VOI ILON JA ONNEN PÄIVÄÄ

Tiedättekö sen tunteen kun oot ettinyt jotain asiaa kääntäen paikat ylös alaisin mutta et ole löytänyt?Vielä jos se asia on sinulle erityisen tärkeä ja rakas niin ensin pelkäät, että se on hukkunut ikiajoiksi ja sitten suru iskee kunnolla kun tajuat ettei sitä asiaa kerta kaikkiaan enää löydy mistään. Mulla on käynyt muutaman kerran nyt tänne muuton jälkeen niin ja riippuen asian tärkeydestä fiilikset on vaihtuneet lievästä harmituksesta isompaankin murheeseen. Muutto oli myös sellainenkin rupeama ja tapahtui mulle ominaiseen tapaan hirveellä rytäkällä, että oikein järjestelmällisesti mä en tavaroita ole täällä päässä paikoilleen laittanut. Tapahtui ajatuksella, laitanpa nämä tuonne kaappiin etteivät ole jaloissa pyörimässä ja katson sitten joskus mihin ne asetan. Juu, sitä päivää ei sitten kaikkien nyssäköitten osalta ole tullut tänä päivänäkään. Etenkin kun tämä järjestely on ollut ulkopuolisten silmin tälläinen järjetön, että asustamme Akin yksiötä ja mun kaksio on pääasiassa vierasmajana. En siis oikeasti hirveän paljon ole aikaa viettänyt omassa, ihan mielestäni nätissäkin, kaksiossani. Siitäkin syystä tulee tämän tuosta vastaan tavaroita joita en ole edes muistanut mukana tuoneeni.

Paljonhan silloin muuttoa ennen luovuin vanhoista kamoistani. Myin astioita pois ja muutenkin tein aikamoisen kon marituksen. Tuntui, että halusin aloittaa mahdollisimman puhtaalta pöydältä uudessa elämäntilanteessa. Tietynlainen puhdistautuminen vanhasta oli tarpeellinen. Tottakai oli kuitenkin tavaroita, joista en missään nimessä luopunut silloin, enkä tule luopumaan vastakaan. Yhtenä esimerkkinä mustajalkainen lasisarja jonka oon aikoinaan saanut siskoltani synttärilahjoiksi. Tai veljeltäni saadut Festivo kynttilänjalat. Näiden lisäksi on toki paljon muutakin tunnekamaa, joista en halua luopua ja yksi niistä eniten tunteita herättävistä on joulukoristeet.

Muuttoni jälkeen en oo pahemmin joulua laittanut, syystä tai toisesta. On jotenkin ollut hukassa koko joulu, eikä sellainen entisten vuosien jouluhulluttelu oo tuntunut mitenkään ajankohtaiselta. Ehkä syynä on ollut se, että on pitänyt rakentaa koko elämä uusiksi pienistä palasista ja kotiutua tänne. Se on vaatinut aika paljon ja pakko myöntää että vieläkin kärsin välillä siitä että sosiaaliset ympyrät on kutistuneet niin tosi pieniksi. Ei mulla edelleenkään oo täälä juuri ketään kenen luona vois poiketa vaikka kahvilla. Onneksi olen löytänyt työkavereista tärkeitä ystäviä joiden kanssa voi vaikka harrastaa jotain. Silti, mun rakkain sosiaalinen ympäristöni on nykyään älypuhelimen varassa. Kuitenkin, vaikka en ole entiseen malliin joulua täällä juhlinutkaan niin tietyt joulukoristeet on käyneet mielessä aika ajoin. En ole vaan löytänyt niitä mistään ja oon jo ehtinyt ihmetellä miten oon voinut jättää ne pois muuttokuormasta. Sitten on mieleeni hiipinyt ajatus siitä, että josko ne on menneet muutossa roskiin. Epähuomiossa tietenkin. Se ajatus on tehnyt pahaa. Etsinnöistä huolimatta en kuitenkaan ole sitä rakasta joululaatikkoani löytänyt ja olen jo ihan luopunut toivosta että ikinä näen siellä olevia tavaroita enää. Olen ollut jopa ajattelematta koko asiaa. Kunnes sitten, eilen menin pesemään pyykkiä ja päätin samalla katsoa mitä vaatehuoneeni hyllyt pitävät sisällään. Siellä sitä on pussukka ja laatikko, jos toinenkin, muuton aikana sinne juurikin pois jaloista laitetut. Monta ahaa, tämäkin on täällä elämystä sain aikaan. Sitten kun kaikki hyllyt oli läpikäyty niin joku intuitio mulle tuli että katson vielä sinne lattialle, kaapin alle. Siellä ei tokikaan pitänyt olla mitään mutta päätin silti tarkistaa. Ja voitteko uskoa, siellä se mun kadoksissa ollut joulu sitten piileksi. Sen laatikon oli täytynyt jotenkin liusua muiden tavaroiden edeltä sinne epähuomiossa ja sinne se oli unohtunut.

Taisin kiljaista riemusta vaikka yksin olinkin. Vedin laatikon ulos ja päällimmäisenä heti näin kultaisen enkelin kuvalla koristetun rasian, jossa on yksi mun suurimmista aarteistani. Kummipojaltani Kimiltä aikanaan saadut joulukuvaelman hahmot. Siellä on jeesuslapsen seimi jonka ympärillä Maria ja Joosef, siellä on itämaan tietäjät ja lammaspaimen. Kun mä näin laatikon niin mulle tuli niin valtava onnellisuuden tunne, että kädet ihan tärisi. Tuntui, että itku ei oo kaukana. Sitten kun menin olohuoneen sohvalle ja avasin laatikon niin padot aukesi. Se itku tuli jostain tosi syvältä enkä oo ikinä eläessäni itkenyt niin valtavasti onnesta. Mä olin niin onnellinen ja helpottunut kun nuo löytyivät ettei sanat riitä kertomaan. Itku oli loputonta, kyyneliä tuli ihan virtana ja se tunne vavisutti koko kehoa. Ehkäpä mulla siinä samalla tuli jostain syvältä sydämen sopukoista tunne niistä jouluista kun mulla vielä oli sellainen lämminhenkinen joulu jossa lapsetkin oli vahvasti läsnä.

Siinä mun rakkaat aarteeni

Viime vuonna se joulunhenki alkoi tulla taas lähelle. Mä tunsin sen. Mulla oli lämmin ja hyvä fiilis joulun lähestyessä ja tein posket punaisina laatikoita ja joululahjaylläreitä läheisille. Tänä vuonna oon huomannut että se on tullut ehkä vielä isompana ja aikaisemmin. Rakastan katsella netistä jouluisia kuvia ja erityisen kiitollinen oon facebookin Sydämeeni joulun teen-ryhmästä johon mun rakas ystäväni mut liitti tässä taannoin. Sieltä oon fiilistellyt todellisten joulutaitureiden ihania tunnelmallisia kuvia ja ideoita. Tuntuu hyvältä. Lämpimältä. Ja tuo joululaatikon löytyminen tuntuu tämän joulun ensimmäiseltä ihmeeltä tai joulun taialta.

Eilen käytiin elokuvissa kattomassa komedia Täydellinen joulu. Mun huumorihermoon se osui ihan täysillä. Piti nauraa niin että vatsaan sattui. Ja joulufiilis mun sisällä kasvoi taas pikkuisen kun oli visuaalisesti niin paljon kaikkia katsottavaa myös. Elokuva toimi mulle siis monellakin eri tasolla. Ilta sitten taas vietettiinkin telkkarin äärellä, kun oltiin ensin haettu nuorisoa riiuu reissulta kotiin. Tänään vietellään isänpäivää ja odotetaan oikein ruokavieraita. Aki väsää oikein muhkean ja herkullisen näköisiä liharullia.

Myös joulun ekat tortut valmistuivat juuri äsken. Heti tuli hinku tehdä jotain muutakin joululeipomusta mutta ei nyt ainakaan tänään vielä.

rakkaudella,
Sartsa