Mä luen itteni todellakin niitten onnekkaitten joukkoon, jolla on elämässään rakkaita ihmisiä. Ei sen väliä onko ne sukulaisia, ystäviä, työkavereita... Rakkaita yhtä kaikki. Sellaisia jotka on todella kantaneet mua ja ottaneet reppuselkään silloin kun mä en oikeasti oo jaksanut enää. Pahimmillaan ei oo näkynyt siellä edessä päin, siis tulevaisuudessa, mitään sellaista mitä kohti olis tuntunut että kannattaa ponnistella ja yrittää jaksaa. On tuntunut, että mun kohtalo nyt vaan on sellanen, ettei onni tai onnellisuus kuulu siihen arkeen vaan ne on sitten sellaisia juhlahetkiä. Pieni murusia siellä ja täällä. Silloin nämä Rakkaat on olleet vierellä vakuuttamassa, että ihan itsestään selvää on että mä jonain aamuna huomaan että olen löytänyt onnellisuuden, sellaisen sisäisen rauhan muodossa. Mua on halattu, on viety syömään, viety jäätelölle, raahattu liikkeelle vaikka väkisin. Ikuinen kiitollisuus siitä.
Oon muutenkin todella sosiaalinen tyyppi. Tykkään siitä, että ympärillä tapahtuu ja voin pitää yhteyttä näihin rakkaisiin. Nyt sitten, kun mä ihan omasta vapaasta tahdostani, muutin uudelle kotipaikkakunnalle niin päivittäinen side näihin kaikkiin katkesi samantien. Tarkoitan tietenkin siinä muodossa etten voi vaan yhtä äkkiä käydä kahvilla ja jutustelemassa....Niin, oikeastaan missään. Ei voi soittaa että treffit abc:llä 5 minuutin päästä, silloin kun tuntuu että pitää saada purkaa oloaan. Ei voi soittaa kenellekkään että ootko kotona, voisin pistäytyä. Se on välillä ihan valtavan lamaannuttava fiilis. Silloin yksinäisyys näyttäytyy isona mustana möykkynä, semmosena muumien mörkönä. Se tuntuu jotenkin ihan, tavallaan, väärältä sillä täällä uudessa kodissani mulla on kaikki hyvin. Mä oon kokenut sen aamun, jolloin mä huomasin olevani ihan puhtaasti onnellinen. Ei ollut mitään mikä ois mieltä painanut tai sydäntä puristanut. Ihan semmosta ei nyt päivittäin oo, mutta mä voin rehellisesti, käsi sydämellä, sanoa olevani nyt ehkä toisaalta onnellisempi kun koskaan.
Nyt just, kun aamun oon touhunnut keittiöhommien parissa ja ollaan käyty shoppailemassa, mä istuin tähän koneen ääreen ja iski totaalinen melankolia. Se, jos mikä, tulee hyökyaaltona ja sieppaa mukaansa. Silloin ihan mikä tahansa asia on itkun arvoinen. Nyt Adele lauloi vielä samaan aikaan radiossa ".... never mind I´ll find someone like you, I wish nothing but the best for you..." Sitten Aki vielä meni ja ajoi partansa, joka oli tänään juuri täydellisessä kuosissa. Itkuhan siinä tuli :) Hormoonihiiret laukkaa, laulettiin laulussakin joskus menneisyydessä.
Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka se päivittäinen yhteys onkin katkennut niin luojan kiitos mä oon saanut pidettyä elämässäni niitä tärkeitä ihmisiä joitten varassa mun mielenterveys ja hyvinvointi on roikkunut. Mun sometus aika ja puhelimen ruudun tuijottamiseen käytetty aika on lisääntynyt kyllä huomattavasti tänne muuton jälkeen. Se nyt vaan on tällä hetkellä ainoa väylä läheisten, Rakkaitten, luo. Haluan tietää että heillä on kaikki hyvin. Toisaalta kipuilen sitä, että sillon kun kaikki ei ole niin hyvin niin tahtoisin pystyä koskettaa. Tahtoisin olla läsnä, fyysisesti, mutta yritän tehdä sitä parhaani mukaan sitten näin etänä. Sanoilla ja heittämällä rakkautta universumin jaettavaksi sitä tarvitsevalle. Nyt kun mietin, niin ehkä se itsellä on käänteinen tilanne, eli välillä kaipaa enemmän sitä fyysistä kosketusta Rakkaitten kanssa. Ei se oo kuitenkaan ikinä sama linjoja pitkin.
Yhtä kaikki, tänään eletään melankolian riemuja. Sitä, että mieli käsittelee ajatuksia joita ei oo hetkeen muistanut olevan olemassakaan. Sitä, että itku tulee ja puhdistaa taas niin sydäntä kun pääkoppaakin. Viikko vielä niin mä näen taas kaikkia Rakkaita joita niin kauhiasti tänään ikävöin. Niin isoja kun pieniäkin. Kyllä mä sillä ajatuksella taas jaksan. Pidetään huolta meidän Rakkaista, sanotaan ja näytetään se, jooko.
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti