Viime viikko töissä sisälsi monenlaista hässäkkää ja oli siis lähinnä henkisesti uuvuttava. Onneksi mulla tuntuu olevan syystä tai toisesta hiukan energisempi jakso menossa joten töissäkin on kaikesta huolimatta tuntunut oikein kivalta olla. Fiilis on ollut kevyt ja huomaan oppineeni hiukan päästämään irti ja antamaan joidenkin asioiden mennä vaan omalla painollaan. Olen myös oppinut sellaista sopivaa armollisuutta itteäni kohtaan, että mun harteilla ei ole koko työpaikan hyvinvointi vaan voin antaa senkin asian suhteen välillä vaan olla. Ei mun tarvi miettiä asioita toisten puolesta ja se on ollut ihan älyttömän vapauttavaa huomata. Keskityn lähinnä omaan tekemiseeni ja ennenkaikkea oon vielä enemmän kääntynyt lapsiin päin töissä. Oon halunnut jättää aikuisten väliset läyhäämiset niin vähille kun mahdollista. Toki aina välillä tulee tilanne, jota haluaakin spekuloida ja puida jonkun kanssa mutta se, etten välitä kaikista asioista niin paljon, on tuonut mukanaan kevyemmän olonkin. Huomaan myös sen, että mitä enemmän ja intensiivisemmin mä menen mukaan lasten maailmaan niin sitä tyytyväisempi mä olen. Kun mulla nyt vaan on sellainen luonne, että mä välitän noista meidän oppilaista aikalailla ja haluan olla kuulevina korvina ja auttavina käsinä niin paljon kun mahdollista. Helpottaa heidän arkeaan sillä lailla mahdollisimman hyvin.
Hiukan poikkeavaa keskustelun aihetta olikin viikolla ja tietynlaista pelon ilmapiirin torjumista. Heti maanantaina sattui pikkuruinen onnettomuus koulussa josta sitten riitti yhtä sun toista huhua pitkin käytäviä. Onneksi selvittiin aika vähillä mutta herkimmät oppilaat saivat pelkotiloja kun mielikuvittelivat asioista omassa päässään suuremmiksi kuin ne ovatkaan. Paljon keskuteluja käytiin päivien mittaan siitä mitä oikeasti on tapahtunut ja mitkä jutut ovat silkkaa huhua ja hölynpölyä. Kävi sitten vielä pari päivää myöhemmin niin että koulun viereisessä talossa sattui jotain mihin tarvittiin ambulanssia ja paloautokin paikalla käväisi. Siinä riitti jälleen oppilaille ihmettelemistä, etenkin kun kävi vielä niin jännästi että Mediheli käytti koulun pihaa laskeutumispaikkana. Sellaista action showta ei meidän koulun ikkunoista oo ennen nähtykään. Siinä ohessa sai kyllä kertoilla pelastushenkilökunnan töistä ja toiminnasta kerran jos toisenkin. Että tommonen teemaviikko meille sitten sukeutui ihan kun luonnostaan.
Perjantaina siis tavaroita pakatessani oli aikamoisen takki tyhjä, mutta silti lähdin ilomielellä pohjanmaalle näkemään taas läheisiä. Yövyttiin mun vanhempien luona ja perillä oltiin kauppareissun jälkeen vasta joskus kahdeksan jälkeen illalla. Kävin matkalla ostamassa ne piirakkavärkit sekä haettiin ruokaa ja aamupalatarpeita. Illalla sitten tekaisin piirakan ennen rauhoittumista telkkarin äärelle. Kylmä siideri ja Vain elämää maistuivat kyllä erityisen hyvältä tuossa kohtaa.
Lauantaina sitten herättiin jo hyvissä ajoin aamulla ja aamupalan jälkeen minä tekaisin vielä toisen pellillisen savulohipiirakkaa ennen lähtöä viemään kynttilät haudalle. Mun isovanhempien haudan lisäksi laitettiin kynttilä myös muualle haudattujen muistopaikalle. Eihän ehditty mun vaarin haudalle, saati Akin isän ja isovanhempien. Siinä se syttyi samalla muistokynttilä kaikille muillekin edesmenneille rakkaille. Haudalta olikin sitten jo kiire valmistelemaan äitin ja siskoni kanssa juhlapaikkaa kuntoon. Hyvissä ajoin oltiinkin valmiita ja herkkupöytä katettu ennenkuin ekat vieraat tulivat. Paikalle tuli paljon sukulaisia joita suurta osaa mä en tuntenut ollenkaan. Kaikki tulivat kättelemään iloisesti ja huomasin, että on hankala esitellä Aki ihmisille. Mä sanoin, että siinä on mun mies koska ajattelin pääseväni kaikista helpoimmalla. Mietin kuitenkin, että miksikä mun pitäis Akia oikein kutsua. Miesystävä ehkä?? Poikaystävä se ei ainakaan tällä ikää oo. Avopuolisokaan ei kun ei virallisesti asuta yhdessä. Elämänkumppani kuulostaa aivan mun suuhun sopimattomalta. Mies hän nyt sitten oli vaikka sekin tietty johti ihmisiä harhaan kun ei naimisissakaan olla. Hankalia nämä tittelit :D
Juhlat meni hyvin, sankari oli ainakin tyytyväinen. Tarjottavia oli riittävästi ja ne tekivät kauppansa. Hyvä niin. Illalla sitten juhlien päätyttyä lähdettiin vielä iltaa istumaan mun siskon luo. Karaoke raikasi aamutunneille asti kun pitkästä aikaa päästiin taas porukalla iltaa istumaan. Mä huomaan kaipaavani läheisiä todella paljon enemmän koko ajan. Ihan sitä tavallista elämää niiden kanssa. Täälä tuntuu edelleen vähän yksinäiseltä, kun ei täällä oikein ole näitä sosiaalisia ympyröitä. Täällä mä otan ilon irti uusista kasvotutuista joiden kanssa tanssitaan tiistaisin aikuisten tansseja tai zumbataan keskiviikkoisin ellei sitten venyttellä body balancessa torstaisin. Sekin tuntuu ihan kivalta että joku moikkailee ja vaihtaa vaikka sanan pari aina joskus. Kuulostikohan vähän säälittävältä? On se oikeesti ihan mukava tunne, että vaikka kauppareissulla on joku joka morjenstaa tuntiessaan. Sekin hälventää sellaista tunnetta, että olisi yksin aivan sivussa kaikesta. Lisää kotiutumista tänne, moinen pikkujuttu.
Sunnutaina sitten herättiin kun aamupäivä oli jo pitkällä. Aamupalan jälkeen houkuttelin Akin aamureippailulle, sillä oltiin vaan istuttu koko viikonloppu muuten ja edessä olisi vielä parin tunnin istuminen autossa kotimatkalla. Niinpä sitten käytiin vanhalla myllyllä pyörähtämässä. Jokimaisema oli kyllä aika kivan näköinen tuossa auringonpaisteessa. Kieltämättä. Lapsuuden rakkaita maisemia....
Kotimatka olikin sitten aika jännittävä sillä tiet oli todella liukkaat. Onneksi viikon teemaksi muodostuneet hälytysajoneuvot pysyivät poissa kuvioista ja päästiin kotiin ihan turvallisesti. Saatiin sitten vielä vieraskin illaksi joten siinähän sitä sitten olikin viikonloppu taputeltuna.
Uus viikko uusine kuvioineen on jo hyvässä alussa joten ennen kuin huomataankaan ollaan taas perjantaissa. Joulukin se sieltä jo tulla jollottelee...
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti