EPÄTOIVON JA EPÄTIETOISUUDEN PYÖRTEESSÄ

SOS!! Mulla on tällä hetkellä sellainen olotila että mun kaikki voimat on valunut pois kun viemäriin. Eniten tarkoitan henkisiä voimavaroja. Se näkyy sellaisena että mua itkettää, olo tuntuu voimattomalta, en osaa oikein tarttua yhtään mihinkään, päätä jomottaa ja haluaisin vaan olla ihan hiljaisuudessa. On liian paljon asioita jotka pyörivät päässä ihan jatkuvasti enkä oikein enää tiedä mihin tarttua ekana ja mikä vois odottaa. Jatkuva somessa roikkuminen ja se puhelimen käteen kiinni kasvaminen ei ainakaan helopta tätä painetta yhtään. Mä elän jatkuvassa tietotulvassa ja on olo, että kaikkeen pitäis tarttua ja niin monesta asiasta pitäis olla mielipide. Ymmärrän, että jostain pitäis nyt päästää irti mutta kumminkin on tunne että velvollisuus kutsuu sinne sun tänne.

Mä kannan suurta huolta ja murhetta ihan jatkuvasti tuosta mun nuorimmaisestani. Etenkin nyt kun sokerijuttujen lisäksi vielä kouluasiatkin on siirtyneet kotiin niin mä en saa hetken rauhaa. Ekana aamulla on mielessä että onkohan se lapsi herännyt ajoissa, kumpaa mä nyt kysyisin ekana eli sitä mitä sokereille kuuluu aamusta vai että onko kouluhommat jo valmiina alkamaan. Yritän kysellä vuoronperään molempia. Poika ei vastaa viesteihin tai sitten tulee vaan pelkkä joo. Taitaa olla todella kyllästynyt ainaisin äitinsä whatsapp pommituksiin. Mä en vaan voi sille mitään, että ammattini vuoksi mä haluaisin olla tukemassa koulunkäyntiä. Tuntuu niin valtavan ristiriitaiselta että mä autan muita lapsia koulunkäynnissä päivittäin mutta oma lapseni sitten jäisi vaille apua tehtävissään. On joku ihmeellinen ääni takaraivossa joka sanoo, että sunhan täytyis nyt nämä hommat hoitaa. Etänä tämä kaikki on vaan niin pirun paljon hankalampaa. Huono äiti huudot kaikuvat pääkopassa jatkuvasti ja sitten mä tasapainottelen sen kanssa että miten paljon lapseni kuormittuu näistä mun viestipommituksista kaiken sen tehtävien kanssa ahertamisen keskellä. Välillä yritän soittaa, että ei tulisi sitä viestitulvaa mutta eihän mulle vastata. No, voihan olla että just ne tehtävät on kesken. Tai syöminen tai jotain. Sitten on kumminkin tehtävä sama viestikyselyhäirintäkierros jossain vaiheessa uudestaan. Oletko huomannut nämä äikän tehtävät täältä, entäs sen eilen tulleen ruotsin tehtävän. Taas tekis välillä mieli kysyä miten sokerien kanssa pärjätään, mitä ne oli ruualla. Ja muistithan tehdä kaikki toimenpiteet. Sitten en kumminkaan kaikkea viitti kerralla kysyä mistä aiheutuu se jatkuva huolen vellonta pääkopassa.

Mun normipäivä menee nykyään jotenkin näin: herätys klo 7.00, aamupala ja töihin. Töissä olen klo 8 ja kun avaan koneen niin heti työsähköpostien tarkistuksen jälkeen avaan lapseni wilman ja otan muistiinpanovihkoni esiin johon poimin ensimmäiset läksyt sille päivää. 8.30 jälkeen laitan ekan viestin että jokos sielä ollaan herätty. Sitten tokaksi kuva niistä ekoista läksyistä. Yritän tehdä vähän omia töitäkin välillä. Työwilmaa, ohjeistamista, laskujen käsittelyä. Klo 9 jälkeen uus kurkkaus wilmaan ja seuraavan tunnin läksyt talteen. Niistä viesti pojalle. Eskarit ovat saapuneet joten siellä vähän hommia mutta päässä soi että muista laittaa ennen klo 10 muistutus että muista luokanvalvojan vartti. Sitten taas jatkuu hommat eskarien kanssa kunnes mennään syömään klo 11. Heti ruokailun jälkeen viesti lapselle että olethan tehnyt ekat tehtävät tai sitten kyselen sokerien perään. Molempia en viitsi ja siitä tulee huono omatunto koska pitäis kysellä niistäkin. Välillä laitan lapsen isälle viestiä että olethan huomannut ottaa ne pojan tehtävät wilmasta muistiin. Saan vastauksen tai en. Vaihtelee.
Iltapäivän tunti 12-13 oon aika tiukasti eskareiden kanssa sillä kyseessä on heidän päivän vipa tunti. Laitan puhelimet hetkeksi kokonaan pois. Heti eskarien heippojen jälkeen menen taas sinne wilmaan ja katson lapsen seuraavat tehtävät jotka ovat ruutuun pamahtaneet. Kysyn onko ne huomattu. Saan vastauksen tai en saa. Vaihtelee. Iltapäivä omia töitä kansliassa, jatkuva ääni päässä miettii onko sokerihommat hoideltu niinkuin pitää. Onko tehtävät jaksettu/osattu/pystytty tehdä. Jos tehtävät jää tekemättä niin jää jälkeen, kyseisissä päivän tehtävissä on ihan yllinkyllin ettei niitä parane alkaa keräilemään. Sokeriasiat pitäis saada kuntoon että poika pysyis ylipäänsä kunnossa. Viestejä, uusia viestejä. Haluaisin auttaa mutta en voi tietää täällä etänä miten paljon mua tarvitaan. Eikö apua kysytä koska sitä ei tarvita vai siksi että jätetään vaan tehtävät tekemättä. Huoli kasvaa lisää kun huomaan seuraavalla wilmassa käyntikerralla että tuntimerkintöihin on tullut eiliseltä merkintä tekemättömistä tehtävistä. Voi himputti ja minä kun uskoin kun mulle sanottiin että tehty on. Ruoskin itteäni siitä että autan muita mutta omani jää vaille apua ja valvontaa jota niin kovasti tarvii. Työpäivän jälkeen pääsen kotiin ja laitan heti taas viestiä jostain. Joko kysyn niitä päivän sokereita tai sitten varmistelen että tehtävät on tehty ja lähetetty. En saa vastausta ja laitan uuden viestin. Sitten tulee pojalta viesti että olin nukkumassa. Sitten ärsyttää itteäkin se jatkuvat viestipommitus. Taidan itse kuormittaa enemmän kun koulu ja sokerihommat yhteensä. Mutta kun se on äidin tehtävä. Huolehtia ja murehtia. Ja jos en saa vastausta siihen että kaikki on niinkun pitääkin niin en voi sille mitään että huoli kasvaa rinnassa isoksi isoksi möykyksi joka ei jätä rauhaan.

Ja taas nyt kun tätä kaikkea avaan tähän niin tunnen itteni ihan typeräksi. Millä tavallako? En minä tiedä, niin sekaisin mä näköjään olen. Mun on huono olla itteni kans just nyt. Kaiken tämän lisäksi nimittäin työkuviot on täysin sekaisin. Tai ainakin sekavat. On hankala hahmottaa missä mun pitäis milloinkin olla. Olenko jo täysipainoisesti tulevassa työssä vai vieläkö enimmäkseen vanhassa. Vai vaihtelenko sujuvasti niiden välillä. Mitkä on mun tehtävät kummassakin? Voinko itse päättää missä olen milloinkin vai odotanko ohjeita esimieheltä. Kummalta, nykyiseltä vai tulevalta. Mun pieni yksinkertainen päänuppini kiehuu tästä kaikesta.

Tähän soppaan pitää lisätä sitten vielä tämä omaehtoinen netissä notkuminen. Mulla on nähkääs käynyt niin, että nyt kun enenevässä määrin tuo kännykkä kädessä pitää kulkea noitten wilma sun muitten hässäköitten takia niin muukin nettisurffailu on kasvanut. Tarviisin varmaankin kipeästi vieroitusta koko kapineesta, mutta tällä hetkellä se tuntuu vähän mahdottomalta. Sitten teen välillä radikaalisti niin, että laitan kapulan lentotilaan. En halua ottaa vastaan mitään infoa mistään. Oli se sitten hyvää tai pahaa. Tänään huomasin jopa sellaisen kuormitustilan, että en pystynyt autossa edes kuunnella musiikkia kun töistä kotiin ajelin. Piti ihan laittaa radio kiinni ja ajella ihan hiljaisuudessa. Olisin ilman muuta tarvinnut tänään mun Taavetinsaaren rantakallioita mutta sitten tulee lunta vaakaan ja tuulee niin että aivot jäätyy. Olen siis sisätiloissa kotona koko illan ja otan rennosti. Sen oon ansainnut. Ja yritän kaikin tavoin saada tämän päänsisäisen kakofonian lakkaamaan. Tämä purkautuminen tänne oli ensiaskel siihen suuntaan. Kiitos, olen puhunut.

Olkaa hyviä toisillenne!

rakkaudella,
Sartsa

ALKUVUOTTA ON HALLINNUT MUUTOS

Eilen mä pohdin sitä minkä takia mun pitäis lukea tai kuunnella enää yhtään uutista koronasta jos se kerran ainoastaan ahdistaa. Tänään kävi niin, että töistä kotiin tullessani mä satuin ihan vahingossa kuulemaan radiosta yhden uutisen mutta se olikin positiivinen. Kyseessä oli jonkun thl:n asiantuntijan twitter kommentti siitä että nämä tämänhetkiset rajoitukset koronaa vastaan on alkaneet näkyä tilastoissa. Kuulemma uusien tartuntojen määrä on kääntynyt laskuun eikä niitä tule enää niin tiuhaan tahtiin kun aikaisemmin. Toki siinä samalla muistutettiin, että tautihuippu on vasta tulollaan mutta tämä tyyppi halusi tällä uutisoinnilla kannustaa ja tsempata ihmisiä siihen että nyt todella kannattaa noudattaa kaikkia viranomaisten ohjeita ja ettei se ole suinkaan turhaa. TÄLLÄISTÄ uutisointia sais olla enemmän. Aina kun vaan mahdollista. Tähän asti tuntuu, että ihmisiä on yritetty motivoida pysymään kotona lähinnä pelottelemalla taudin kamaluudella. Mun mielestä tämmönen motivoi niin paljon paremmin.

No hei, en mä nyt niin tyhmä oo että luulen taudin olevan nyt poistumaan päin. Mutta toivoahan me kaikki tarvitaan. Siksi mä haluan kuulla ja nähdä nämä tälläiset. Kuten sen, että Kiinassa on pystytty alkaa pikkuhiljaa purkaa rajoitteita ja uusia tautitapauksia ei oo enää tullut. Toivoa siis on, että tämä pystytään voittaa ja siihen mä haluan uskoa edelleen. Oon sitten typerä tai en.

Tänään mulla oli ensimmäinen ihan koko päivän pituinen työpäivä uudessa työpaikassa. Toki tämä on vasta ihan satunnaista harjoittelua mutta hiukan oon hakemassa tuntumaa. Mulla alkaa tässä kevään aikana perehdyttäminen ja se on ainakin nyt helpompi toteuttaa kun koulu on kiinni. Ei oo mitään juoksevia asioita häiritsemässä. Tänään ei vielä alkanut varsinainen perehdytys vaan tehtiin tilastojuttuja jotka oli ihan ajankohtaisia juuri nyt. Edelleen mä olen siis töissä myös tuolla nykyisessä/tulevassa ex työpaikassa. Tästä alkaa sellainen siirtymäaika meikäläisen työelämässä. Mikä on positiivista niin huomasin tänään että mä oon jotenkin tosi sinut tämän työpaikan vaihdon kanssa. Se tuntuu nyt jopa raikkaalta ja tervetulleelta ajatukselta. On tunne, että nyt on aika. Saa nyt sitten nähdä miten hommat alkaa sujumaan ja aika näyttää tuntuuko tuo koulusihteerikön homma sitten sellaiselta mitä vois tehdä vaikka eläkeikään asti. Ei jaksa miettiä sellaista. Päivä kerrallaan.

Täytyy kyllä sanoa että on tämä v 2020 kaikenkaikkiaan alkanut aikamoisissa merkeissä. Mitähän sitä on vielä tulossakaan. On tämän maailman mullistuksen lisäksi tullut tietoon monia eroja ja jopa kuolemantapaus suvussa. Toisaalta paljon negatiivista mutta sitten taas kaikenkaikkiaan päällimmäisenä tulee mieleen sana MUUTOS. Tämä on ollut isojen muutosten aikaa. Jäädään odottamaan mitä universumi meidän varalle on suunnitellutkaan.

Pysytään terveinä ja turvassa!

rakkaudella.
Sartsa

TUULET PUHALTAA, AJATUKSET SEKOITTAA

Oon ollut siitä onnekkaassa asemassa, että mulla on työt jatkuneet toistaiseksi ihan normaalisti. Oon ollut ihan tuolla omalla koululla ja osallistunut mm. lähiopetuksessa olevien oppilaiden tukemiseen. Välillä on toki ollut kovinkin hiljaista, jos ihan rehellisiä ollaan, mutta siis toistaiseksi saan käydä töissä ja palkka juoksee normaalisti. Koronan vaikutukset siis omassa elämässäni eivät vielä ole saavuttaneet taloudellista iskua. Muuten kyllä alkaa iskut tuntua, nimittäin henkiset iskut. En tiedä miten paljon sitten johtuu vaan siitä, että olet tietoinen rajoituksista joita ympärillä on ja alat nimenomaan kaivata just niitä. Huomaat ajatuksen tämän tuosta viipyvän juuri niiden asoiden parissa jotka on sulta kielletty. Vähän samaan tyyliin kun yrität olla ehdottomassa karkkilakossa niin et kohta osaa mitään muuta ajatellakaan kun karkkia. Vaikka siis et mikään addikti olis ollut entuudestaankaan.

Mä kaipaan sitä, että voisin tavata ihmisiä kasvotusten. Oon yrittänyt kovasti pitää yhteyttä suuntaan jos toiseenkin. Läheisten kans on linjat ollut välillä niin kuumina että puhelin alkaa viimeistään nyt olla kasvanut käteen kiinni. Pakko mikä pakko. En mä halua kokonaan eristäytyä kaikista tärkeistä tyypeistä mun elämässä vaan päinvastoin. Kun ei voi nähdä ketään niin sitten ollaan tiukemmin yhteydessä muuten.

Sen kanssa mä oon joutunut nyt jo vähän ponnistelemaan etten anna melankolialle ja epätoivolle valtaa. Jos mä kattelen uutisia niin tuun hulluksi. Siellä on toinen toistaan isompia tietäjiä sen suhteen miten tämä homma tästä etenee. Maalaillaan kaiken maailman kuvia siitä kuinka kauan tämä sosiaalinen eristäytyminen tulee jatkumaan, millaiseen kurimukseen meidät ihmiset ajetaan ja mistä kaikesta me vielä joudutaan luopumaan. Mua ahdistaa kaikki se negatiivisuus joka ympärillä velloo. Ymmärrän, tai siis oikeasti en ymmärrä, että negatiiviset uutiset myy. Iloisilla ja positiivisilla tarinoilla ei oo kysyntää eikä sellaisilla otsikoilla saada klikkauksia. Mä en vaan tahdo millään jaksaa sitä maailmanlopun maalailua enkä ymmärrä niiden kaikkien uutisten pointtia. Siis vaikkapa siitä, että kyllä korona voi tappaa ihan perusterveenkin ihmisen tai että se elää pinnoilla niin ja niin kauan. Puhumattakaan siitä että se voi jäädä tänne pysyvästi meidän kiroukseksi. Joo o, niin varmaan voikin. Kaikki tuollainen on kuitenkin vain spekulointia. Fakta on se,että ensimmäisten parin viikon jälkeen minä ihan tavallisena tallaajana en oo saanu koronan suhteen yhtään mitään uutta infoa. En ainakaan sellaista, joka mun elämään jotenkin ois vaikuttanut saati jolle minä olisin voinut tehdä yhtään mitään. Ihan alussa jo me saatiin ne tärkeimmät ohjeet. Pestään käsiä ylihuolellisesti vedellä ja saippualla, vältetään turhia kontakteja muiden ihmisten kanssa eli pysytään kotosalla niin paljon kun mahdollista. Siinä on oikeasti kaikki mitä mun tarvii tietää. Se, millaisena korona vaikka muhun henkilökohtaisesti iskee, tai johonkin mun läheiseen on spekulointia mistä kukaan ei tiedä mitään faktaa. Toisaalta taas, noiden suojastoimenpiteiden lisäksi mä en oikein voi tehdä enää mitään muuta asian eteen.

Minä siis tiedostan että korona on erittäin vakava virus joka tappaa. Toisaalta niin tappaa myös kausi influenssakin. En suhtaudu koronaan vähättelevästi ja tunnen vastuuni nimenomaan siinä, että vaikka se ei mulle olisikaan hengenvaarallinen niin haluan tehdä kaikkeni etten minä ainakaan levittäisi sitä sellaiseen heikompaan jolta se voi viedä hengen. Siksi minä pysyn kotona, töissäkin vältän lähikontakteja niin pitkälle kun mahdollista ja kaupassa sama juttu. Pidän etäisyyttä muihin enkä hipelöi tarpeettomasti kaikkia tuotteita. Olen jopa harkinnut hanskojen käyttöön ottoa. Ulkoilen viikonloppuisin paljon, mutta etsin paikat joissa ei kovin paljoa olisi muita. En siis ajattele edes meneväni kansallispuistoihin tai muihin luontokohteisiin jotka ovat yleisömagneetteja. Siis yksinkertaisesti vältän niitä kontakteja ihan joka paikassa ja koko ajan. Olin sitten sisällä tai ulkona. Muuta mä en voi enää tehdä. Aivan sama mitä "uutta" koronasta uutisoidaan päivittäin. Olen siis päättänyt olla lukematta. Ei kiinnosta missä uusia tartuntoja on tapahtunut tai miten paljon. Mun omat toimet on edelleen samat vaikka mä kuulisin että tässä samassa talossa ois todettu tartunta. Tälläkään hetkellä en paljain käsin painele käytävissä valokatkaisijoita tai tartu ovenkahvoihin. En pysty enää siis tekemään mitään muuta omassa elämässäni tämän taudin suhteen joten mun on turha ahdistua tieten tahtoen uutisista siihen liittyen. Täysin neljän seinän sisälle mä en voi kumminkaan jäädä koska työt. Ugh, olen puhunut.

Heikkona hetkenä mä alan miettiä miten kamalaa on jos nämä kaikki rajoitukset on voimassa koko kesän. Ellei suomen kansa, joka odottaa kesää ja aurinkoa kun kuuta nousevaa, saa kesällä juhlia yhdessä eri tapahtumissa. Istua terasseilla kuten eurooppalaiset ystävämme. Makoilla uimarannoilla nauttien niistä muutamista lämpimistä viikoista joita meille tänne ehkä suodaan. Melankolinen kansa ei välttämättä kestä sitä. Mutta sitten taas päätän olla ajautumatta siihen spekulaation ja jos niin tai näin tuuminkiin. Kun ei me tiedetä huomisesta, niin eletään ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla tätä hetkeä. Nyt on tänään, kuten joku viisas on sanonut.

No niin, tulihan sitten tuosta paholaisesta kirjoitettua rivi jos toinenkin. Halusin ehkä jotenkin saada nämä vellovat ajatukset ulos ja yrittää kertoa oman näkemykseni asiasta. Siinä se...

Itselläni on muutenkin sekavat ajat sillä sain viime viikolla kuulla yt neuvottelujen tuloksena siirtyväni kokonaan muihin tehtäviin. Syksystä lähtien siis siirryn koulusihteerin hommiin ja se tuo mukanaan jälleen kerran isoja muutoksen tuulia. Mun työmatka lyhenee kilometriin mikä on tosi iso plussa. Toivon, että työ muutenkin osoittautuu isoksi plussaksi sillä tehtävät on moninaiset ja pesti on niin iso että vähän hirvittää. Pystynkö mä siihen? Osaanko mä tarpeeksi? Sehän jää nähtäväksi. Eniten mua mietityttää, ja oikeastaan ainoa asia mikä mietityttää, on se miten paljon mun jää ikävä noita lapsia. Koulusihteerin työssä ei suuremmin olla tekemisissä oppilaiden kanssa mikä on mulle kumminkin ollu se työn suola. Ehkä tuo uusi työ tuo myös tullessaan jotain sellaista mikä motivoi ja tuo mielekkyyttä päiviin, josta en vielä tiedä mitään. Hyvillä ja innokkaalla mielellä siis uutta kohti vaan.

Puhaltaa siis monenmoiset muutoksen tuulet meitsin elämässä. Hiukan on välillä vaikea pysyä ajatustensa perässä ja olla kartalla viimehetken tunnelmista. Luonto on onneksi ollut mulle edelleen hyvä ja luontoäiti on hoitanut hienosti silloin kun ahdistus on alkanut kasaantua. Siihen aion luottaa jatkossakin. Pysytään siis positiivisina, pidetään yhteyttä rakkaisiin ja huolta toisistamme.

rakkaudella,
Sartsa

MENTIIN METSÄÄN JA ANNETTIIN LUONTOÄIDIN HOITAA

Vallitsevien virusaikojen virike on nyt meneminen metsään. Eikä mihinkä tahansa paikkoihin vaan nimenomaan on yritetty löytää laavuja, kotia ja paikkoja joissa ei muita ihmisiä ole lähimaillakaan. Täysin pois suljettuja ovat kansallispuistot joita tässä lähelläkin on useita, sillä niissä tietää aivan varmasti ettei makkaraansa tarvi yksin kärvennellä. Meidän ihana suomi on kuitenkin täynnä mahtavia paikkoja ja luontoa jotka vaan odottaa löytäjäänsä. Ja itselläni ainakin tilanne on sellanen, että kunhan vaan pääsee luonnon keskelle niin se rauhoittaa mieltä ja tuo jonkinlaista järjestystä korvien väliselle kaaokselle. Sitä tämä tämänhetkinen aika ainakin itselle aiheuttaa. Lempimaisemassani on vettä ja kiviä tai kalliota. Yhtä hyvin kuitenkin täyin metsän keskellä puiden huminaa kuuntelemalla voi saada mieltään tasoittumaan. Ja jos ei muuta niin halaamalla jotain jykevää puuta. Siinä on kumma lämpö ja sellanen maadoittumisen tunne. Ihan kun se jollain tapaa latais akkuja kun halaa puuta joka on seisonut jo pitkät tovit paikallaan.

Anyway, kovin on taas tuntunut kiiruhia olevan kun ei oo ehtinyt edes päivitellä. Tästä tuleekin nyt mun yksinvaltaisella päätöksellä oodi meidän ihanalle luonnolle ja samalla läpileikkaus siihen missä kaikkialla me ollaan viime aikoina retkeilty. Mistähän kaukaa sitä oikein pitääkään aloittaa... Hmmm..

Aloitetaanpas siis toissa viikonlopusta kun tämä koronahässäkkä iski päälle siinä määrin että suositeltiin kontaktien välttämistä. Me suunnattiin Virroille Torisevan reitille kun ajateltiin ettei siellä varmaan ruuhkaa ole ja pystyy hyvinkin vältellä lähikontakteja. Reitistä voin tehdä oman postauksen vielä mutta pari seuraavaa kuvaa osoittaa millaisissa maisemissa käveltiin. Mä tykkäsin todella paljon sillä tollaset kalliot on mun juttu.

Torisevan rotkojärvi

Jylhiä kallioita

Geokätköilyäkin tulee harrasteltua

Tuo Torisevan reitti kierrettiin lauantaina ja sunnuntaina sitten suunnattiin Ähtäriin päin. Otettiin kohteeksi Saarisen laavu joka siis sijaitsi keskellä metsää eikä edes kovin kaukana tiestä jolle auton saattoi jättää. Oli tosi tuulinen päivä ja senpä takia korkealla puiden latvoissa humisi tuuli mukavasti.
Laavu oli oikein kiva ja sisällä oli kunnon notskipaikkakin.

Hiillokseen tuijottelua

Laavulla syötiin lounas ja sitten jatkettiin matkaa kätköilyn merkeissä ja muutenkin Ähtärin kohteita tutkimalla. Ohrakoski oli siis seuraavana vuorossa. Ihana, kalastajien suosiossa oleva koskipaikka. Netti kertoi että on myös lapsiperheiden suosittu retkikohde enkä ihmettele. Koski soljui niin mukavan rauhallisesti ja rauhoittavasti. Lisäksi paikalla oli niin kota, laavu kuin ulkonuotiopaikkakin. Tällä kertaa me ei onneksi törmätty muihin retkeilijöihin.

Pidän koskista kovasti

Luonnon jäätaidetta

Laavu oli kivalla paikalla

Sellainen viikonloppu oli se. Ulkoiltua tuli yllinkyllin, napattua muutama kätkö eikä kohdattu ainuttakaan ihmistä koko päivän aikana. Ei tarvinnut pelätä tartuttamista tai pöpön saamista.

Tämä viikonloppu alkoi mun osalta väsyneissä merkeissä enkä jaksanut edes lenkille lähteä töitten jälkeen. Ulos teki kuitenkin mieli niin lähdinpä sitte Taavetinsaareen puhaltelemaan ja happea haukkaamaan. Samalla nauttien yksistä mun kotipaikkakuntani lempimaisemista. Yli tunti tuli istuskeltua rantakivellä ja ihailtua kevääseen heräävää järveä. Joutsenten ylilennot ovat aina yhtä sykähdyttävä näky ja tällä kertaa niitä oli useita. Myös muutaman kurjen porukka näytti ohi lentävän.

Rannoissa vielä vähän jääriitettä

Rantakalliot on myös mun juttu

Vasten auringon siltaa alkoi tämä viikonloppu

Puun oksat sinistä taivasta vasten kuuluu myös top5 näkymiin

Aurinko laskee hiljalleen, kaunista

Lauantaina sitten otettiin taas suunta jonnekin geokätköjen perässä. On muuten tälläisenä aikanakin mukava ja turvallinen harrastus kun saa olla ulkona eikä muita ihmisiä lähimaillakaan. Tällä kertaa suuntana Orivesi ja siellä kohde jos toinenkin. Aluksi löydettiin itsemme vanhan sahan kupeesta upeista maisemista.

Tää kuva sopis vaikka tauluksi, todella nättiä

Aikamme ajeltuamme kätköjen perässä alkoi tuntua siltä, että vois jonkun nuotiopaikan etsiskellä. Tällä kertaa meillä oli mukana ihan perinteiset makkarat ja kahvinisut vaan. Löydettiin kuitenkin jälleen kerran ihan metsästä tälläinen kiva pikku kota. Tulipaikka kodan sisällä oli kohtuu erikoinen, ihan kuin ois vaan lattialle tuli tällätty. Kiva paikka joskin kota oli aika pimeä kun oven kiinni laittoi. Hyvin kumminkin lämpeni makkarat ja kahvitkin saatiin keiteltyä.

Eilen sitten sain pitkästä aikaa nuorimmaiseni tänne ja samalla reissulla kun käytiin hänet noutamassa niin jatkettiin vielä tuota maakuntamatkailua ja kätköilyä. Koska juniori otettiin kyytiin Alavudelta niin siitä sitten lähdettiin kohti Töysää, Ähtäriä ja lopulta Virtoja. Muutama kätkö saatiinkin päivän saldoksi napattua ja nähtiin monenlaisia paikkoja niiden tiimoilta. Ensinnäkään en ollut koskaan kuullutkaan että Töysässä on tähtitorni. Niin vaan sekin paljastui kätköilyn kautta.

Töysän tähtitorni

Pennalankoski

Ähtärin kotiseutumuseolta

 Monien paikkojen jälkeen etsittiin jälleen interneteistä meille paikka missä ruokailla. Löydettiin jälleen kerran aikalailla metsästä kota, jossa oli oikein mukava lämmitellä. Snack pot ruuat ja makkarat naamariin sekä kahvia päälle niin jo vain jaksoi kotimatkan vielä kätköillä. Eilisen saldo tais olla toistakymmentä hymynaamaa kätkökartalle. On kyllä mukava harrastus joka vie taatusti paikkoihin missä ei tulisi muuten ikuna käytyä. Suosittelen, etenkin kaikille jotka tykkää ulkoilmassa kuljeskella.

Kotona oltiinkin illalla vasta sen verran myöhään, että eipä siinä enää mitään muuta kun iltapalaa ja vähän telkkarin töllöttelyä.

Siinä meidän viikonloppujen aktiviteettia näin karanteeniaikaan. Ihmeen paljon tuolla kaupoissa ja kylillä näkyi ihmisiä liikenteessä suosituksiin nähden. Me oltiin siis turvallisesti omassa autossa vain eikä todellakaan oltu missään kosketuksissa kenenkään muiden kanssa. Sen verran osattiin metsään mennä.

Tsemppiä uuteen viikkoon kaikille.. Yritän ehtiä ajatuksiani jäsennellä tänne vähän enemmänkin tämän viikon aikana. Niin paljon on kyllä kaikenlaista ajatusta lentelemässä.

rakkaudella,
Sartsa

RETKIRUOKAILUA

Tähän väliin retkipostaus. Ei oikein muuta näköjään saa irti ittestään kun loman jälkimainingeissa on vipat rivit rustattu. Töitä on kumminkin tehty jo reilu viikko loman jälkeenkin.

Viime lauantaina käytiin laittamassa ruokaa Löyttyjärven laavulla Ylöjärvellä. Mitään sen kummempaa reittiä me ei kierretty vaan aikataulun takia haluttiin päästä edes pelkästään notskin äärelle ja metsään,  sen sijaan että ois istuttu koko päivä kotona.

Laavu oli tosi tilava ja nuotiopaikka tosi hyvin rakennettu. Siinä oli hyvä kokkailla vähän enemmänkin kun vain makkaran paiston verran. Mukana meillä oli broilerin leikkeitä, kasviswokkia ja perunoita sekä sipulia. Päätettiin koittaa eka kertaa tehdä lohkoperunoita folionyyteissä nuotiossa. Lohkoin perunat, pilkon sipulia, päälle ripottelin vielä hiukan pekonia ja suljin nämä tiukasti nyyttiin. Folionyytin pohjalle laitoin leivinpaperia etteivät tartu niin kovasti kiinni folioon. Tuli muuten aivan mahdottoman hyviä. Pekoni ja voi antoi juuri sopivasti makua eikä edes suolaa tarvittu.

Nämä me syötiin alkupaloiksi sillä notskilla tuli muitakin makkaraa paistamaan niin ei viittitty heti viritellä paistinpannua tulille broiskua ja kasviksia varten.
Mukaan oltiin siis otettu retkimuurikka pannu joka toimi erinomaisesti nuotion päällä olevalla ritilällä. Paistelin ensin broilerin leikkeet rasvassa kypsiksi ja nostelin folion sisään vetäytymään. Valmistuivat yhtä nopeasti kun paistinpannulla kotona. Sitten wokkasin vihanneksen niin että pannulle rasvan lisäksi tuli hunajaa. Tässä pyörittelin kasvikset ja päälle suolaa sekä pippuria. (Ne hampurilaispaikkojen pikkupussukat on tosi jees retkillä, hih.) Ei muuten kestänyt kovinkaan kauaa kun olivat kypsiä ja Ah niin maukkaita. Testasin vielä tehdä nyytissä noita vihanneksiakin ja valmistuivat 15 minuutissa.

Faktahan on se, että notskilla kaikki maistuu paremmalta. Oon testannut sii ä vaikka mitä ja yks parhaimmista on hillomunkki. Saa olla vaikka vähän jo kuivunutkin. Se makkaratikkuun ja hiilloksella pinta rapeaksi. Sokeri karamellisoituu ihanasti ja koko munkista tulee ikäänkun kevyempi. Ei ole siis niin rasvaisen tuntuinen kun munkki kylmiltään. Suosittelen testaamaan.

Sellanen retkipäivä tällä kertaa. Ihanaa että tuli oltua ulkona ja luonnossa. Ei sitä aina niin tarvii liikkuakkaan.

Luonnonrauha jäi hiukan kokematta sillä ei oltu todellakaan yksin. Silti voitti kotisohvalla koko päivän röhnöttämisen 100-0.

rakkaudella,
Sartsa