MÄNTÄN TAIDEKESÄ 2025

 Meikäläisellä on suuri onni elellä taidekaupungissa. Mänttähän on tunnettu Serlachius museoiden lisäksi laajasta taidetarjonnasta. Etenkin kesällä Mänttä on taiteen ystävälle todella hieno vierailukohde.

Me ollan perinteisesti aloitettu kesän taidepläjäys ilmaisnäyttelyistä joissa alla olevissa kuvissa Kiusallakin 13 näyttely Kiusalan taiteilijatalon taidepusistossa. Taas oli laidasta laitaan monenlaista katseltavaa.

Samassa pihapiirissä on myös jännä Päivölän GellariaGalleria joka on tehty vanhaan maakellariin. Sieltä myös löytyi jos vaikka minkälaista taidenäkökulmaa

Näkymä takaovelta läpi tilan

Myös samassa Päivölän puistossa on pihataidetta joista osa pysyvää ja osa kesän ajan ihasteltavaa.

Myös niin sanotulla Jimin kämpällä oli tälle kesälle uusi näyttely.

Kuuselan taidepihan tiedot täällä

Aivan upeaa ajatella että tämä on vasta alkua. Ilmaista huvia on tarjolla enemmäkin ja lisäksi tietenkin kuvataideviikot ja kuvataiteen valtakunta näyttelyt, joista myöhemmin lisää jahka ehdin tutustumaan niihin.

Tervetuloa Mänttään kesälomareissulle taiteen pariin ja muutenkin 😊

rakkaudella,

Sartsa

KOHTI JUHANNUSTAUKOA

 Kyllähän voi olla päivät pitkiä kun tietää että ollaan menossa ensin kohti juhannuksen pitkää viikonloppua ja sen jälkeen vipoja työpäiviä ennen lomaa. Samaan yhtälöön kun lisätään se että töissä alkaa ns. oikeat työt olla jo tältä erältä tehty ja vuorossa olisi lähinnä siivoiluja niin voi hitsit että on kiinnostukiikarit kaukana. Millään ei meinaa saada itestään irti että alkais kaappeja penkomaan ja siivoilemaan. Toisaalta, eipä se toimettomanakaan töissä istuminen mistään oo kotoisin joten täytyy huomenna nyt skarpata vielä.

Tänäänkään ei niitä tavarakuormia tullut joita mä odottelen. Syö hiukan luonnetta se että oon luvannut olla paikan päällä joka päivä klo 8-15 siltä varalta että ne saapuvat. Tänäänkin olisin ehdottomasti ottanut pari tuntia noita ylitöitä pois jos olisi ollut mahdollista lähteä jo vaikkapa klo 13. Noh, odotellaan odotellaan.

Se on nyt jollain tapaa näemmä vallalla että joka asia menee vaikeimman kautta. Oon lähetellyt useita sähköposteja erinäisiin suuntiin hoitaakseni jonkun asian pikaisesti pois alta. Paskanmarjat. Joko en oo saanut mitään vastausta tiedusteluihin tai sitten toisessa päässä on osattu auttaa mua aivan yhtä paljon kun mä itteäni. Argh! Jopa lomamökin varaaminen otti tänään niin hietaan kun olla ja voi. Voi niitä ihania aikoja kun voit vaan laittaa sähköpostia ja varata mökin tästä tähän. Nykyään vastaukseksi saat että "voithan käydä kattomassa booking.comista" Juu juu voin, mutta kun jos haluaa jotain spesifiä tietoa niin se jää edelleen hämärän peittoon vaikka kuinka varailee sitä kautta.

Onneksi mulla on töissä vielä yksi työkaveri että voi edes jauhaa sitä itteään päivän ratoksi. Tänään me karattiin hiukan pidemmälle ruokatunnille ja käytiin kirppiksellä keskellä päivää. Tein jopa löytöjäkin siinä ohimennen. Ostin kivat kukkapöksyt kesäksi ja neuletakin töitä varten syksyksi. Nice!

Juhannus on siis ovella. Sehän tarkoittaa sitä että ekat kommentit kesän päättymisestä ja päivien lyhenemisestä on jo luettu naamakirjasta. Sekin tänään risoo enemmän kun jonain toisena päivänä. Mua surettaa näääääin paljon se miten ihmiset edelleen lomailee tai ei lomaile kelien mukaan. Kesä on pilalla jo etukäteen jos on ennustettu vettä ja pohjoistuulta. Koskahan ihmiset huomaa että Pekka Pouta on keksinyt itselleen mielestään varmaan ratkiriemukkaan tavan viihdyttää itseään tekemällä maailmanlopun sääennustuksia. Niissä on aina vakava varoitus jostain tai sitten sanotaan että kannattaa unohtaa koko kesältä auringonotot ja rantapäivät koska kovasti synkältä näyttää syksyyn asti. Läppää katos! Annetaan jokaisen päivän tulla just sellaisena kun se tuloo ja mietitään tekemiset sitä mukaa. Loma on kuitenkin aina sitä aikaa jolloin ei tarvi herätä kelloon eikä edes nousta sängystä jos ei huvita. Siihen ei kelit vaikuta. Ja kuinka sadanlaista tekemistä on kesällä ihan kelistä huolimatta. Älkää nyt hyvät ihmiset pilatko vuoden parasta aikaa murehtimalla sataako vai paistaako.

No joo, tänään oon taas pelileskenä. Mies lähti kisoihin ammuskelemaan juoksijoita matkaan ja on siellä iltamyöhään. Ihan kiva. Mä aion syödä hyvin, ehkä ottaa tässä pikku nokoset ja illan kattoa pesäpalloa taas ruudusta. Siitä on tullut tämän kesän juttu. Lähes joka päivä kattellaan joku peli. Toivon kovasti että ehtisin kesän mittaan edes yhteen livepeliinkin.

Ai jaa, viime yön unipäivitys meinas jäädä tekemättä. Illalla taas kävin lämpimässä suihkussa ja hivuttauduin alasti peittojen alle. Unen tuloa sain nytkin hetkisen odotella mutta ei niin pahasti kun parina edeltävänä yönä. Nukuin kohtuu hyvin sillä katoin eka kerran kelloa vasta neljän jälkeen kun ennen kymmentä aloin nukkumaan. Kuuden pintaan mä sitten nousin ylös kun tiesin etten enää saa unenpäästä kiinni. Olo ei tuntunut mitenkään ylivoimaisen raskaalta ja ajattelin jo että nythän mä lähdenkin kävellen töihin ja hiukan pidemmän kautta jopa. Mitä vielä, alkoikin sataa joten laittelin kaverille viestiä että hiljennähän sittenkin meidän kohdalla kuuteenkymppiin niin hyppään kyytiin. Mutta se tunne siitä että ois ollut kiva kävellä oli mulle superkiva juttu. Ehkä unet on palauttaneet paremmin ja josko oltais vieläkin parempia aikoja kohti menossa asian suhteen.

Fiilis alkaa olla vahvasti siis lomatunnelmainen. Silti tuntuu uskomattomalta että ihan kohta mä saan olla kokonaisen kuukauden pois tuolta kustannuspaikalta ja olla ajattelematta mitään työhön liittyvää. Mä niin tarviin sitä. Ja siihen iloon ei vaikuta pätkän vertaa vaikka satais joka päivä, aion nauttia täysillä.

Näillä mietteillä tätä keskiviikkoa!

Olipa kerran töissä pyjamapäivä

rakkaudella,

Sartsa

SAKKAA SAKKAA

 Pari huonosti nukuttua yötä taas takana. Mä en siis millään saa kiinni siitä minkä takia joskus unet on mitä sattuu ja toisinaan ihan ok. Sen oon saanut jotenkin kartoitettua että lämmin suihku ennen sänkyyn menoa on omiaan parantamaan unia. Kait se rentoutumiseen perustuu. Samoin se että nukkumaanmeno pitäisi tapahtua viimeistään yhdeksän aikaan. Oon toki jo tottunut lähes olemattomiin uniin mutta nyt on viime aikoiha alkanut käydä niin etten oikein meinaa edes saada unen päästä kiinni. Se on tietenkin huono juttu. Tähän asti uni on ollut vaan katkonaista ja syvää unta ei riitä tarpeeksi vaikka nukahdankin tosi nopeasti. Alkaa olla huumori  hiukan koetuksella. Mikään ei tunnu auttavan, tai sitten mä vaan en jaksa noudattaa tarpeeksi pitkään jotain metodia. On koitettu meinaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kommervenkit.

Ihannemaailmassa mä jäisin pois töistä joksikin aikaa ja keskittyisin laittamaan itseäni ja terveyttäni kuntoon. Olis ihanaa kun saisi taas liikunnan riemusta kiinni ja aamuisin tuntuis että päivän aloittaminen pikku kävelyllä ois hyvä ajatus. Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä että mun kaikki voiman rippeet menee ihan vain tämän arjen taklaamiseen. Töissäkin on todella paljon jo kierrokset laskeneet kun mennään kohti lomaa mutta mä huomaan että se on aiheuttanut sen ettei mun pää meinaa toimia sitäkään vähää mitä aiemmin. Yksinkertaisinkin asia vaatii ponnisteluja ja sellaista jumittumista tapahtuu aika paljon joka päivä. Ihan kuin aivotkin olis ylikuumentuneet ja tarviisivat aikaa olla ajattelematta mitään.

Tämän hetken väsymys tuntuu kokonaisvaltaisesti koko kropassa ja minussa ylipäätään. Päästä varpaisiin kolottaa, lihakset tuntuu jäykältä ja nivelet kankeilta. Itsensä liikuttaminen on työ sinänsä eikä puhettakaan että jaksais yhtään mitään lisäliikkumista. Ja se sitten taas vaikuttaa mieleen synkistävästi koska suoraan sanoen tällä hetkellä mä en kauheesti tykkää itsessäni mistään. Vihaan peilikuvaani enkä voi käsittää että oon itteni ajanut tähän jamaan. Kun oon yrittänyt kattoa mitä syön ja yrittänyt liikkua enemmän niin sillä ei oo ollut esim painoon mitään vaikutusta. Olo alkaa olla väsynyt, surullinen ja hiukan paniikinomainenkin. Onko mitään enää tehtäväissä vai jatkanko mä vaan lihomista niin että kohta se todella vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään. Eniten mä tämän hetkisessä tilanteessa inhoan sitä että mun kroppa rajoittaa mua niin etten pysty tekemään kaikkea mitä haluan. Kesälomareissu pohjoiseen tulee olemaan todellinen testi siihen mihin mun kroppa pystyy. Toivon saavani kuitenkin jonkun positiivisen kokemuksen siitä että kyllä mun kroppa vielä pystyy vaikka mihin kun vaan saadaan väsymys pois ja saadaan enemmän liikettä.

Kuten sanottua niin töissä on alkanut tahti rauhoittua. Kaikki ns. paperihommat on tältä keväältä aika lailla tehty ja seuraavaksi jatketaan syksyllä niiden kanssa. Tänään vielä käväisin kaupungintalolla palaverissa missä tapasin pitkästä aikaa kaikki kollegani. Oli kiva jutustella ja nähdä ihan livenä kun aina yleensä ollaan yhteydessä vaan sähköpostin välityksellä. Läheisimmän kollegan kanssa käytiin vielä palaverin jälkeen lounaalla niin saatiin henk koht kuulumisia vaihdella myös.

Mulla on työtäni kohtaan ollut tänä keväänä hiukan ristiriitaiset fiilikset. Meidän haaveissahan olisi muuttaa pohjanmaalle jollain aikataululla ja se tietty vaatii työpaikkojen löytymisen sieltä päin. Oon miettinyt haluanko palata vanhaan ammattiini ja lastenhoidon pariin vai etsinkö näitä tämänhetkisen työn tyylisiä töitä. Toisaalta tällä hetkellä en millään haluaisi lähteä nykyisestä työstä sillä ollaan saamassa parin vuoden sisään uusi koulurakennus ja tämä muutosvaihe kiehtoo sekä tietenkin nähdä miltä uusi työpaikka tulee näyttämään. Työ myös toisaalta sujuu vähän kuin omalla painollaan eikä tunnu liian paineiselta. Mutta oonko mä vaan tottunut tilanteeseen? Enkö mä huomaa työn kuormitusta ihan todellisuudessa ollenkaan? Miksi tunnen että  työ vie kaikki voimat niin etten jaksa vapaalla tehdä mitään jos kerran en pysty suoraan sanomaan että työ kuormittaa. Sitä oon  miettinyt aika paljon näinä päivinä.

Luulenpa että yksi syy on siinä että työ itsessään ei mua kuormita vaan kaikki se mitä työpaikalla muuten tapahtuu. Se negatiivisuus mikä on vallinnut jo pitkään. Mä imen ne kaikki pesusienen lailla enkä voi sille mitään vaikka asian tiedostankin. Epävarmuus kaikkien näiden työkuvioiden suhteen on aiheuttanut sen että vallalla on ollut sellaista läyhäämiskulttuuria mistä en yhtään tykkää. Oon itte ratkaisukeskeinen ihminen ja jos jossain on epäkohta niin mä pyrin kaikin keinoin parantamaan sen. Näin tapahtuu itseni lisäksi myös muiden suhteen ja jos näen että jollain on paha olla niin haluan auttaa ja korjata tilanteen. Pitäis kait oppia etten mä voi pelastaa kaikkia. Toisaalta mä mietin sitäkin että onko ihmiskeho niin fiksu että se muistaa vanhat kuormat ja yrittää ilmoittaa että äl'ä tee samaa virhettä uudelleen. Kertaalleen mä oon loppuunpalanut, uupunut ja masentunut. Aiempien vuosien aikana se on ollut uudelleen todella lähellä ja josko nytkin mua koitetaan siitä muistuttaa jatkuvasti. Onko nykyinen työ mulle sitten liian kuormittavaa? Johtuuko tämä mun väsymys ja kropan oireet siitä että kuorma on jatkuvasti liian kova? Mistä mä voin sen tietää.

No, taas ollaan kuitenkin päivä lähempänä lomaa. Mulla ois vielä ylityötuntejakin käyttämättä vaikka kuinka paljon joten voisin tietenkin niistää vielä yhden päivän ja aloittaa loman päivää aikaisemmin tai sitten voisin lyhentää päivää tästä loppuajasta. Ainoa ongelma on se, että meille on tulossa vielä parikin tavarakuormaa ja oon luvannut niiden takia olla paikalla tiettyyn kellonaikaan joten ennenkuin nämä kuormat on tulleet niin en voi lähteä aiemmin töistä. Taas ollaan pattitilanteessa.

Mutta kyllä mä lomalla aion tiputtaa hanskat ihan kokonaan ja mennä fiiliksen mukaan. Tehdä just sitä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään. Annan keholle ja mielelle rauhan palautua. Sitä odotellessa siis.

rakkaudella,

Sartsa

OLIHAN TAAS VIIKONLOPPU

Perjantainen lääkärikäynti toi toisaalta toivottua infoa mutta toisaalta narun pätkiä jäi myös iloisesti tuuleen heilumaan. Tutkittiin aika tarkasti tuo patti, otettiin mittojakin. Lääkäri kyseli todella tarkasti kaikki taustat mm milloin huomasin patin, onko se ollut kipeä, onko kasvanut kuukauden aikana ja niin edelleen. Myös kaikki taustasairaudet selviteltiin. Mitään tyhjentävää selitystä tuohon ei kuitenkaan löytynyt. Lipoomaksi hän nyt sen tässä kohtaa arveli mutta ultratutkimus kertoisin tarkemmin patin luonteesta. Tietenkään meidän työterveyssoppariin ei kuulunut ultra eikä edes mahdollinen patin poisto joten mulle suositeltiin siirtymistä teekoon puoleen. Lääkäri oli sitä mieltä että hänen mielestään asia ei ole mitenkään kiireellisyysasteeltaan pahin mahdollinen ja sanoi että syytä liene huoleen koska tässä kohtaa mikään ei viittaa siihen että kyseessä olisi mitään vakavampaa. Loppukaneetti "toki aina joskus tulee yllätyksiä" veti tietenkin maton kaikkien edeltävien puheiden alta. 

Soittelin teekoo ajanvaraukseen välittömästi kun tuolta lääkäriltä lähtin. Oletin että kun kyseessä ei kiireellinen asia ja vielä kesäaika että mulle tarjotaan aikaa parin kuukauden päähän. Yllätys olikin melkoinen kun hoitaja sanoi että hän laittaa tämän lääkärin työlistalle heti maanantaille. Silloin olisi oletettavasti jo tämä työterveyslääkärin sanelukin nähtävillä ja voisi olla mahollista että teekoo lääkäri voisi sen perusteella tehdä mulle suoraan lähetteen ultraan eikä siis vastaanottoaikaa tarvittais. Lupasivat maanantaina palata asiaan ja soitella. Sitä nyt siis odotellessa. Viikonlopun aikanakin patti on kutissut jonkin verran mutta muuten siitä ei ole ollut vaivaa. Edelleen siis epätietoisuudessa joudutaan elää vähän aikaa. Toivon tietenkin pääseväni ultraan mahdollisimman nopeasti.

Ajelin siis perjantaina mökille valmistelemaan lauantaista avoimet kylät päivää. Kylällä tapahtui monenlaista kun mökkinaapurissa oleva kylätalo toimi tapahtuman pääpaikkana. Me laitettiin taas pop up kahvilakioski sekä kirppis pystyyn. Tarjottiin lihakeittoa ja vohveleita. Oltiin ihan yllättyneitä miten paljon porukkaa tuli paikalle. Lihakeitto teki kauppansa ja ihmiset olivat hyvällä fiiliksellä. 

Mä seisoin sellaiset 7 tuntia putkeen kun olin kahvilan kassan takana ja se kyllä tuntui illalla jaloissa ja alaselässä. Olin lisäksi niin kertakaikkisen poikki etten meinannut pysyä millään hereillä vaikka oltiin laitettu sauna päälle. Sohvalla pilkkiminen on mulle todella harvinaista kaikista uniongelmistani huolimatta mutta nyt meinasin ihan täysin nukahtaa. Onneksi oltiin ehditty laittaa sauna päälle niin jaksoin sinne raahautua.

Eikä siinä mitään, saunan jälkeenhän tietenkin piristyi kummasti ja päätettiin lähteä testaamaan meidän uusi notskipaikka joen rannassa. Siellähän aika kuluikin upeissa maisemissa ja kesäyön rauhassa puoleen yöhön makkaraa paistellen. En keksi täydellisempää tapaa päättää todella hektinen ja touhukas päivä kun linnunlaulua kuunnellen, tuleen tuijottaen ja joen virtaa katsellen.

Tämä sunnuntaipäivä on ollut kyllä aikamoisen nihkeä. Aamulla teki mieli vaan jäädä sänkyyn makoilemaan ja kun sieltä väkisin kömmin ylös niin kroppa tuntui jonkun muun omalta. Joka paikkaan koski ja olo oli muutenkin hiukan kipeä. Vatsassa väänsi ja pääkin oli kipeytymässä.  Sama olo on jatkunut koko päivän. Ehkä tässä vaan alkaa olla nyt jo niin väsynyt ja kun mennään kohti loman alkua niin alkaa hiukan kroppa ilmoitella että rauhoittuminen onkin paikallaan. Tää kevät on ollut monella tapaa tosi rankka ja loma tulee enemmän tarpeeseen kuin koskaan. Vielä siis 8 päivää kun jaksan niin sitten saa kuukauden olla ja keräillä itseään. Jaksaa, jaksaa..

rakkaudella,

Sartsa

JÄNNITYSTÄ AAMUSSA

Heräsin tänä aamuna ekan kerran kuudelta. Päätin vielä hetken makoilla silmät kiinni ja nauttia rauhallisesta aamusta. Seuraavan kerran kerllo olikin jo kahdeksan kun siihen vilkaisin. Oli aika nousta. Tässä on nyt tullut useampia herätyksiä niin  ettei olo tunnut kuoleman väsyneeltä.Se herättää toiveita siitä että olisiko mua varten sittenkin olemassa myös hyviä unia. Niin monet vuodet oon kärsinyt olemattomista unista, mitä kaikkea se on mahtanutkaan muhun vaikuttaa. Itselleni lempeinä päivinä mä ymmärrän sen ettei kroppakaan voi toimia jos väsymys on kertynyt sinne vuosein saatossa. Ja että vaikka mä kuinka koitan hoitaa itseäni ja tehdä oikeita asioita terveyen suhteen niin tuo unen puute on aika merkitsevä asia.

Mulla on siis tänään vapaapäivä ja sen takia oli ihana heräillä hitaasti. Tein aamupalaksi teeta ja pari leipää sekä activia jugurtin. Menin ulos terassille aamupalalle. Oli vielä hiukan viileää mutta aurinko paistoi kivasti ja enteilee lämmintä päivää.

Mulla on siis puolen tunnin päästä se lääkäri ja se jännittää mua ihan hirveesti. Pelkään mitä tuosta patista sanotaan ja toisaalta sitä ettei sanota oikein mitään. Pahinta olisi jos lähtisin sieltä pois yhtä tietämättömänä mitä nytkin olen. Mun on pakko saada tietää edes se onko kyseessä jotain vakavaa. Huh!

Nyt tarvis pakata auto sitä ennen sillä aion lähteä mökkiä kohti suoraan tuolta vastaanotolta. Piipahdan matkalla katsomassa miltä meidän kirppispaikalla näyttää, teen tarvittaessa täydennyksiä. Meillä on ollut kirppispaikka nyt kuukauden verran ja ollaan saatu ihan kivasti ylimääräistä tavaraa kiertoon. Juhannukseen asti ajateltiin pitää ja sitten pidetään ainakin paussia.

Tänään valmistellaan kovaa vauhtia mökillä huomista avoimet kylät päivää. Tulee touhukas ilta mutta ei se mitään. On kiva touhuta porukalla. Ja kun kelikin on luvattu olevan aurinkoinen niin mikäs siinä. Kunpa vaan ihmiset löytäisivät huomenna myös meille. Kerronpa myöhemmin päivän kuulumiset.

Nyt mä kait halusin vaan purkaa tänne tätä jännitystäni . Ei auta kun lähteä pakkaamaan autoa.

Ihanaa viikonloppua!

rakkaudella,

Sartsa

RAUHALLISET PÄIVÄT

 Tämä viikko alkoi niin että oltiin miehen kanssa molemmat kotona. En muista olenko maininnut että hän on tällä hetkellä 3 kuukauden lomautuksen loppusuoralla ja päälle on vielä kuukauden loma. Hänellä on siis ollut sen vuoksi hiukan tekemisen puutetta välillä ja siksi onkin viettänyt niin paljon aikaa tuolla meidän mökkipaikalla Lapualla. Meillä kotonahan siis joka paikka kiiltää kun ikkunat on pesty, samoin vessat ja pesuhuone sekä järjestelty kaikki kaapit ja laatikot. Hiukan on itellä ollut jopa huono omatunto kun ei oo jaksanut edes normaaleja siivoja tehdä.

Aika rauhallinen alkuviikkohan meillä oli. Saunottiin sunnuntaina ja puhuttiin samalla pitkään asioista koska ei oltu nähty yli viikkoon. Toki joka päivä nyt yhteyttä pidetään mutta olihan se kiva taas nähdä ihan livenä. Mä olin kaivannut miehen läheisyyttä koska se jotenkin vaan rauhoittaa mua. Eikä se suukottelukaan tympeältä tunnu 😊 Käväistiin kirppiksellä katsomassa miltä meidän paikassa näyttää ja viemässä vähän lisää tavaraa. 

Töissä on edelleen koko ajan jotain akuuttia juoksevaa asiaa. Paljon tähän aikaan kysellään esimerkiksi hukkaan menneitä päättötodistuksia kun haetaan koulutuspaikkoja ja todistusta tarvitaan. Niiden kanssa puljaamista, vähän siivoiluakin jo, oppilastietojärjestelmän ajan tasalle laittamista ja tietenkin tänään yhteishaun valintajuttuja. Valintakirjeiden lähettelyä ja sen sellaista. Paljon on kaikenlaista puuhastelua yleenä vielä pariksi viikoksi koulujen päättymisen jälkeen, sitten alkaa rauhoittua ja viimeisinä päivinä ehdin yleensä arkstojuttuihin ja siivoilujen pariin.

Mies lähti eilen siis takaisin mökille. Meillä on ens lauantaina siellä avoimet kylät tapahtumapäivän puitteissa kaikenlaista häppeninkiä niin sitä valmistelua hän jo lähti tekemään. Sekä puuhailemaan vähän remonttihommiakin. Musta tuntui aikaisemmin tosi hankalalta jäädä yksin kotiin mutta nykyään tuntuu ihan kivaltakin olla yksin kotosalla. Voi tehdä tai olla tekemättä mitään sillä vaikka mies ei todellakaan kyttää mun tekemisiä eikä huomauttele vaikka istuisin sohvalla kaiket illat mutta onhan se nyt ittelle vähän epämkavaa. On siinä tunne että jos nyt jotain edes touhuis.Ihan hullua sinänsä. Anyway, olen siis reipas tyttö nykyään ja osaan nauttia omasta seurastani.

Huominen on vapaapäivä. Mulla on ylityötunteja aika tavalla varastossa ja niitä koitan pitää pois ennen kesälomalle jäämistä. Siihen on muuten vielä 8 työpäivää. Uskomatonta että sieltä se vaan lähenee. Mä oon myös menossa huomenna lääkäriin näyttämään selkääni yllättäen ilmestynyttä pattia. Se on ollut siellä kohta varmaan kuukauden verran. Ei ole lähtenyt pois mutta ei valtavasti suurentunutkaan. Välillä sitä kuumottaa välillä kutiaa ja toisinaan tuntuu hiukan kipeältäkin. Luulin aluksi että se on jonkun eläimen pistos mutta siinä ei näy mitään pistoskohtaa. Se on lisäksi väriltään tummahko joten tottakai meikäläisellä alkaa mielikuvitus laukata mikä se voi olla. Harmittaa että siitä kun kävin näyttämässä tuota työterveyshoitajalle on mennyt kaksi viikkoa ennenkun pääsen lääkärin puheille. Yksi aika jo peruuntui ja toivon todella ettei enää peruunnu. Mun on saatava tietää mikä se on.

Näissä tunnelmissa kohti huomista viikonlopun alkua.

                            

rakkaudella,

Sartsa

KESÄN EKA LOMAKOHDE YLISTARO

Mun viikko huipentui viikonloppuun ystävän hoivissa Ylistarossa. Meillä on ollut tapana viettää maailmanparannusviikonloppua juuri tuossa kesäkuun alussa. Parina edeltävänä vuonna ollaan treffattu Tampereella Summervibes festarien tiimoilta mutta tänä vuonna mä lähdin ystäväni luokse.

Ajelin heti töiden jälkeen tuon  reilun parin tunnin matkan ja fiilis oli kyllä loistava. Tiedän että kyseisen ystävän luona on aina rento meininki. Täydellinen  mahdollisuus ihan vaan olla ja tehdä miltä parhaalta sillä hetkellä tuntuu.Tai olla tekemättä yhtään mitään. Voidaan suunnitella jotain mutta mitään ei lyödä lukkoon. Avattiin skumppa ja istuttiin sen äärellä jutustellen ja kuulumisia vaihdellen. Sitten kelin salliessa lähdettiin kävelemään parin kilsan päähän Lakeuden pankkikulma nimiseen kahvilaan. Ihana paikka ja viinilasilliset siinä tuhottiin jutustelun lomassa. Saatiin maistiaisiksi päärynäjuustokakkua mikä oli aivan taivaallisen hyvää.

Paikka on siis entiseen pankkiin tehty kahvila. Oikein kivatunnelmainen paikka jossa mukava vaikka kavereiden kanssa kokoontua herkkujen äärelle maailmaa parantamaan.

Siinä kun lähdettiin kävelemään kotia päin niin saatiin päähänpisto että mitä jos otettaankin oikein paikkakunnan kannattaminen teemaksi ja mennään vielä Ylistaron baarin kautta. Kyseessä on niin autenttinen kyläbaari kun vaan olla ja voi. Korvissa soi "minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää.." kun asteltiin ovesta sisään. Paikan uututena tuntui olevan Garage lime ja otinpa sitten sellaisen. Kelin salliessa päätettiin mennä terassille istumaan.

Naisten vessassa toivoteltiin näin,heh

Jotenkin nostalgiasydäntä ilahduttaa aina tuollainen perusasioitten äärellä oleilu. Kaiken tämän nykypäivän pintaliidon keskellä astuminen ajassa kunnolla taaksepäin tuntuu kutittavan kivasti mun nostalgiahermoa. Ollaan jotenkin aitojen asioitten äärellä. Hienoa että löytyy vielä yrittäjiä jotka jaksaa vastustaa viimeismmän ajan hermolla olemista ja panostavat omaan visioonsa.

Ilta meni sitten hyvän iltapalan ja telkkarin äärellä. Mikä sen paempaa. Hyvillä mielin painoin pääni tyynyyn päivän päätteeksi.

Lauantainta oli puhe lähetä eläinten vanhainkodille eli Wanhalle markille mutta jatkuva vesisade esti sen. Päädyttiin sitten kirpparikierrokselle. Maijan navetta oli uskomaton aarreaitta jossa oli vaikka ja mitä. Pari pikku juttua sieltä lähti matkaakin. Lisää kirppistelyä lähdettiin harrastamaan Seinäjoelle. Kierrätyskeskuksesta matkaan lähti vanhantyylinen täkki josta ajattelin istuin alustaa sohvalle. Muuten oli laiha saalis mutta sehän ei haittaa. Sitä se kirppistelyn hienous on että koskaan ei tiedä mitä löytyy.

Ideaparkissa vielä piipahdettiin päiväkahvien ja minilounaan merkeissä. Töllä kertaa Arnoldsin savulohigagel toimi loistavna lounaana.Sen päälle vielä Normalista kempparitäydennykset mukaan ja takaisin kotiin grillailemaan.

Savulohibagel, vahva suositus

Ystävän luo päästyä kaadoin lasiini ananaslonkeron ja lähdin takapihalle fiilistelemään sekä maadoittumaan. Pitkästä aikaa varpaat ruohikolla tuntui tosi hyvältä. Tää alkukesä on kyllä niin kaunista kun monet kasvit kukkivat kauniilla kukilla täysillä.

Viikonloppu antoi juuri sen mitä lähdin hakemaan. Kierrosten laskemista, oleilua rennoissa merkeissä, kuulumisten vaihtoa ja sitä ystävän tarjoamaa näkökulmaa asioihin. Tuntui että tämä oli juuri sitä mitä tarviin tähän kohtaan. Ei suorittamista, ei velvollisuuksia, ei pakkoa mihinkään.Best!!!

Tästä oli todella hyvä jatkaa kohti uutta viikkoa. Etenkin kun sain miehenikin sunnuntai-illan mittaan mökkireissulta kotiin.On tässä elämässä paljon järkeäkin vaikka välillä on hankalempaa.

rakkaudella,

Sartsa

MUN VIIKKO

 Mies siis jäi mökille viime reissulta ja mä tulin sunnuntaina kotiin. Heti sunnuntaina kun pääsin kotiin mä kävin itseni kanssa keskustelun että asioihin on tultava muutos. Mun on pakko alkaa olla itselleni lempeämpi etten mä luisu lopullisesti synkkään. Päätin nähdä itseäni paremmassa valossa, puhua itselleni nätimmin ja olla kaikinpuolin itseni puolella. Söin hyvän iltapalan, pesin meikit kasvoiltani ja kävin lämpimässä suihkussa ennenkuiin kömmin alasti sänkyyn. Nukahdin lempeisiin ajatuksiin ja nukuinkin kohtuu hyvin. 

Lähdin töihin hyvillä fiiliksillä ja ajattelin että pahin on tämän kevään osalta takana päin. Stten kuitenkin huomasin että sietokykyni petti samantien kun huomasin että töitä saikin paiskia edelleen kovalla tahdilla. Oli kaikenlaista odottamatonta ja piti taas jakautua moneksi. Tuli sellainen lamaannus että eikö tämä loppunutkaan. Aina vaanko tahti jatkuukin samanlaisena. Ajattelin etten millään jaksa. Huomasin koko viikon että pää ei todellakaan ollut ihan parhaimmillaan. Piti tsempata kahta kauheammin että sain kaiken tehtyä. Ja tein mokia. Niistä aiheutui lisähommaa. Viikko mein nihkeissä merkeissä niin että koitin vain selviytyä joka päivästä parhaani mukaan. Kotona en jaksanut tehdä mitään. Astianpesukoneen täyttö oli ylivoimaista.

Päivät menivät osapuilleen niin että tulin kotiin. Tein jotain hyvää syötävää, yleensä jonkin sortin hampurilaisen. Katsoin telkkarista jotain hömppää tai pesäpalloa. Hemmottelin itseäni kasvonaamioilla, kynsien lakkaamisella, lämpimillä suihkuilla, kehonhuollolla ja puhumalla itselleni lämpimästi. Annoin itselleni luvan vain olla ja kreätä voimia. Menin sänkyyn ennen yhdeksää joka päivä ja nukuin hyvin. Aamuisin heräsin rauhassa ja menin hyvillä mieln autolla töihin koska tuntui etten jaksa kävellä. En vain jaksanut. Tunnistin itsessäni vahvan väsymyksen merkit ja hyväksyin ne. Yritin ajatella että väkisinkin töissä alkaa kohta jo helpottaa. 

Heti viikon aluksi pääsin mukaan työkaverini kirjan julkkareihin. Ensimmäinen kerta mulle moisessa tilaisuudessa ja voi että miten kiva ilta oli. Ostin tietenkin kirjan ja yksi pääni nollauksista oli kyseisen kirjan lukeminen kahden illan aikana. Olin niin onnellinen että kykenin vihdoin yli kahden vuodne tauon jälkeen keksittyä lukemaan. Sitä oon tosi paljon kaivannut. Että saa mennä ihan muuhun maailmaan ja olla hetken ajattelematta tätä hetkeä. Kirja teki tehtävänsä. Olin inspiroitunut. Mä oon kaivannut elämääni kulttuurin kosketusta, aivan ehdottomasti. Oon ennenkin huomannut että saan valtavasti iloa toisten luovuudesta ja se jotenkin lataa mun akkuja kaikkein tehokkaimmin. 

Oli kaikesta huolimatta toiveita antava viikko.

rakkaudella,

Sarta

KESÄ TULI, JOKOHAN KOHTA HELPOTTAA

 Kesä yrittää kovasti ottaa oman tilansa. Auringonsäteet pilkistävät harmaankin pilviverhon takaa kuin muistutuksena siitä että siellä jossain se aurinko on. Harmittavan usein on vallala ollut harmaa ja tuulinen sää joten ihana hellivä lämpö on antanut odottaa vielä itseään. Nyt siitä on saatu jo maistiaisia sen verran että muistan miten paljon oon sitä kaivannutkaan.

Kevät on ollut mulle sanalla sanoen hankala. Koko toukokuu erityisesti ja vaikka kuinka odotin että kevätkiireiden helpottaessa olisi jotenkin helpompi hengittää niin oon huomannut ettei niin olekaan. Se puolestaan on aiheuttanut sen että mieli on luisunut synkkyyteen pyristelyistäni huolimatta. Mä oon todella pahasti hukassa ja kadottanut itseni johonkin työkiireiden ja univelan maailmaan. En tunnista peilikuvan roikkuvanaamaista tyyppiä enkä tiedä kenen nahoissa mä elän kun tuntuu etten ainakaan omissani. Koko kroppa tuntuu vieraalta, isolta, kankealta, hankalalta, kivuliaalta. Epämiellyttävältä.

Pari viikkoa sitten juhlitiin koulun päättäjäisiä. Sitä edeltävä viikko töissä oli aivan järkyttävä. Ylityötunnit paukkuivat iloisesti ja mä raahustin joka päivä kotiin ei niin iloisesti. En jaksanut mitään. Kodin hoitaminen jäi kokonaan, olisin vaan nukkunut kaiken sen ajan kun kotona olin. En jaksanut  nähdä ketään enkä puhua kenellekkään. Mies oli aika ihmeissään, ja epäilemättä välillä vittuuntunutkin siihen että akka koko ajan valittaa miten henki ei kulje eikä jalat kanna. En jaksanut hymyillä enkä tuntea oikein mitään. Töissä olin sellaisessa kunnossa että pelkäsin koko ajan tekeväni jonkun isomman luokan mokan ja huijarisyndrooma nosti päätään oikein kunnolla. Ihmettelin eikö kukaan huomaa miten mä en todellakaan hallitse enää tilannetta vaan oon matkustajana kunkin päivän vuoristoradassa ja koitan vaan pysyä mukana. Ja elossa. 

Pahimpina päivinä mä itkin aamulla ennen töihin lähtöä, työpäivänä salaa vessassa ja illalla kotona hajoilin kunnolla. Palkitsin itseäni herkuilla ja löhöilyllä television äärellä. Ja podin siitä sitten huonoa omatuntoa. Miten voin olla tämmönen läski paska josta ei oo mihinkään. Ei hyötyä kenellekkään. Kuitenkin työminäni suoritti kaiken kuten pitääkin. Valmistin päättötodistukset lähes 300 oppilaalle ja opiskelijalle, hoidin stipendit kirjoittaen kortit ajatuksen kanssa kauniilla käsialalla, tein tilastoja, käsiohjelmia, hoidin päättäjäisjuhlien juoksevia asioita ja repesin kymmeneen suuntaan. Kaiken keskellä mä ehdin myös ajatella niitä koulunsa päättäviä ja sitä millaisessa elämänvaiheessa he elävät. Sympatiaa herui kaikille muille paitsi itselleni. Olin aivan ihmisraunio ja parina päivänä ihan vakavasti olin jo menossa työterveyteen hakemaan huililomaa. Rinnasta puristi ja tuntui ettei saa happea. Paniikkikohtaus. Niitä tuli viimeisellä viikolla kaksi. Kyllä ne herättivät paksukalloisemmankin miettimään onko mitään järkeä ajaa itteään niin piippuun. Oon kerran jo kunnolla romahtanut pohjalle töiden takia enkä kyllä ollut ajatellut enää niin tehdä. Olin vannonnut ittelleni ettei työ enää koskaan saa mua polvilleen eikä hallitse mua. Niin vain löysin itseni työn uuvuttamana polviltani, enkä siltikään voinut puhaltaa peliä poikki. Enhän mä mitenkään voi koska on niin paljon tärkeää tekemistä. Kyllä mä jaksaisin vielä pari päivää. Sitten kaikki olisi ohi ja tilanne rauhoittuisi.

Päättäjäispäiänä mä menin sekä ysiluokkalaisten päättäreihin että ylioppilasjuhlaan. Olin koko ajan ihan hermona ja varma että oon mokannut jotain. Koko juhlan mä vaan odotin että joku todistus on väärässä paikassa tai stipendikuori puutuu. En rentoutunut hetkeksikään. Siinä mä istuin viimeisen päälle pynttäytyneenä, hiukset kivasti kiharrettuna ja sisällä oli rajuilma. Itketti mutta itku ei tullut. Olisin halunnut liikuttua mutta huomasin etten tunne mitään. Olin vain. Päätin etten enää ikinä tule juhlaan vaan jään kotiin. Se jännitys ja stressi on ihan liikaa. 

Kaikki meni hienosti. Juhlat sujui ihan suunnitelman mukaan. Todistukset olivat aakkosjärjestyksessä kuten pitääkin ja stipenditkin viimeisen päälle. Sitten kävi se mitä olin peläännyt. Mä olin mokannut. Käsiohjelmasta puuttui riemuyliopplaan puheen pitäjän nimi. Se tuntui kuin iskulta palleaan. Mähän arvasin että mokaan. Hävetti niin etten tiennyt miten päin olla. Ihan oikeasti mitätön asia sai siinä hetkessä järkyttävän isot mittasuhteet. Teki mieli lähteä kotiin ja samalla suututti että kaiken sen työn jälkeen mitä olin tehnyt niin tämä oli se mihin oli huomio kiinnitetty.Kiitos kaikesta. 

Juhlien jälkeen mä piipahdin kukkakaupassa viemässä lainakukat takaisin. Kiiruhdin kotiin syömään ennenkuin lähdettäisiin miehen kummitytön valmistujaisiin. En olisi todellakaan jaksanut lähteä. En olisi millään jaksanut puhua kenellekkään mitään. Olisin halunnut mennä kotona peiton alle ja unohtaa koko paskan maailman. Olla vaan yksin. Mutta ehei, juhlien jälkeen meillä oli vielä tiukka aikataulu kun lähdetiin pohjanmaalle jossa tiedossa oli kesän ekat festarit. Ajomatkalla jo keräilin itteäni ja ajatelin että jos vastassa olisi ollut ketä muita tahansa kun rakkaimmasta rakkaimmat ystävät niin olisin perunut koko menon. Ajattelin että ystävien seura voisi olla juuri sitä mitä siinä tilanteessa kaipasinkin.

Oltiin yövieraina mun siskon ja hänen miehensä luona. Etkoilemaan mentiin porukalla mun veljen ja hänen avovaimonsa luo. Mulle on tosi tärkeä ja arvokas juttu että ollaan niin läheisiä sisarusten kesken. Tuossa porukassa aina saa akkuihin latausta ja olo on jälkeenpäin rentoutunut. Niin nytkin vaikka itse festarit olivat aikamoinen energiasyöppö. Humalluin aika helposti väsymykseni siivittämänä ja sen takia oli siten taas hyvä potea huonoa omatuntoa siitä. Onneksi rauhallinen seuraava päivä hyvässä seurassa rauhoitti oloa huomattavasti. Kotiin lähtiessä olo oli ihan olosuhteisiin nähden ok.

Mies jäi tuolta reissulta mökille ja mä lähdin sunnuntaina hyvillä mielin kotiin. Oli ihana ajatella että seuraava viikko kotona olisi ihan vain mulle itselle ja voisin nukkua vaikka kaiket päivät.

Hiukan hyytynyt hymy

Yllä olevassa kuvassa olen lähdössä päättäjäisjuhliin ja huomaan miten väkinäinen hymy kasvoilla onkaan. Aika väsynyt ja kaikkensa antanut nainen on kuvassa.

Tästä olisi nyt sitten noustava jaloilleen taas.

rakkaudella,

Sartsa

MÄNTÄN UUSIN KAHVILA TESTISSÄ

 Aivan mahtavaa että tänne Mänttään saadaan uusia tuulia rohkeiden yrittäjien avustamana.

Muutama päivä sitten avattiin Diivas juurileipä artesaanikahvila. Olimme tutustuneet heidän maukkaisiin leipiinsä jo aiemmin ja tykästyneet kovasti. Siksikin olin todella innoissani kun kuulin että avaavat kahvila-konditorian vanhoihin pubitiloihin. 

Tilat oli sisustettu tosi kivaksi, rennolla fiiliksellä. Pienet yksityiskohdat toivat kivaa silmänruokaa hyvin tuoksujen kaveriksi. Tarjolla oli sekä makeita että suolaisia leivonnaisia, artesaanijäätelöitä, huippuhyviä kahveja ja tietenkin niitä suussa sulavia leipiä kotiin viemisiksi.

Me päädyttiin ottamaan kahvin kaveriksi toastit. Mä otin kana-mozzarellan ja Aki savulohi version. Annos oli sen verran iso että se meni meille ihan lounaasta.

Mä tykkäsin siitä että yksityiskohtia oli mietitty eikä mikään tuntunut olevan ns tusinatavaraa. Täällä et nähnyt vaikkapa niitä Ikean malliston kahvimukeja joita on joka toisessa kahvilassa. Pieni mutta tärkeä asia. Voisin hyvinkin ajatella että paikassa viihtyisi pidempäänkin vaikkapa kaverien kanssa jutustellen.

Ehdottomasti täytyy piipahdella jatkossakin. Käy sinäkin jos tänne päin suuntaat.

rakkaudella,

Sartsa

VIIKKO TÄYNNÄ FLOWTA

 Toukokuu alkaa olla kohta pulkassa. Kesä on tullut päälle oikein rytinällä. Tänä vuonna erityisen nopeaa ja nurkan takana on joka päivä odottanut joku uusi ihana asia josta on voinut fiilistellä että kesä on nyt todellakin täällä. On nähty pääskysiä, lehdet on puhjenneet puihin ja pensaisiin, linnut laulaa juurikin sitä rakkauden lirkutusta mikä tähän vuodenaikaan kuuluu.

Työrintamallahan tämä tarkoittaa jatkuvia deadlineja jotka välillä uhkaavat tulla syliin. Nyt, jos koskaan, on tärkeää osata priorisoida ja järjestellä omat työnsä niin että tärkeimmät tulee tehtyä ensin. Koulusihteerin ammatissa on muutamia ajankohtia vuodessa jolloin työtä on enemmän kun yleensä mutta mikään ei vedä vertoja toukokuulle. Asioita, jotka pitää muistaa, on niin jäätävän paljon limittäin ja lomittain että tässä kohtaa tulee todellakin tarpeeseen meikäläisen salamannopeasti suuntaa ja ajatusta vaihtava aivokapasiteetti. Hiukan adhd piirteinen henkilö sopii vallan mainiosti koulusihteerin hektiseen hommaan.

Mies jäi euroviisuhuuman jälkeen mökille viikoksi tekemään kaikenlaisia raivaus- sun muita puhdetöitä. Tällä kertaa mulla oli tosi hyvä fiilis lähteä yksikseen ajelemaan kotia kohti. Oli kaikinpuolin kevyt ja levollinen olo. Koko tämä viikko on mennyt samanlaisessa ihanassa flow tilassa ja oon voinut tosi hyvin. Ylitöitäkään mä en kauheen paljon oo tehnyt, pyrin pitämään ne minimissä tänä hektisenäkin aikana. Mä oon viikon mittaan paljon venytellyt ja jumppaillut telkkua katsoessa. Ylipäätään huomasin että mä halusin katsoa telkustakin sellaisia hyvää fiilistä tuovia hömppäohjelmia eikä esim urheilun katsominen yhtä äkkiä tuntunutkaan hyvältä, vaikka mä yleensä aikamoinen penkkiurheilija olenkin. Kaiken kaikkiaan kuuntelin itseäni tosi tarkalla korvalla. Pötkötin sohvalla jos siltä tuntui, söin riittävästi ja terveellisesti, herkuttelin, tein sellaisia kotitöitä jotka tuntui hyvältä ja menin joka ilta lämpimän suihkun kautta alasti nukkumaan. Tämä on mulle uus juttu jota joku suositteli kokeilemaan unen parantamiseksi. Tuntui tehoavan! Nukuin koko viikon todella hyvin.

On vielä tutkimukset ja havainnoinnit hiukan kesken sen osalta mitkä asiat tuohon uneen ja lepoon vaikuttaa mutta nyt tämän viikon huomioita on se, että itsensä ja oman kehonsa kuunteleminen on tosi tärkeää. Sitä ei voi korostaa liikaa. Viikon aikana oli pari päivää kun kroppa tuntui siltä että lyhytkin työmatka tuntui ylivoimaiselta. Silloin hyppäsin ilman tunnontuskia työkaverini kyytiin ja säästelin voimiani päivän koitoksiin. Koko viikon myös mieli pysyi tyynenä ja rauhallisena. Edes jatkuvasti katkenneet työt ei saaneet mua raiteiltani. Tein määrätietoisesti ja rauhallisesti aina kutakin asiaa kerrallaan. Jos tuli väliin jotain muuta akuuttia, hoidin sen ja palasin sitten siihen mitä olin tehnyt. Joka aamu tein töissä listan sen päivän pakollisista ja akuuteistä töistä. Keskityin tekemään ne, ja vasta sen jälkeen tein jotain muuta. Sekin tuntui toimivan. Sain tehtyä kaiken ja paljon enemmänkin. 

Unen suhteen mä menin illalla nukkumaan juuri siihen aikaan kun siltä tuntui. Loppuviikkoa kohti se tuntui siltä koko ajan aiemmin. Torstaina taisinkin mennä nukkumaan jo ennen yhdeksää. Uni oli oman tuntemuksen lisäksi myös kellon raportin mukaan yö yöltä parempaa ja syvempää. Nyt kun viikonloppukin on sunnuntaissa niin sain ensimmäisen täysin vihreän uniraportin saatesanalla mainio unenlaatu. Siltä se kyllä sitten tuntuikin.

Summa summarum, on hienoa tuntea olonsa kohenevan ja sen että töissäkin ihan kohta rauhoittuu. Ihana kesä ja kesäloma odottaa.

rakkaudella,

Sartsa

VIIKONLOPPU TÄYNNÄ ÄKSÖNIÄ

 Viime viikonloppu oli aikamoinen. Paras fiilis tuli siitä että tuo keskiviikkoinen pohjakosketus tuntui todella olleen inhottavuudessaan puhdistava juttu. Sen jälkeen on ollut todellakin paljon helpompi hengittää ja olla omissa nahoissaan. Mutta onko sen aina oltava noin vaikeaa että voi päästä huonoista fiiliksistä eroon? Voisko joskus vaan hengittää syvään ja laskea  vaikka kymmeneen ja huomata sillä että paska tunnekin on vaan ohimenevä. Vaikka sillä hetkellä se tuntuu siltä ettei valoa enää ikinä näy tunnelin päässä.

No, viikonloppuna oli niin paljon kivaa tekemistä ja ohjelmaa ettei ehtinyt kyllä miettiä oikein mitään. Perjantaina meillä oli töissä tyky päivä Hyytiälän metsäasemalle Juupajoelle. Mulla ois ollut töitäkin kyllä mutta päätin kuitenkin priorisoida tällä kertaa yhdessäolon töiden edelle. Kuten aiemmin kerroin niin meillä on ollut hiukan haastavia aikoja töissä joten ajattelin että kaikki panostus yhteisen tekemisen äärellä on nyt paikallaan. Päivän mittaan saatiin tuima infopläjäys siitä mitä Helsingin yliopiston metsäntutkimus aseman työ pitää sisällään ja lopuksi vielä istuttiin porukalla järven rannalla nuotion äärellä herkkuja nauttien. Oli oikein kiva päivä.

Osa meistä kerääntyi vielä illalla tyky jatkoille. Tuossa vaiheessa raskas viikko oli viedä jo veronsa enkä olisi millään jaksanut lähteä mihinkään kun kotiin pääsin mutta lupaus oli lupaus. Nyyttärieväät mukaan sekä omat virvokkeet ja matkaan. Ilta sisälsi auringosta nauttimista, kylmiä juomia, hyviä nyyttärieväitä, aliasta, naurua ja laulua. Itse väsähdin yhdentoista aikaan ja lähdin kotiin siinä vaiheessa kun muut suunnitteli baariin jatkamista. Hyvä niin sillä siinä kohtaa tuntui että oli kaikkensa antanut. Jotain sitä on oppinut näiden puolen vuosisadan aikana ja mukavuus menee nykyään riekkumisen edelle.

Viikonlopun riennot ei kuitenkaan loppuneet tuohon vaan lauantaina auton nokka kääntyi jälleen kohti Pohjanmaata. Laitettiin pystyyn tuolla meidän Lakahaussilla sen päiväiset Euroviisukatsomot ettei paremmasta väliä. Hankittiin porukalla projektori mistä kuva heijastettiin 3*4m kokoiselle kankaalle. Äänentoisto oli tietenkin myös joten saatiin aika kattava euroviisukokemus. Pidettiin nyyttärit ja pöytään kannettiin yhtä jos toistakin hyvää syötävää ja juotavaa. Oli rekvisiitat ja suomen liput liehui.Oli myös euroviisuvisaa ja pelattiin tietty viisubingoa.

 Kaikista parasta tässäkin kokoontumisessa oli se että meitä oli siellä kolmessa sukupolvessa niin että nuorimmainen 10v ja vanhin 71v. Yhteisöllisyydestä tulee jotenkin erityisen lämmin fiilis. Niin nytkin. Viisujen lopputulos ei tietenkään ollut ihan sitä mitä odotettiin ja toivottiin mutta erittäin onnellisena ja väsyneenä rojahdin sänkyyn heti pistelaskun päätyttyä kahden aikaan yöllä.

Voin kyllä tunnustaa että kaikesta viikonlopun äksönistä johtuen herääminen sunnuntaihin ei ollut kaikkein kevyin mutta tuolla mökkipaikalla kun saa mennä jokirantaan istumaan ja tälläkin kertaa katsella vaikka joutsenpariskunnan uiskentelua ihan rannassa niin kyllä siinä sielu saa ravintoa.

Kotiin siis lähdettiin iltapäivällä todella akut täyteen ladattuna ja hyvillä mielin. 

On parasta kun saa kuulua osana tälläiseen isoon yhteisöön jossa tietää että mullakin on oma tärkeä paikkani. Tässä tapauksessa vieläpä sukupolvien ketjussa.

rakkaudella,

Sartsa

POHJAKOSKETUS

Eilen tuli sitten pohjakosketus. Se hämmensi,vitutti, ihmetytti ja hävettikin. Toi myös tosi ison oivalluksen itsestäni.

Pohjalla oli tuo erittäin huonosti nukuttu yö. Jälleen kerran.Edessä pitkä työpäivä ja kyllä mua hiukan arvelutti miten se mahtaa mennä. Aamusta ei ole oikein selkeitä mielikuvia muuta kun että aloin samantien työn touhuun. Ihmettelin suuresti sitä jaksamista mitä multa tuntui löytyvän, sain päivän aikana paljon aikaan. Onnistumisiakin tuli.

Iltapäivällä meillä oli töissä työilmapiirin puitteissa iltapäiväkokoontuminen jossa oli kaikkien kolmen jossain kohtaa yhdeksi työyhteisöksi liitettävän työyhteisön väet. Palaverin syy oli huono työilmapiiri ja esiin tulleet ongelmat. Isoja juttuja, todella ikäviäkin. Esihenkilömme toimi mielestäni hienosti kun otti nämä asiat nyt esille ja nosti ns. kissan pöydälle. Etukäteen mua harmitti kun ajattelin ettei mulla oo antaa mitään tähän palaveriin. Ajattelin että takki on niin tyhjä että päivä itsessään on selviytymistä. Meillä oli kuitenkin hyvä ryhmä jolla keskusteltiin annetun aiheen teemasta. Jokainen toi kortensa kekoon ja sai suunvuoron. Tuli porukassakin hyvää ja rakentavaa keskustelua.

Silti huomasin miten poikki olin tuon palaverin jälkeen. Mulla oli henkisesti ja fyysisesti huono olo. Ahdisti ja puristi rintaa. Viestittelin mieheni kanssa joka edelleen on siellä äitinsä luona. Huomasin jossain kohtaa kiukuttelevani kun pahainen kakara ja purin häneen väsyäni ja turhautumistani siitä ettei hän ole kotona. En nyt onneksi ihan noilla sanoin mutta kyllä sen siitä osasi lukea. Huomasin myös että mieheni alkoi selvästi kyllästyä siihen mun rypemiseen itsesäälissä ja oireideni valittamiseen. Ei sanonut kuitenkaan että kokoa ittes. Ei tietenkään, kuuntelin vain kunnes antoi olla.

Tuo keskustelu herätti mut huomaamaan tilanteeni ikäänkun ulkopuolisen silmin. Koin lähes samantien häpeää siitä että pidin miestäni roskakorina jolle voi kaataa kaiken pahan olonsa ja tavallaan vielä päälle syyttää häntä siitä että on hoitamassa toipuvaa äitiään koska MINÄ haluaisin hänen olevan MINUN käytettävissäni nyt kun musta tuntuu näin pahalta. Halusin haleja ja suukkoja. Olla lähellä.

Tuosta tunteesta seurasi aivan ihmeellinen motivaatiopuuska. Siis sellainen että nyt pyyhitään kyyneleet ja ollaan niinkuin isot tytöt. Sanoin itselleni siellä tyhjässä toimistossani ääneen että etkö muista että sulla ittellä on avaimet siihen miltä tällä hetkellä tuntuu ja missä mielentilassa haluan jatkaa. Jostain tuli vähän kun valo että eihän tää näin voi jatkua. Ja että niin en itseäni ainakaan auttaisi.

Pyyhin kyyneleeni ja kiistin nenäni. Heitin repun selkään ja lähdin. Samassa muistin että läheisellä museolla Serlachius Pääkonttorilla oli alkamassa mielenkiintoinen luento ja suuntasin hetken mielijohteesta sinne. Onneksi! Luento oli niin inspiroiva että sain siitä vielä paljon lisäboostia itselleni ja huomasin kotiin kaupan kautta päästyäni että olin tosi energisellä fiiliksillä. Huolimatta siitä että.takama oli 10 tuntinen työpäivä ja vielä 1,5 tunnin luento päälle. 

Sain siis eilen konkreettisen esimerkin siitä mikä palaverissakin todettiin kantavaksi voimaksi eli että jokainen voi vaikuttaa vaan itseensä ja sitä kautta päättää millaista energiaa mukanaan kantaa ja etenkin ympärilleen levittää. Mä oon aina rummuttanut positiivisuuden nimiin ja sen että haluan omalla olemuksellani tuoda mielummin iloa ja valoa kun lisäsynkkyyttä ympärilleni. Miten se pääsi lipsumaan noin pahasti vaikka mä tiedostan tuon asian? Oonkohan mä uupumukseni kanssa huonommassakin jamassa kun luulen? Tilannetta täytyy selvästi tarkkailla.

Eilen oli töissä sopivasti pyjamapäivä

rakkaudella,

Sartsa

EKSYKSISSÄ

 Miten voi ihminen 50 vuotiaana olla näin hukassa itsensä ja elämänsä kanssa. Ja miten ihmeessä voi olla mahdollista että kaiken sen koetun ja läpikäydyn jälkeen joutuu edelleen miettiä tämmösiä asioita. En oikein tiedä mikä mun päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on että oonko turhautunut,surullinen, vihainen vai kaikkea sekaisin.

No niin, takana jälleen yksi yö kun en saanut nukuttua joitain pätkiä lukuun ottamatta. Mä heräsin lopullisesti 4.17 jolloin nousin ylös sängystä. Alkaa olla aika epätoivoinenkin olo että korjaantuuko tämä tilanne koskaan ja onko ikinä enää aika kun tunnen oloni virkeäksi ja energiseksi heti aamusta. Joskus sellaisesta oon saanut pieniä maistiaisia ja se tuntuu aivan huikealta. Pääsääntöisesti kuitenkin tässä on opittu vaan pärjäilemään. Sinnillä vaan mennään päivästä toiseen jollain ihme elämänhalulla ja raivolla.

Naamasta näkyy unisaldo

Mulle on alkanut tulla paniikkikohtauksen tyyppisiä (tai sitten ei vaan tyyppisiä vaan niitä itteään) oireita. Henki salpautuu ja tuntuu että sydän hakkaa ulos rinnasta. Sitä vaan haukkoo henkeä ja itkua tulee hallitsemattomasti. Olo on todella toivoton ja menee ikäänkuin sellaiseen ihme kuplaan jossa käpertyy omaan kurjuuteensa. Kyllä, olen näistä fiiliksistä hiukan huolissani ja olen pyytänyt myös miestäni pitämään silmällä että jos alan synkistellä enemmänkin niin pliis sanois. Oman itsensä kanssa oppii tulemaan toimeen ja elämään vaikka olis aivan ihme tunnelmissa. Kaikesta tulee normaalia kun sitä jatkuu määräänsä kauemman.

Yks iso asia joka mua ehkä jarruttaa tällä hetkellä avunsaannissa on se, etten mä halua enää mennä tämän unihomman kanssa lääkärille. Lääkkeiden avulla saatu uni ei ole sitä mihin mä uskon. Enemmän mä ajattelen että jossain tuolla mun sielun syövereissä on se juurisyy joka tämän aiheuttaa. Siihen pitäisi päästä käsiksi. On ollut jo ainakin parin vuoden ajan sellainen fiilis että jotain on nousemassa pintaan, jotain sellaista joka mun täytyy tavalla tai toisella käsitellä mutta tällä hetkellä en vielä osaa sanoa mitä. Tunnelmat on aika synkähkötkin aina välillä ja jaksaminen todella heikkoa. Tottakai, pelkästään jo tämän unihommankin takia mutta mä luulen että kaikki ruokkii nyt kaikkea. Pyörii sellainen kiva oravanpyörä tässä joka pitäis jotenkin saada pysähtymään.

Lääkäreistä vielä että tosiaan mä oon lukemattomia kertoja hakenut uneeni apua ja ainoa konkreettinen apu on ollut uniapneatutkimukseen pääsy ja siitä diagnoosi pari vuotta sitten. Enpä halua ajatella missä oltais vaikkapa tänä päivänä niiden lukemien kanssa mitä se testi osoitti. Mulla oli niin vaikea uniapnea ja katkoksia per yö sen verran että vaikutti happisaturaatioihin radikaalisti. Ei mun terveys tästä ainakaan paremmalla tolalla olisi ilman tuota laitetta. Tuohon uniapneatutkimukseenkaan en meinannut millään päästä kun lääkäri oli sitä mieltä että ensin on koitettava lääkkeet ja vasta sitten muita keinoja. Onneksi pidin pääni ja hain toiselta lääkäriltä tuon lähetteen. Oisin saanut popsia lääkkeitä vaikka maailman tappiin asti ja silti huonontanut terveyttäni jos en olisi saanut tuota apneahoitoa. Siksi mä oon luovuttanut lääkäreiden suhteen enkä jaksa enää mennä apua yrittämään.Yritän siis oppia itse. Kaikki mahdolliset ja mahdottomankin kuuloiset niksit on otettu käyttöön mutta mun kompastuksena on se ettei oo pitkäjänteisyyttä. Kyllähän mä ymmärrän ettei mikään heti tuo tuloksia vaan vaatii aikaa ja toistoja. Mä vaan aloitan aina jonkun jutun ja huomaan muutaman päivän kuluttua että jahas, se on sitten taas jäänyt.

Oon mä tehnyt kestäviäkin toimenpiteitä asioitten eteen. Töissä on järkeillyt asiat uuteen uskoon ja tehnyt muutoksia niin että työ itsessään ei mua enää kuormita. Jopa nautin siitä. Sen sijaan työpaikalla vellova negatiivinen ja kuluttava ilmapiiri tuo haasteita. En oo vielä löytänyt sen varalle muuta keinoa kun väistellä tiettyjä tilanteita ja jopa tyyppejäkin. Ajattelen että kaikkien kanssa on pakko tulla toimeen ja asiallisesti toimia mutta ei tarvitse liikaa altistaa itseään kuormitukselle. Anyway, elämme työpaikalla hiukan haastavia aikoja nyt niin se ihmisten tunnetila ja negatiivinen fiilis tarttuu muhun vaikka miten yritän suojautua. Ärsyttää miten voikin olla niin että siltä ei osaa vieläkään suojautua. Mä oon opiskellut itseäni nyt niin kauan että mä tunnistan kyllä omat mekanismini ja sen mitkä asiat vie energiaa ja mistä sitä saa. Jotenkin vaan tällä hetkellä työpaikalla oleminen on melkoista selviytymistä ja itsensä suojelusta on tullut suorite ja taakka. Sen takia pitää tehdä paljon työtä joka taas vie jaksamista ja energiaa. 

Maailmanparantaja, sehän minä myöskin oon. Haluan niin kovasti että kaikilla ois hyvä olla niin alan tosi herkästi myös järkkäämään asioita niin että mun mielestä sitten ois kaikilla parempi. No joo, olen kyllä oppinut tajuamaan etten mä voi kaikkia pelastaa enkä sitäkään vähää silloin jos toinen/toiset ei sitä halua tai koe tarpeelliseksi. Olenkin siis viime aikoina eniten vaan vetäytynyt. Omiin oloihin. En jaksa enää ottaa kantaa asioihin, en jaksa keksiä ratkaisuja työyhteisön ongelmiin, en jaksa kantaa enää ketään enkä mitään hartioillani. Näen korttitalon luhistuvan ympärilläni mutta laitan luurit korville ja yritän selviytyä siitäkin päivästä. Keskittyä omiin asioihin ja töihin. Ehkä tämä tilanne on tullut juuri siksi että mä oon pakotettu ajattelemaan asioita uudella tavalla. Ehkä tämä opettaa edelleen sitä että elämässä on paljon sellaista johon me ei voida vaikuttaa ja sitten täytyy vaan löytää keinot pärjäillä parhaan mukaan siinä tilanteessa. Tavallaan selviytyä mutta toisaalta se kuulostaa hiukan pahemmalta kun onkaan.Eniten on vaan niin että sitä uudelleen jäsentelee omat ajatuksensa ja ohjelmoi itsensä uuteen tapaan tehdä ja olla. Muutos on ainut pysyvä asia elämässä ja joskus se vaan iskee hiukan isommalla aallolla päin näköä. 

Ihminen on alati koululainen mitä tulee elämään. Tuo alun turhautunut teksti siitä miten voi olla vielä tämänkin ikäisenä näin hukassa, etenkin kun on niin paljon harrastanut itsetutkiskelua ja oppinut todella paljon itsestään, on aika hellyyttävä. Nyt on vaan mun aika oppia jotain uusia läksyjä joita mä en vielä oo oppinut tai edes ehkä hoksannut. On mulla jonkunlainen luotto kuitenkin siihen että tapahtuu just se mikä pitääkin vaikka se joku luottamuksen osa siihen että kaikki järjestyy onkin hiukan horjunut.

Kyllähän mä ymmärrän että unettomuus tai huonot unet aiheuttaa masennuksen tyyppisiä oireita ihmiselle mutta mistä löydän sen punaisen langan mikä ehkä veisi helpotukseen. Mä huomaan, etenkin aina kun kirjoitan, että mullahan on tosi paljon masennusoireiden tyyppistä tällä hetkellä. Ehkä nuo paniikkikohtauksetkin on jotain samaa. En kuitenkaan tunne itseäni masentuneeksi vaan enemmän uupuneeksi. Mutta tiedänkö mä itse missä mennään? Voinko nähdä itseni kunnolla itseni ulkopuolelta? Missä tällä hetkellä oikeasti mennään? 

Tätä tilannetta kuvaa hyvin myös se että mun on tosi vaikeaa olla yksin. Nytkin mies lähti äitinsä luo eilen ja on siellä ehkä parikin päivää hoitamassa polvileikkauksesta toipuvaa niin se on mulle tosi vaikeaa. Osittain tuo eilinen paniikkikohtauskin johtui nimenomaan siitä. Tulin tyhjään kotiin ja tiesin että täytyy yökin olla yksin, se ahdisti heti. Mä itkeskelin koko illan ja vain makoilin sohvalla peiton alla. Olisin kaivannut miehen läsnäoloa enemmän kun pitkään aikaan. Tuntuu tosi lapselliselta ja typerältäkin mutta miksi en vaan voisi tunnustaa että tällä herkällä mielellä tuokin ikävä oli aivan massiivinen. Tuntui ihan kipuna kropassa. No, yritetään tänään selvitä hiukan paremmin.

Pitkä työpäivä edessä. Heräsin siis 4.17 ja nyt kun kello on 6.20 niin ajattelin hipsiä pikkuhiljaa töihin.Ehkä se piristää enemmän kun täällä kotona marjailu. 

Semmoisin miettein tähän keskiviikkoon.

rakkaudella,

Sartsa

HEIMO

 Suku on paras tai pahin. Niinhän sitä sanotaan. Meillä on aina ollut tiivis suku ja esim perhejuhlissa on aina ollut paljon porukkaa omasta takaa. En ehkä oo sitä aiemmin ajatellut miksikään erityiseksi mutta viime aikoina mulle on kyllä kirkastunut se minkä takia läheinen suhde sukuun ja ikäänkuin laajennettuun perheeseen on mulle niin tärkeä.

Oon aina rakastanut rooliani vaikkapa tätinä ja siskon sekä veljen lapset on ollu mulle niinkun omia. Oon aina ollut mukana heidän elämässä. 

Samoin aikanaan kun rakas isuni oli sairaalassa niin kävin häntä kattomassa töistä ruokatunnilla ja auttamassa esim ruokailussa. Se on ollut mulle itsestäänselvää. Toki mussa on muutenkin sellaista äiti Teresaa että kun joku tarvii apua niin mun on vaikea sanoa ei. 

Kaiken kaikkiaan mulle on aina ollut sydäntä lähellä se että tiivis suku on lähellä ja jaetaan asioita yhdessä.

Sitä taustaa vasten tuntuu nyt hassulta että mulla oli niin kova tarve vaihtaa kunnolla maisemaa. Ja kun sitten löysin nykyisen mieheni niin maisemanvaihtoon tarjoutui mahdollisuus. Tuntui ihanalta raikkaalta tuulahdukselta muuttaa koko elämä kertaheitolla. Uudet ympyrät, uusi arki. 

Pitkään menikin hyvällä fiiliksillä rakentaen uutta elämää pala palalta. Koko ajan kävin tietenkin myös Pohjanmaalla ja yritin nähdä porukoita mahdollisimman paljon. Ajattelin aluksi että tottakai ystävät tulevat myös Mänttään tai nähdään kun käyn Pohjanmaalla. 

Aika pian kuitenkin selvisi että tie tuntuu kulkevan vaan yhteen suuntaan. Hyvin harva ystävä on käynyt näiden vuosien varrella täällä päin ja yhteydenpito on jäänyt pääosin mun kontolle. Kun ollaan menty Pohjanmaalle niin se olenkin ollut minä jonka tehtävänä on ollut sopia tapaamisia. Oon ajatellut että se nyt vaan on niin vähän kuin omasta syystäkin. Mitäs läksin ja mun tehtävähän se on ilmoitella koska olen maisemissa. No juu.

Tullaan siis tähän päivään jossa eletään aikaa kun nuorisoporras on kasvaneet aikuisiksi ja heidän mukanaan on sukuun ja yhteisöön tullut myös tyttö- ja poikaystäviä. Meidän Tallinnnan reissu oli osoitus siitä miten hienosti tässä meidän porukassa sukupolvet sekoittuu toisiinsa ja viihtyy toistensa seurassa. Ymmärrän oikein hyvin miten harvinaista se on. Kaikkein hienointa on ollut huomata että nuorempi polvi arvostaa tätä asiaa myös todella paljon. Siitä puhutaan usein ja he ihmettelevät miten monenkaan vanhemmat eivät tunne kavereita, tai toisinpäin, mutta heillä kaverit tuntee isovanhemmat ja tädit&sedät. Ollaan tosi paljon vuosien varrella vietetty aikaa isolla porukalla juhlien milloin mitäkin tai aina kun on apua tarvinnut niin sitä on saanut. Se on aivan valtava rikkaus että saa elää sukupolvien ketjussa ja aikakaudet kerrostuu hienosti silmien edessä. Siinä missä sitä itse muistelee menneitä joskus notalgisestikin niin nuoriso tuo tätä päivää vahvasti käsille. 

Näin sanoen tullaankin viime viikonloppuun jolloin oli juhlaa juhlan päälle. Mäkin otin perjantain vapaaksi töistä että pääsin jo ajoissa lähtemään torstaina pohjanmaalle. Perjantaina me käytiin juhlimassa mun veljen nuorimmainen vuotta vanhemmaksi. Samalla vietiin kukat myös veljeni avopuolisolle Anulle. Lauantaina juhlittiin sitten sukumme pienimmäinen 1 vuotiaaksi. Voi miten mä nautin kun oltiin isolla porukalla koolla, tilaa löytyy aina neliöistä huolimatta eikä mikään oo niin vakavaa ja nökön nuukaa kuten meillä päin sanotaan. Rento meininki. Tuli jälleen mieleen iso italialainen perhe. Paikalla oli neljä sukupolvea rakkaita. Sunnuntaina sitten piipahdin vielä sen sukumme vanhimman eli viidennen polven luona eli mummani. Aina tulee hyvä mieli kun ehtii mumman luona käymään mutta toisaalta taas tulee aina hiukan haikea olo kun huomaa että mumma alkaa olla jo todella iäkäs. Väkisinkin alkaa vuodet hiipumaan mitkä hän täällä on. 

Rakas mumma ja Juice koira

Tottakai viikonloppuna juhlittiin äitejä muutenkin kun mumman luona käymässä. Lauantaina tuolta 1v synttäreiltä päin porukka tuli meidän äitin luo äitienpäiväkahville. Saatiin siis viettää lähes koko lauantai samalla porukalla. Sain mä itsekin omalta pojaltani kukkasia ja kahvipaketin.

Summa summarum, tämän postauksen tarkoitus oli olla oodi isolle perhepiirille. Mulle merkitsee tosi paljon tuntea kuuluvani johonkin sillä jostain syystä mulla on ollut irrallinen olo ison osan elämää. Syystä jota en tiedä. Nyt mulla on kova tarve päästä lähelle näitä kaikkia rakkaita. Ollaan tehty päätös että heti kun vaan töitä löytyis niin muutettais pohjanmaalle. Sitä mä manifestoin tällä hetkellä kaikista eniten.

rakkaudella,

Sartsa

KADONNUT LUOTTAMUS?

 Mä oon elämäni aikana tehnyt useamman kerran isojakin elämänmuutoksia. Ja ollut tilanteessa missä oon ajatellut että mitenköhän tästä selviän eteenpäin. Kuitenkin, mulla on aina ollut jotenkin ehkä vähän naivikin luottamus siihen että elämä kyllä kantaa. Kuten aiemmin oon sanonut niin oon myös sitä mieltä että mitään uutta ei voi tulla ellei sulje vanhoja ovia takanaan. Näin se on itsellä ollut. Ensin on ollut aivan epätoivoinen tilanne ja tuntunut että on ihan umpikujassa. Mä oon myös luonteeltani todella sitkeä tapaus. En voi antaa periksi ennenkuin tilanne on siinä pisteessä että mä tiedän että olen yrittänyt kaikkeni asioiden korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Tai siis, ensin ymmärtänyt että jonkinlainen muutos on välttämätöntä josta sitten ajatus on lähtenyt lentoon sen suhteen minkä laajuisesta muutoksesta puhutaan.

Näin on käynyt isosti ekan kerran silloin kun jouduin tekemään päätöksen meidän molempien puolesta että ero on pakollinen molempien hyvinvoinnille. Sekin päätös oli ollut aika selvä jo vuosikausia mutta mä halusin ehdottomasti kääntää kaikki kivet ja tehdä kaiken mahdollisen keskusteluista pariterapiaan että liitto olisi voitu pelastaa. Tämä kaikki siitä huolimatta että olin jo monta vuotta tiennyt ettei suhteella ole tulevaisuutta. Oltiin liian erilaisia ja suhteen dynamiikka oli aivan epätasapainossa. Silti, piti yrittää ja varmistaa etten mä vaan oo jossain ihme vaiheessa ja kaipaa muutosta muuten vaan. 

Kun sitten päätöksen aika tuli niin siitä oli jo juteltu monet kerrat aiemmin että näin saattaa käydä mutta silti lopullisen päätöksen sanominen toi mukanaan pienen pelon siitä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Miten mä pärjään yksin? Rahallisesti ja muutenkin. Kun sitten oli pakko pärjätä niin seuraava kahden vuoden ajanjakso opetti ja koulutti mua ihmisenä todella merkittävästi. Opin itsestäni asioita joita en tiennyt olevan olemassakaan ja etenkin sen että selviän kyllä mistä vaan ja hoidan tilanteet sitä mukaa kun ne tulee vastaan. Ja niin selvisin.

Elämäni muita käännepaikkoja on tuleminen raskaaksi kauppiksen vipana vuonna. Mietin miten mun käy kun en heti koulun jälkeen menekään työelämään vaan jään kotiin vauvan kanssa. Pääsenkö enää sitten myöhemmin töihin? Tuli lapsi ja toinenkin, vietin nelisen vuotta kotona lasten kanssa kunnes oli aika keksiän jotain muuta. Menin aikuislukioon ja pari kuukautta myöhemmin pääsin myös töihin sinne minne ihan läpällä olin hakenut. En luovuttanut koulun suhteen vaan samalla kun kävin töissä mä kirjoitin ylioppilaaksi. Joku olisi voinut jättää koulun kesken siinä vaiheessa kun töihin pääsi. Ekassa työpaikassa olin vuoden kunnes sain omaa koulutustani vastaavaa työtä. Alkoi kahdeksan vuoden episodi mun elämässä joka oli monella tapaa valtava korkeakoulu. Mä pääsin oppimaan niin paljon asioita että vanha koulutus vahvistui hurjasti, opin käyttämään ruotsin kieltä enemmän kun koulussa koskaan, tein pr-työtä jossa piti oppia itse pärjäämään työreissuilla ympäri suomen ja asiakaspalvelussa sain niin paljon kokemusta etten osannut edes kuvitella. Kehityin työssäni nopeasti ja tykkäsin siitä. Sitten tuli vastaan aika kun töitä alkoi olla liikaa, firma kasvoi niin nopeaa että toimistossa ei enää pärjännytkään yksin mutta sitä ei siinä vauhdissa ehditty huomaamaan. Todella pitkään mä yritin saada taas asioita toimimaan, luovuttaa ei voinut. Ei siksikään että työ oli mielekästä. Vasta fyysiset oireet uupumuksesta pakotti mut viheltämään ensin pelin poikki ja kun siitä toivuin niin tekemään päätöksen että irtisanon itteni. Hyppäsin siis ihan tyhjän päälle mikä tietenkin hirvitti. Jälleen ajattelin saanko koskaan enää töitä ja tietenkin sitä että karenssin takia joudun pärjätä ilman rahaa mahdollisesti kauankin. Mutta päätöksen silti tein, itku kurkussa.

Kävi niin että kuukauden kun olin ollut ilman töitä niin mut soitettiin sinne samaan firmaan missä olin aikaisemmin vuoden viettänyt. Tällä kertaa asiakaspalvelukeskukseen eli ihan oman alani töihin. Taas vahvistettiin hurjasti ammattitaitoa ja sain vuoden aikana tutustua ihanaan työyhteisöön joiden kanssa vietin aikaa myös vapaa-ajalla. Kokemuksia elämän reppuun. Vuoden kuluttua tuli taas yt:t ja jouduin lähteä vaikka vakipaikkaa oli lupailtu.

Tuosta alkoi mun pisin työttömyysjakso mutta pärjäilin ihan ok. Olin avoin myös alanvaihdolle ja niinpä pääsin ystäväni kautta tutustumaan päiväkotihommiin. Sitten avautui opiskelupaikka lastenohjaaja koulutukseen ja samaan aikaan sain vuodeksi työpaikan seurakunnan kerhotätinä. Näitä mitään ei olisi tapahtunut ellen olisi tehnyt tuota päätöstä irtisanoutua vaikka monet piti mua ihan tyhmänä kun irtisanoudun vakkarityöstä.

Vuodet vei mut sitten kohti lastenohjaajaksi valmistumista ja samalla sain tehdä vuosikausia päiväkotityötä joka oli kun unelmaa. Ai että olin onnellinen.

Tuli aika kun tapasin nykyisen mieheni, elämäni rakkauden. Silloinkin pelotti kun tajusin että tämä onkin nyt vakavaa ja tässä aletaan rakentaa yhteiselämää ihmisen kanssa joka asuu 170 kilsan päästä. Mietin miten selviän siitä että elämät pitää yhdistää noin pitkän matkan päähän. Olin aina halunnut muuttaa johonkin ihan muualle ja tajusin että tässä mulla on siihen mahdollisuus. Tein päätöksen uskaltaa. Pakkasin vähät kamani ja muutin Mänttään aikalailla yhden Nissan Note lastillisen voimalla. Uusi alku, kokonaan. Ja niin on asiat järjestyneet. Löytyi töitä oikeastaan heti, sitä kautta sain myös omaa ystäväpiiriä enkä ollut vain mieheni varassa. Lopulta myös vakituinen työpaikkakin. Elämä on rakentunut tänne ja oon ollut äärettömän onnellinen. 

Nyt ollaan siinä pisteessä että taas tuntuu olevan muutoksen aika. Vielä en ihan varma ole mitä se tarkalleen on mutta mä tunnen sen muutoksen tosi vahvana. Työpaikan vaihto ja kaikkein mieluiten myös muutto takaisin pohjanmaalle missä meillä on kaikki rakkaat.

 Kuitenkin nyt tullaan siihen mitä mä oon pohjustanut koko tämän päivityksen ajan. Tuntuu ettei mulla olekaan nyt aikaisemman kaltaista luottamusta ja rohkeutta tehdä päätöksiä. Vai eikö vain vielä oo oikea aika? Mua pelottaa etten voi kyllä millään sanoa itteäni irti töistä ellen saa uutta työtä. Vaikka mä tiedän että sitten sitä kattelis niitä töitä ihan eri lailla ja mahdollisuuksiakin voisi tulla sellaisista suunnista mitä en vielä osaa edes ajatella.

Onko tässä nyt kyse siitä että työmarkkinoilla on tällä hetkellä tosi huono tilanne eikä töitä tunnu olevan. Onko se tämä ikä? Että ajattelee ettei enää kelpaa. Vai onko niin että mä en todella oo vielä mielestäni tehnyt tarpeeksi tämänhetkisen tilanteen eteen enkä voi "luovuttaa". Jää nähtäväksi, mutta jotain muutosta on tapahduttava sillä tämä elämäntilanne ei palvele mua enää. Päinvastoin tuntuu että mä tukehdun ja tuntuu että jotain paljon parempaa olisi tarjolla mutta en vaan näe sitä vielä. Ja joinain päivinä mua oikeesti pelottaa että mitä jos mä en vaan uskalla tehdä päätöksiä ja jään jumittamaan tähän. 

Mihin se luottamus elämän kantamiseen on sitten hävinnyt. No ei kyllä periaatteessa mihinkään. On mulla edelleen ajatus että kyllä sitä aina kaikesta selviää ja elämä tuo eteen aina uusia mahdollisuuksia. Ihan kamalalta tuntuu huomata kuitenkin että se luottamus on jonkinlaisen särön tässä saanut. 

Odotellaan kaikessa rauhassa. Kyllä mä tiedän sitten kun aika on oikea ja luotan siihen että silloin pystyn toimimaan juuri oikealla tavalla.

rakkaudella,

Sartsa