkeen vastaus olis ei jos mentäis oikein viimeisen päälle tarkkojen säännösten mukaan. He, jotka eivät mitään edellä mainittua tee ja pysyvät kotona neljän seinän sisällä nostavat itsensä jalustalle ja lyttäävät somessa kaikki muut sieltä ruutujensa takaa. Koska ärsyttää se, että joku uskaltaa mutta minä en. Tänä kesänä ja syksynä on kytätty jo paljon ennen kun BB alkoi.
Mä en halua elää elämää jossa mä istun kotona neljän seinän sisällä tapaamatta ketään, jättämällä väliin rakkaiden ihmisten ainutlaatuiset juhlapäivät tai edes näkemättä uusia maisemia. Mitä mä siellä kotona sitten teen, odotan kuolemaa vai. Kellään ei oo mitään taetta kauanko tämä korona meidän riesana on, todennäköisesti pysyvästi. Rokote saattaa jollain aikajänteellä antaa hiukan helpotusta mutta siitäkin saattaa muiden rokotusten tavoin tulla myös sivuoireita. Pahempia kun itte tauti. Mut yksinäisyys ja sulkeutuminen kotiin sairastuttaa 100 kertaa varmemmin kun korona. Vaikka kuulun itte myös riskiryhmään tämän verenpaineeni takia. Silti en aio pelätä elää elämääni. Voi sitä järjen pitää päässä silti. Ei mun tarvi tukkia väkijoukkoihin vaan voin pitää omaa tilaa. Voin pestä käsiä, käyttää käsidesiä, en kaiva nenää enkä korvaa tai jos niin teen niin pesen taas ne kädet koskematta mihinkään.
EDIT: mä oon kirjoittanut tuon alkutekstin jo syyskuussa mutta ei uskoisi. Ihan samaa rataa jatkui koko syksy viimeiseen päivään asti. Työ vei kaikki mehut koska niin paljon kaikkea normaalista poikkeavaakin tehtävää tuli koko ajan, koska korona. Purettiin vanhoja perinteitä ja käytänteitä ja koitettiin jotenkin luovia lukukausi loppuun. Jopa oppilaat, yläkouluikäiset, alkoivat kysellä jouluperinteiden perään ja olivat vähän surullisiakin varmaan siitä ettei mitään perinteitä voitu noudattaa. Työyhteisössä kaikki joutuivat venyä äärimmilleen ja kyllä mä opettajille hattua edelleen nostan siitä miten hienosti saivat kaikki läpivietyä. Keksittiin jopa uusia hienoja tapoja tehdä asioita. Maskin käyttö tuli kuvioihin siinä vaiheessa kun kaikki olivat jo aivan täynnä kaikkea ohjeistusta ja määräystä ja varautumista kaikkeen. Monia meistä se ahdisti todella kovati ja ainakin itsellä pää kipeytyi ja aiheutti iltapäivisin etovaa oloa. Tuli tunne että mikä tässä nyt sitten on oikein järkevää ja mikä ei. Aloitin myös pikkuhiljaa etätyöhommat ja ehdin muutaman perjantain kotona töitä tekemään. Loistava homma!! Saatoin tehdä päivässä viikon työt ja hoidella kaikki rästit pois kun ei ollut sitä muuta ulkopuolista hässäkkää. Psykologisesti tosi tärkeä juttu ittelle.
Luulin jo, että oli saavuttanut omien töideni suhteen sellaisen pakollisen tietyn hällä väliä asenteen jossa aivan rauhassa tein työt jotka piti sinä päivänä tehdä ja jätin muut tekemättä. Koska piti muutekin syksyn mittaan opetella madaltamaan omaa rimaa ja opetella tekemään hommia puolivillaisesti. Koska ei vaan kerta kaikkiaan ehdi kaikkea tekemään. Oman jaksamisen kannalta piti itselle saada tolkutettua kalloon että ei oo mun vika jos ei kaikkea saa tehtyä. Että ongelma on jossain ihan muualla kun minussa. Siksi olikin todella ikävä ja pelottava yllätys vipalla työviikolla että sain paniikkihäiriökohtauksen töissä. Se tuli aivan kun salama kirkkaalta taivaalta. Vieläpä työpaikalla. Kait se kuppi vaan sitten meni kuormituksesta niin nurin että putosin polvilleni, en saanut henkeä vedettyä ja itku tuli hallitsemattomasti. Sitten vain koitin hokea itselleni että hengitä syvään ja rauhallisesti niin sain vihdoin hengityksen tasoittumaan. Tunne kuitenkin säikäytti mut todella paljon sillä jo aiemmin olin kärsinyt sydämen tykytyksistä ja korkeasta verenpaineesta, lääkkeistä huolimatta. Palautuminen sekä henkisesti että fyysisesti alkoi olla todella huonoa. Yritin kotona hiukan jotain netin kautta löytyviä jumppatunteja suorittaa mutta ei onnistunut. En vain jaksanut puristaa. Harmittaa tosi paljon ettei mun tullut mentyä työterveyteen kertomaan kuormituksestani. Olisi ehkä ollut hyvä saada niitä mustaa valkoiselle.
Pitkin syksyä mä olen työstäni ja sen kuormittavuudesta esimiehilleni kertonut joten kaikki on kartalla missä mennään. En mä koe tukea saavani. Ehkä ymmärrystä kuitenkin. Kaikki vaan hokee mulle että priorisoi. Se kuulostaa mun korviin samalta kun että opettele tekemään työsi kunnolla. Kyllä mä tiedän mitkä hommat kulloinkin on tärkeitä mutta jos kolmeen taloon on yhtä aikaa menossa yhtä tärkeä asia niin se että voin tehdä vaan yhtä asiaa kerralla tarkoittaa että mä sitten jätän jotain tekemättä. Voin vaikka vannoa että joka seuraavan kerran sanoo mulle että priorisoi niin saa verbaalisesti nenilleen. On mulla tunne ettei kukaan ymmärrä mistä mä puhun. Mä tarviin apua ja jos en sitä saa niin mun täytyy tehdä omat johtopäätökseni.
Nyt siis tilanne on se, että mulla oli viikon verran ylitöitä kertyneenä syksyltä. Päätin että otan tässä joulun aikaan niin paljon lomapäiviä että saan ne kaikki pidettyä pois. Aloitin loman 22.12 ja seuraavan kerran töissä olen 4.1. Joulun aikaan ei tullut kauheesti levättyä, sillä kaikki se tekeminen on mun mielestä niin ihanaa. Nyt sitten verenpaineet on välillä aivan liian korkealla mutta etenkin leposyke huitelee aivan väärissä lukemissa. En pysty lenkkeillä enkä harrastaa liikuntaa koska en palaudu. Eilen kävin lenkillä pitkästä aikaa ja vielä 2 tunnin päästäkin syke oli 100. Tunne ei ollut todellakaan kiva. Samoin tapahtuu mun lihaksille eli tänään mä pääsen hätinä liikkeelle kun lihakset menee totaalisen jumiin. Pohkeet on todennäköisesti kun lyijyä seuraavan viikon. Tällä hetkellä siis aloitin loppuloman kestävän moodin jossa lepoa, lepoa, lepoa. Yritän saada kroppani ja koppani siihen kuntoon että voisin jatkaa töitä loman jälkeen. Rehellisyyden nimissä en tiedä vielä mitä tulee tapahtumaan.
Mutta tässä nyt kumminkin kooste syksyn fiiliksistä aina tähän päivään asti. Koitan nyt taas alkaa fiiliksiä tänne kirjoitella niin jää itsellekin sitten muistijälki.
rakkaudella,
Sartsa
