Uuden viikon alkua kaikille. Päätinpä että ei oo parempaa hetkeä kun tämä hetki tehdä heti seuraava postaus. Päästään taas rytmiin tämän kanssa eikö vaan...
Mä vähän lupailin kertoilla ajatuksiani ja tuntemuksiani tuon muuton osalta. Ja siitä, minkä takia tämä uusi koti ei niinkään vielä tunnu kodilta. Joskin se tuntuu siltä enemmän kun tuo edellinen kotini eli rintamamiestalossa elo.
Tuossa kun ehdittiin Hänen kanssaan saman katon alla asustella noinkin pitkän aikaa (eli parisen kuukautta) niin huomasin muutamia hieman yllättäviäkin asioita. Lähdetään siitä liikkeelle että ei oo kaukana ne ajat kun mä mietin, että miten koskaan pystyn asua saman katon alla kenenkään kanssa enää kun on tottunut tulemaan ja menemään ja olemaan niinkun itte haluaa. Oon kohtuu varma, että mikäli tätä asiaa olis pitäny miettiä ennen tätä yhteiselon aikaa niin olis keksitty joku muu vaihtoehto suoriutua tuosta väliajasta. Molemmilla oli nimittäin sama ajatus yhdessä asumisesta että ehkä ei nyt kumminkaan. Kuitenkin, mitenkäs kävikään kun asiat rullasi eteenpäin ihan omalla painollaan ilman sitä iänikuista yli analysointia ja miettimistä, mihin mulla on suuri lahjakkuus.
Kävi niin, että meille muodostui todella nopeasti arkirutiinit jotka tuntui toimivilta. Asiat loksahti luonnollisella tavalla uomiinsa niin, että se teki kummalla oli aikaa. Tämä koski ja koskee siis kaikkea kotihommia ruuan laitosta siivoukseen ja kaupassa käyntiin. Kertaakaan ei koko aikana mennyt hermo toisen läsnäoloon, olen käsittänyt että samat fiilikset on sielä Hänen puolellaankin. Tuntui vaan luonnolliselta, helpolta, semmoiselta että arkea olis opeteltu jo hyvä tovi vaikka todellisuudessa siihen hypättiin ns. pystymetsästä. Sinänsä tämä kaikki siis noudatti vaan sitä samaa kaavaa mitä tämän meidän yhdessäolon alusta asti on todettu, että kaikki yhteinen tuntuu siltä että näin on oikein ja näin kuuluu olla. Että on jollain lailla saapunut päämäärään ja voi vaan olla ja huokaista. Meille ehti tulla ihan ku luonnostaan ihan omat arjen rutiinit jotka toi ainaki mulle ittelle semmosta turvaa ja rauhallisuutta. Suukko ja halaus sekä hyvän työpäivän toivotukset aamulla töihin lähtiessä. Päivän kuulumisten vaihtaminen töitten jälkeen. Iltasuukot ja hyvät yöt. Kaikesta tuosta tuli semmonen tosi kiva ja kevyt olo. Arki voi olla ihanaa ja voimaannuttavaa joka päivä.
NO tätä kaikkea taustaa vasten sitten kun alkoi lähestyä se päivä että tämä mun oma kaksioni valmistuu asumiskuntoon niin alkoi mieleen hiipiä ahdistus. Voisko sitä sanoa sitten eroahdistukseksi. Siis pahimmillaan se oli tunne siitä, että nyt palataan taas siihen vanhaan aikaan jolloin olin yksin. Istuin iltaisin kotona yksin, söin ruokani yksin...niin, olin ja elin yksin. Kun oli kuitenkin ehtinyt jo tottua siihen, että arkea on jakamassa joku. Tuntui siltä, että hyvin ja luonnollisesti tiettyyn pisteeseen edenneessä ja hyväksi havaitussa suhteessa otettaisiin iiiiiiso harppaus taaksepäin. Enkä mä halunnu sitä!! Onneksi puhuin näistä fiiliksistäni ääneen Hänelle ja saatiin puida tätä molempien oman kodin asiaa yhdessä. Helpotti omaa ahdistusta huomattavasti. Sitten mä jälleen tavoilleni uskollisena aloin pohtia syvällisemmin tuota eroahdistusta että mikä siinä nyt sitten on sellaista, että siitä pitää tehdä itselle moinen peikko.
Mulle kirkastui eäänä kauniina iltana sitten ihan selkeästi se mistä on kyse. Mä huomasin että ekaa kertaa ainakaan 10 vuoteen mulla oli omassa normiarjessa hyvä, siis todella hyvä olla. Ja lisäksi vielä se, että kotiin oli ihana tulla. Sitä oikein odotti joka päivä. Jopa niin, että vaikka töissä oli miten kivaa tahansa niin aina kivempaa oli kumminkin mennä kotiin. Sitä ei oikeasti ollut tapahtunut ainakaan siihen vuosikymmeneen ellei pidempäänkin aikaan, ja pitkän pitkän aikaa töissä oli parempi kun kotona. Jokainen työkaveri näitten vuosien varrelta voi varmaan todistaa tämän oikeaksi. Viimeistään tässä vaiheessa kun sanon tämän ääneen. Kun mä tajusin tämän asian niin mä melkeinpä säälin itteäni että voi raukka millasessa elämäntilanteessa ootkaan elänyt. Eipä oo ihme vaikka jaksaminen on ollut niin veitsen terällä monta monta kertaa. Nyt on niin, että arki voimaannuttaa joka päivä sen sijaan että se söis voimavaroja. Sen tajuaminen toi myös ymmärryksen miksi ajatuskin sen kaiken menettämisestä toi niin suurta ahdistusta. Tästäkin asiasta me sitten puhuttiin ja mä taisin aika suoraan sanoa etten suostu luopumaan tästä mitä meillä nyt on. Ollaan sitten mun luona tai hänen luona kunhan ollaan yhdessä.
Tästä aiheesta tuli ihan mielenkiintoinen keskustelukin ja pohdittiin sitä, onko meidän arki tuola Hänen yksiössään ollut todellista arkea. Kun siinä on käynyt niin, että ollaan oltu Hänen kotonaan ja mulla ei oo ollut sielä sillai mitään omaa muuta kun vaatenyssäköitä sielä täällä. Oma lopputulema oli se, että mulle ittelle kotia ei tee kodiksi tavarat mun ympärillä. Tai se, että mä oon saanu itte määritellä missä mitkäkin asiat sijaitsee. Se on mulle yks paskan hailee. Mulle todellinen Koti on se tietynlainen tunne. Kodissa pitää olla hyvä olla. Sun pitää voimaantua siellä ja sen pitää olla turvapaikka maailmaa vastaan. Sielä sä saat olla oma ittes ja voit nuolla haavojasi. Koti on paikka jossa rakkaus ja hyvä olo on läsnä. Aina parempi jos voit jakaa kaiken jonkun toisen kanssa. Tuon mä koen nyt saavuttaneeni enkä todellakaan oo luopumassa siitä, etenkin kun ei tuo toinenkaan osapuoli tunnu tarvitsevan muutosta.
Tällä hetkellä meidän arki siis sujuu niin, että ollaan kummassakin kodissa vuorotellen. Viime viikollakin syötiin mun luona ja yövyttiin Hänen luonaan. Tämä jos mikä on osoitus siitä, että jos on tahtoa niin on keinojakin.
Ihanaa ja rentouttavaa Arkea myös sinulle! Ellei se oo nyt sitä, niin mietipä tovi mitä voisit tehdä että siitä tulisi sellaista. Usein asiat on todella pienestä kiinni. Vaikkapa vaan siitä, että huomaa pieniä ilon pisaroita omassa arjessaan ja voi todeta että elämä on ihan jees.
Rakkautta ja Rauhaa,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti