Pari huonosti nukuttua yötä taas takana. Mä en siis millään saa kiinni siitä minkä takia joskus unet on mitä sattuu ja toisinaan ihan ok. Sen oon saanut jotenkin kartoitettua että lämmin suihku ennen sänkyyn menoa on omiaan parantamaan unia. Kait se rentoutumiseen perustuu. Samoin se että nukkumaanmeno pitäisi tapahtua viimeistään yhdeksän aikaan. Oon toki jo tottunut lähes olemattomiin uniin mutta nyt on viime aikoiha alkanut käydä niin etten oikein meinaa edes saada unen päästä kiinni. Se on tietenkin huono juttu. Tähän asti uni on ollut vaan katkonaista ja syvää unta ei riitä tarpeeksi vaikka nukahdankin tosi nopeasti. Alkaa olla huumori hiukan koetuksella. Mikään ei tunnu auttavan, tai sitten mä vaan en jaksa noudattaa tarpeeksi pitkään jotain metodia. On koitettu meinaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kommervenkit.
Ihannemaailmassa mä jäisin pois töistä joksikin aikaa ja keskittyisin laittamaan itseäni ja terveyttäni kuntoon. Olis ihanaa kun saisi taas liikunnan riemusta kiinni ja aamuisin tuntuis että päivän aloittaminen pikku kävelyllä ois hyvä ajatus. Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä että mun kaikki voiman rippeet menee ihan vain tämän arjen taklaamiseen. Töissäkin on todella paljon jo kierrokset laskeneet kun mennään kohti lomaa mutta mä huomaan että se on aiheuttanut sen ettei mun pää meinaa toimia sitäkään vähää mitä aiemmin. Yksinkertaisinkin asia vaatii ponnisteluja ja sellaista jumittumista tapahtuu aika paljon joka päivä. Ihan kuin aivotkin olis ylikuumentuneet ja tarviisivat aikaa olla ajattelematta mitään.
Tämän hetken väsymys tuntuu kokonaisvaltaisesti koko kropassa ja minussa ylipäätään. Päästä varpaisiin kolottaa, lihakset tuntuu jäykältä ja nivelet kankeilta. Itsensä liikuttaminen on työ sinänsä eikä puhettakaan että jaksais yhtään mitään lisäliikkumista. Ja se sitten taas vaikuttaa mieleen synkistävästi koska suoraan sanoen tällä hetkellä mä en kauheesti tykkää itsessäni mistään. Vihaan peilikuvaani enkä voi käsittää että oon itteni ajanut tähän jamaan. Kun oon yrittänyt kattoa mitä syön ja yrittänyt liikkua enemmän niin sillä ei oo ollut esim painoon mitään vaikutusta. Olo alkaa olla väsynyt, surullinen ja hiukan paniikinomainenkin. Onko mitään enää tehtäväissä vai jatkanko mä vaan lihomista niin että kohta se todella vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään. Eniten mä tämän hetkisessä tilanteessa inhoan sitä että mun kroppa rajoittaa mua niin etten pysty tekemään kaikkea mitä haluan. Kesälomareissu pohjoiseen tulee olemaan todellinen testi siihen mihin mun kroppa pystyy. Toivon saavani kuitenkin jonkun positiivisen kokemuksen siitä että kyllä mun kroppa vielä pystyy vaikka mihin kun vaan saadaan väsymys pois ja saadaan enemmän liikettä.
Kuten sanottua niin töissä on alkanut tahti rauhoittua. Kaikki ns. paperihommat on tältä keväältä aika lailla tehty ja seuraavaksi jatketaan syksyllä niiden kanssa. Tänään vielä käväisin kaupungintalolla palaverissa missä tapasin pitkästä aikaa kaikki kollegani. Oli kiva jutustella ja nähdä ihan livenä kun aina yleensä ollaan yhteydessä vaan sähköpostin välityksellä. Läheisimmän kollegan kanssa käytiin vielä palaverin jälkeen lounaalla niin saatiin henk koht kuulumisia vaihdella myös.
Mulla on työtäni kohtaan ollut tänä keväänä hiukan ristiriitaiset fiilikset. Meidän haaveissahan olisi muuttaa pohjanmaalle jollain aikataululla ja se tietty vaatii työpaikkojen löytymisen sieltä päin. Oon miettinyt haluanko palata vanhaan ammattiini ja lastenhoidon pariin vai etsinkö näitä tämänhetkisen työn tyylisiä töitä. Toisaalta tällä hetkellä en millään haluaisi lähteä nykyisestä työstä sillä ollaan saamassa parin vuoden sisään uusi koulurakennus ja tämä muutosvaihe kiehtoo sekä tietenkin nähdä miltä uusi työpaikka tulee näyttämään. Työ myös toisaalta sujuu vähän kuin omalla painollaan eikä tunnu liian paineiselta. Mutta oonko mä vaan tottunut tilanteeseen? Enkö mä huomaa työn kuormitusta ihan todellisuudessa ollenkaan? Miksi tunnen että työ vie kaikki voimat niin etten jaksa vapaalla tehdä mitään jos kerran en pysty suoraan sanomaan että työ kuormittaa. Sitä oon miettinyt aika paljon näinä päivinä.
Luulenpa että yksi syy on siinä että työ itsessään ei mua kuormita vaan kaikki se mitä työpaikalla muuten tapahtuu. Se negatiivisuus mikä on vallinnut jo pitkään. Mä imen ne kaikki pesusienen lailla enkä voi sille mitään vaikka asian tiedostankin. Epävarmuus kaikkien näiden työkuvioiden suhteen on aiheuttanut sen että vallalla on ollut sellaista läyhäämiskulttuuria mistä en yhtään tykkää. Oon itte ratkaisukeskeinen ihminen ja jos jossain on epäkohta niin mä pyrin kaikin keinoin parantamaan sen. Näin tapahtuu itseni lisäksi myös muiden suhteen ja jos näen että jollain on paha olla niin haluan auttaa ja korjata tilanteen. Pitäis kait oppia etten mä voi pelastaa kaikkia. Toisaalta mä mietin sitäkin että onko ihmiskeho niin fiksu että se muistaa vanhat kuormat ja yrittää ilmoittaa että äl'ä tee samaa virhettä uudelleen. Kertaalleen mä oon loppuunpalanut, uupunut ja masentunut. Aiempien vuosien aikana se on ollut uudelleen todella lähellä ja josko nytkin mua koitetaan siitä muistuttaa jatkuvasti. Onko nykyinen työ mulle sitten liian kuormittavaa? Johtuuko tämä mun väsymys ja kropan oireet siitä että kuorma on jatkuvasti liian kova? Mistä mä voin sen tietää.
No, taas ollaan kuitenkin päivä lähempänä lomaa. Mulla ois vielä ylityötuntejakin käyttämättä vaikka kuinka paljon joten voisin tietenkin niistää vielä yhden päivän ja aloittaa loman päivää aikaisemmin tai sitten voisin lyhentää päivää tästä loppuajasta. Ainoa ongelma on se, että meille on tulossa vielä parikin tavarakuormaa ja oon luvannut niiden takia olla paikalla tiettyyn kellonaikaan joten ennenkuin nämä kuormat on tulleet niin en voi lähteä aiemmin töistä. Taas ollaan pattitilanteessa.
Mutta kyllä mä lomalla aion tiputtaa hanskat ihan kokonaan ja mennä fiiliksen mukaan. Tehdä just sitä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään. Annan keholle ja mielelle rauhan palautua. Sitä odotellessa siis.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti