SAAPUNUT SYYS

Havahdun eilen taas tähän ajan kouluun kun joku mainitsi sen tosiasian että sunnuntaina on jo lokakuu. Ihan ihmeellistä miten aika lentää, kohta on tämäkin vuosi eletty.

 Mä oon jaksamiseni kanssa ehkä nyt jo vähän paremmassa fiiliksessä, mutta fyysinen väsy on tarrannut kiinni uskomattoman kovaa. Vaikka nukun mielestäni ihan riittävän tuntimäärän yössä, ei mun uni oo vissiin sitten sellasta levollista. Ainakin joka ikinen päivä tällä viikolla mua on väsyttänyt töissäkin aivan luvattoman paljon. On pitänyt välillä tsempata tosissaan että suoriutuu päivästä. Iltaisin kotona on pitänyt keksiä tekemistä ettei ihan väkisin nukahda. Toisaalta, oon yrittänyt moneen kertaan aloitella blogipostausta mutta paukut ei oo riittäneet. Sitä oon pohtinut usein viime aikoina, että kuinkahan paljon mun elämäntavat vaikuttaa tähän olotilaan. Mä en saa itteeni liikkeelle sitten millään!! Keskiviikkona ihana lavis jäi väliin kun ei kaveri ollut menossa niin oli liian helppoa jäädä potemaan väsymystään kotia sohvan nurkkaan. Vaikka kuinka hyvin tietää että sieltä sitä virtaa ois saanu. Ens viikolla on kaveri sitten hoputtamassa mukaan ja kun ois tiedos yksinäinen koti-ilta niin varmasti tulee lähettyä. Työpaikan vieressä oleva kuntosali tulee korkattua myös ens viikolla. Aion liikkua joka päivä edes vähän. Ei sen tarvi tarkoittaa hikiliikuntaa joka kerta mutta vaikkapa edes ulkoilua.

Eilen pääsin pitkästä aikaa taas metsään nauttimaan huikeasta syksyisestä luonnosta. Tällä hetkellä joka puolella on niin värikylläistä ja kaunista. Illan tullen kun vielä ilta aurinko kultasi maisemat. Hakkuualueen laidassa saattoi lisäksi hyvin seurata miten usva laskeutui hiljalleen. Mun mieli lepää tommosissa näkymissä. Tekee mieli vaan sulkea silmät ja hiljentyä hetkeksi.

Nautitaan niistä pikkujutuista ympärillä.
Rakkaudella,
Sartsa

YLIRASITUKSEN RAJAMAILLA

Mä oon aloittanut tämän postauksen vaikka kuinka monta kertaa ja aina joutunut pyyhkiä aloituksen pois. Paljon on ajatuksia joita pitäis tähän saada mutta ei oikein tiedä mistä aloittaa. Noh, josko mä vaan kertoisin mitä on tapahtunut ja ehkä vähän jopa että miksi.

Oon ollut ittestäni vähän huolissani tässä parin viime viikon aikana. Mulla on ollut enenevissä määrin kaikenlaisia kummallisia oireita, enkä oikein oon saanut kiinni että mistä on kyse. Vatsa on esimerkiksi oireillut. Oon miettinyt jo että onko syynä koulun ruoka, siis tarkoitan joku ainesosa mitä siihen ruokaan laitetaan. On ollu erinäisiä vatsaoireita jotka on vaivanneet sekä työpäivän aikana että kotona. Huimausta ja päänsärkyäkin. Kummallista kolotusta sielä sun täälä.

Kaikista suurin huolestumisen aihe on kuitenkin ollut mun entisestään vaihteleva mieliala. Ainahan mä oon ollut sellainen herkkis että itku on lähellä, mutta nyt on ollut kyllä mieli aika melankolinen ja siipi viistänyt maata jotenkin turhan paljon. Siis siihen nähden että kaikki asiat on todella hyvin.Esimerkkinä tästä voisin kertoa sen, että mulla tuli itku yhtenä päivänä kun Aki ajoi partansa :D (Mä siis rakastan sen parransänkeä kun se on niin charmantin harmaakin) Niin että siis vaikka se kuinka kiva oliskin kun antais sen kasvaa ja olla eikä ajelisi, niin ei se nyt itkun paikka kumminkaan oo.

Näiden kaikkien juttujen takia oon sitten hiukan pysähtynyt miettimään mistä tämä kaikki mahtaa johtua ja huomasin yllättäen, että mulla on aiemminkin ollut samantyylisiä oireita. Ja se oli silloin kun koin burn outin. Meninpä vielä sitten googlettamaan ylirasituksen oireita ja sieltähän ne löytyi kaikki mitä mullakin on. Totesin että oonhan mä nyt aikalailla lujilla tässä ollutkin esim töitten suhteen sillä paljon uutta omaksuttavaa ja opittavaa on tullut koko ajan. Oon senkin pistänyt merkille, että onnistumisen tunteet töissä torpedoituu mulle ittelle siten, että kun ajattelen jostain asiasta että jes nyt mä keksin miten tää tehdään niin sitten huomaan miettiväni että niin mutta enhän mä voi olla varma että onko se niin. On siis toisin sanoen ollut vaikea saada työstä semmosta positiivista kokemusta. Mä tykkään kyllä työstäni todella paljon, siitä ei oo kyse, mutta kuormitus nyt toisinaan vaan käy vähän liialliseksi.

Niinpä mä päätin puuttua tähän asiaan ennenkuin on liian myhäistä. Torstaina mä otin aamulla kaiken tämän puheeksi pomoni kanssa ja voin sanoa, että kyllä kuulkaa helpotti. Seuraavan yön mä nukuin kun tukki ja heräsin pitkästä aikaa aamulla pirteänä. TUNTIA ENNEN KELLON HERÄTYSTÄ! Töissä oltiin tosi ymmärtäväisiä mun asiaa kohtaan ja sekös nyt ainakin oli iso helpotus. Jotenkin mun mielestä oli vaan nyt tarpeellista puhua tästä asiasta ihan suoraan ja tehdä tälle olotilalle jotain ennenkun tilanne pahenee oikeasti siihen uupumukseen asti.

Nyt on hyvä jatkaa tästä eteenpäin. Hyvillä mielin ja tyytyväisenä siitä, että asiat on hyvin sekä kotona että töissä.

rakkaudella,
Sartsa

ARJEN PIENIÄ ILON MURUJA

Tänään mä oon mietiskellyt elämän pieniä suuria iloja. Osa ei jopa edes maksa mitään. Voi kun niistä osais ottaa kaiken irti, elämä ois niin paljon kivempaa. Arjen keskellä pientä hemmottelua ja luksusta vaikka aina välillä. Kaikkea kivaa ei aina tarvi säästellä esim viikonlopuksi. Otetaas muutama esimerkki...

1) kasvonaamio tai jos oikein on energiaa niin kasvohoito ihan vaan itsekseen...Hyvää musiikkia soimaan ja kasvonaamio kasvoille. Hetki ihan rauhassa hektisen työpäivän jälkeen. Mä harrastan noita silloin tällöin. Ostelen kaupasta niitä halpoja naamioita vähän vaihdellen ja fiiliksen mukaan. Naamion jälkeen on ihanan raikas olotila ja kun vielä sitten hieron päivävoiteen kasvoille niin tuntuu ihanan virkistyneeltä ja fressiltä.

2) herkuttelu, sellanen ihan pienimuotoinen vaan mistä ei tuu hirveetä oloa eikä oikeestaan morkkistakaan. Lempisuklaapatukka kauppareissulla. Mulla on tapana istua hetki siinä parkkipaikalla autossa ja nautiskella Fazerina tai Royal rommirusina patukka. Aa että....

3) terassilla/parvekkeella istuskelu ja luonnosta nauttiminen. Tämä on niitä mun ihan lemppariharrastuksia ehdottomasti. Tässä menee tie aika lähellä mutta sen takana on metsää ja sitä paitsi kerrostalopihassakin voi nähdä tosi monenlaista kivaa kun vaan jälleen kerran ottaa edes sen päivän pienen hetken rauhoittumiseen. Eilen orava kantoi suussaan omenaa. Lasti oli niin painava että ei pikku ressu jaksanut kiivetä aidalle ollenkaan vaan joutui sitten juosta maata pitkin jonnekin piiloon. Se kattoi meidän päälle sen näköisenä että pliis älkää antako mun häiritä.

4) hyvä ruoka. Ehkä näistä tämän kategorian tekemisistä se mieluisemmasta päästä. Tänään meillä syödään uunikasviksia. Tällä kertaa vielä juustokuorrutteella. Me tehdään lähes aina ruoka itse. Katellaan lehtiä ja bongaillaan vinkkejä sieltä sun täältä. Sitten vaan varioidaan niistä omia versioita omien mielihalujen mukaan. Toisinaan kuitenkin sitten tulee tunne (mulle nimenomaan!) että olis ihan kiva lähteä syömään ulos. Silloin mennään, oli se päivä sitten tiistai tai lauantai. Nautiskellaan hyvistä ruuista, ehkä otetaan ideoita niistä annoksistakin. Lueskellaan ruokakirjoja myös ajatuksena, että aina silloin tällöin on kiva testailla jotain ihan uusia juttujakin. Just viikonloppuna kun oltiin shoppailemassa niin ostettiin pino kirjoja, joissa on ohjeita esim. ruokalahjoihin sekä sellasiin pieniin illan istujais purtaviin. Niitä juttuja me sitten testaillaan viikonloppujen herkkujen tilalta. Ei aina mitään karkkia ja sipsejä vaan joskus voi tehdä ihan vaan itelle sellasta mitä yleensä enemmän tarjoillaan vieraille.

tämän päivän herkkuja lämmittelemässä uunissa

Viimeksi ulkona söin broileria, valkosipuliperunoita, kasviksia ja vuohenjuustotahnaa

Mun nalleni on tuo oikeanpuoleinen

5) sohvan nurkassa istuskelu ja jutustelu ystävän kanssa. Kuulumisten vaihtaminen joko puhelimessa höpötellen tai sitten jonkun somen kautta. Mulle edellisen postauksenkin takia elintärkeä henkireikä.

6) halaileminen, lähelle pysähtyminen. Suukottelu. Voin sanoa että nämä kuuluu mun arkeen ja niistä saa voimaa. Hyvää fiilistä, voimaantuu.

Siinä mun arjen ilon muruja..

Kivaa viikkoa
rakkaudella,
Sartsa

MELANKOLIAN RIEMUJA

Yksinäisyys. Se iskee välillä vasten kasvoja, lempeimmillään kuin märkä rätti mutta sitten pahimmillaan kun pesäpallomaila. En tiedä oonko kirjottanut näistä ajatuksistani jo kyllästymiseen asti ja alkaako tämän tiimoilta nämä postaukset muistuttaa kopioita toisistaan, mutta tällä hetkellä mulla on juuri tämmönen fiilis jonka mä haluan purkaa ittestäni ulos.

Mä luen itteni todellakin niitten onnekkaitten joukkoon, jolla on elämässään rakkaita ihmisiä. Ei sen väliä onko ne sukulaisia, ystäviä, työkavereita... Rakkaita yhtä kaikki. Sellaisia jotka on todella kantaneet mua ja ottaneet reppuselkään silloin kun mä en oikeasti oo jaksanut enää. Pahimmillaan ei oo näkynyt siellä edessä päin, siis tulevaisuudessa, mitään sellaista mitä kohti olis tuntunut että kannattaa ponnistella ja yrittää jaksaa. On tuntunut, että mun kohtalo nyt vaan on sellanen, ettei onni tai onnellisuus kuulu siihen arkeen vaan ne on sitten sellaisia juhlahetkiä. Pieni murusia siellä ja täällä. Silloin nämä Rakkaat on olleet vierellä vakuuttamassa, että ihan itsestään selvää on että mä jonain aamuna huomaan että olen löytänyt onnellisuuden, sellaisen sisäisen rauhan muodossa. Mua on halattu, on viety syömään, viety jäätelölle, raahattu liikkeelle vaikka väkisin. Ikuinen kiitollisuus siitä.

Oon muutenkin todella sosiaalinen tyyppi. Tykkään siitä, että ympärillä tapahtuu ja voin pitää yhteyttä näihin rakkaisiin. Nyt sitten, kun mä ihan omasta vapaasta tahdostani, muutin uudelle kotipaikkakunnalle niin päivittäinen side näihin kaikkiin katkesi samantien. Tarkoitan tietenkin siinä muodossa etten voi vaan yhtä äkkiä käydä kahvilla ja jutustelemassa....Niin, oikeastaan missään. Ei voi soittaa että treffit abc:llä 5 minuutin päästä, silloin kun tuntuu että pitää saada purkaa oloaan. Ei voi soittaa kenellekkään että ootko kotona, voisin pistäytyä. Se on välillä ihan valtavan lamaannuttava fiilis. Silloin yksinäisyys näyttäytyy isona mustana möykkynä, semmosena muumien mörkönä. Se tuntuu jotenkin ihan, tavallaan, väärältä sillä täällä uudessa kodissani mulla on kaikki hyvin. Mä oon kokenut sen aamun, jolloin mä huomasin olevani ihan puhtaasti onnellinen. Ei ollut mitään mikä ois mieltä painanut tai sydäntä puristanut. Ihan semmosta ei nyt päivittäin oo, mutta mä voin rehellisesti, käsi sydämellä, sanoa olevani nyt ehkä toisaalta onnellisempi kun koskaan.

Nyt just, kun aamun oon touhunnut keittiöhommien parissa ja ollaan käyty shoppailemassa, mä istuin tähän koneen ääreen ja iski totaalinen melankolia. Se, jos mikä, tulee hyökyaaltona ja sieppaa mukaansa. Silloin ihan mikä tahansa asia on itkun arvoinen. Nyt Adele lauloi vielä samaan aikaan radiossa ".... never mind I´ll find someone like you, I wish nothing but the best for you..." Sitten Aki vielä meni ja ajoi partansa, joka oli tänään juuri täydellisessä kuosissa. Itkuhan siinä tuli :) Hormoonihiiret laukkaa, laulettiin laulussakin joskus menneisyydessä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka se päivittäinen yhteys onkin katkennut niin luojan kiitos mä oon saanut pidettyä elämässäni niitä tärkeitä ihmisiä joitten varassa mun mielenterveys ja hyvinvointi on roikkunut. Mun sometus aika ja puhelimen ruudun tuijottamiseen käytetty aika on lisääntynyt kyllä huomattavasti tänne muuton jälkeen. Se nyt vaan on tällä hetkellä ainoa väylä läheisten, Rakkaitten, luo. Haluan tietää että heillä on kaikki hyvin. Toisaalta kipuilen sitä, että sillon kun kaikki ei ole niin hyvin niin tahtoisin pystyä koskettaa. Tahtoisin olla läsnä, fyysisesti, mutta yritän tehdä sitä parhaani mukaan sitten näin etänä. Sanoilla ja heittämällä rakkautta universumin jaettavaksi sitä tarvitsevalle. Nyt kun mietin, niin ehkä se itsellä on käänteinen tilanne, eli välillä kaipaa enemmän sitä fyysistä kosketusta Rakkaitten kanssa. Ei se oo kuitenkaan ikinä sama linjoja pitkin.

Yhtä kaikki, tänään eletään melankolian riemuja. Sitä, että mieli käsittelee ajatuksia joita ei oo hetkeen muistanut olevan olemassakaan. Sitä, että itku tulee ja puhdistaa taas niin sydäntä kun pääkoppaakin. Viikko vielä niin mä näen taas kaikkia Rakkaita joita niin kauhiasti tänään ikävöin. Niin isoja kun pieniäkin. Kyllä mä sillä ajatuksella taas jaksan. Pidetään huolta meidän Rakkaista, sanotaan ja näytetään se, jooko.

 rakkaudella,
Sartsa

TRATTORIA AUKIO, JYVÄSKYLÄ

Viikonloppu taas oli ja meni. Siihen mahtui vähän juhlaa, vähän kyläilyä, vähän leikkiä, vähän syvälle menevää keskustelua, vähän huoltajamurhetta, paljon onnea, iloa ja hyvää fiilistä.

Lauantaina me käytiin juhlimassa Akin aikuiseen ikään saapunutta tyttöä. Olin varannut meille pöydän ravintolasta, jonka päivänsankari oli itse meille vinkannut. Tämmönen paikka

Paikka oli siis Trattoria Aukio, italialainen keittiö, joka sopii meikäläiselle ihan erinomaisesti. Ruoka oli kyllä ihan todella hyvää. Päädyin broileriin vaikka monet muutkin annokset kyllä houkutti kovasti.

Pollo di patto oli tämän ihanuuden nimi ja sitä sai kyllä syödä myös silmin. Esiinpano oli oikein onnistunut, maut oli selkeitä ja sointuivat toisiinsa todella hyvin. Oltiin myöskin yhtä mieltä siitä, että annoskoko oli oikein sopiva. Tilaa jäi nimittäin vielä jälkkärillekin joka oli mun kohdalla, itsestäänselvästi, gelatoa. Makuja oli tosi monenlaisia ja jäätelö oli itse valmistettua. Jallukahvi valikoitui tällä kertaa mun makuelämykseksi. Nam!!

Jos Jyväskylässä päin liikutte, niin suosittelen käymään.

rakkaudella,
Sartsa