RETKEILYÄ KORONATYYLIIN KOHTEENA SALAMAJÄRVI

Ei jaksais valittaa tästä koronasta mutta sen vaan sanon että kyllä alkaa riittää jo. Elämä takaisin, kiitos. Kuitenkin, koska tätä aikaa eletään edelleen niin täytyy vain koittaa keksiä sitten parasta mahdollista tekemistä rajoitteet huomioon ottaen. Töissä oli viime viikko jostain syystä kohtuullisen raskas pitkien työpäivien takia. Ylioppilaskirjoitusten takia oon mennyt töihin jo ennen seitsemää ja päivät on sitten venähtäneet ylipitkiksi. Vaikka ei siis mitään suurempaa hässäkkää oo ollutkaan sen suhteen että ois ollut jotenkin kiire, niin viime viikko tuntui todella pitkältä ja raskaalta. Olin jo loppuviikosta aikalailla väsynyt. Jo edellisviikonloppuna mä olin esittänyt toiveen että ois taas ihana päästä johonkin reissun päälle, pois kotiympyröistä. Rauhoittumaan. Jos ois normiaika niin mä oisin halunnut ehkä mennä hotelliin staycationille. Nyt kumminkin edelleen täytyy yrittää pysytellä omissa oloissaan joten päädyttiin lähtemään Salamajärven kansallispuistoon ja yöpymään Sysilammen autiotuvalle. Siinä mielessä toki riskaabelia hommaa, että kyseiseen tupaan mahtuu 6 yöpyjää mikä ei siis olisi tässä kohtaa käynyt lainkaan. Ajateltiin että jos niin huonosti käy että tupaan olisi tulossa muitakin niin sitten vaan lähdettäis takaisin kotiin. Onneksi ei käynyt ja saatiin olla ihan kahdestaan.

Mä karkasin perjantaina töistä pari tuntia aikaisemmin että päästiin lähtemään ajoissa matkaan. Ajoaika oli kuitenkin reilut pari tuntia. Ai että mä sitte nautin siitä tunteesta kun pääsee tien päälle. Mussa on varmaan jotain kulkurin verta sukuperintönä kun nautin olla tien päällä. Nytkin tuntui että perjantaina työpäivän kierrokset alkoi tasaantua kun päästiin liikkeelle. Ajomatka meni aivan sujuvasti ja päästettiin suoraan Kyyjärven Palettiin jossa piipahdettiin äkkiä hakemassa notskimakkarat. Hiukan periaatteitten vastaista oli pysähtyä ja käydä kaupassa vieraalla paikkakunnalla mutta ajateltiin että kunhan tehdään se nopeasti ja tietenkin kaikki mahdolliset suojatoimenpiteet huomioon ottaen. Hiukan kyllä oli sellanen kahtiajakoinen olo jopa ettei tiennyt itkeäkö vai nauraa sille lymyilylle kun sitä yrittää aivan älyttömyyksiin asti vältellä kontakteja. Noh, anyway, kaupassa meni noin 5 minsaa ja matka jatkui kohti Salamajärveä. Seuraava jännityskohde oli viimeinen, parkkipaikalle vievä, tienpätkä. Lähinnä sen suhteen että onko routa jo päässyt möyhimään tien niin kuralle ettei siitä pääse autolla ajelemaan. Tämä aika alkaa olla siitä rasittavaa että monet sivutiet on ajokelvottomassa kunnossa ja retkeily hankaloituu huomattavasti.

Parkkipaikalle päästiin kumminkin ihan hyvin. Tie kantoi vielä toistaiseksi tosi hyvin. Yksi auto oli parkissa ja vähän alkoi jännittää ovatko hekin aikeissa yöpyä autiotuvassa. Reput selkään ja matkaan. 

Syvemmälle skutsiin..

Tähän väliin on pakko kehua tätä alla olevassa kuvassa olevaa Vaeltaja retkireppua. Oon ostanut sen Tokmannilta joskus tarjouksesta ja se on kyllä ajanut asiansa enemmän kun hyvin. Siinä on paljon erilaisia taskuja joihin voi eritellä pikkutavaroita. Kannessa on vetoketjulliset taskut sekä päällä että alla ja päällimmäiseen laitankin usein ruokailuvälineet. Silloin ne on helposti käytettävissä ilman että tarvii koko reppua purkaa välttämättä lainkaan. Tähän reppuun ylipäänsä mahtuu tavaraa aivan älyttömän paljon. Nytkin mulla oli siellä hiukan paksumpi makuupussi, retkityyny, varavaatteita, eväät sun muut. Mahtui ihan hyvin kaikki. Niiden tavaroitten kanssa olisi kevyesti voinut retkeillä vaikka koko viikonlopun.

Reppu valmiina

Parkkipaikalta ei ollut kun noin 700m matka tuvalle. Tie kantoi ihan hyvin vaikka meillä ei mitään lumikenkiä sun muita ollutkaan. Tuvalle päästyä huomattiin, että parkkipaikalla olleen auton porukka majoittui vuokratupaan joita oli autiotuvan kanssa samassa pihapiirissä. 

Autiotupa

Oon ollut vaan kerran aikaisemmin autiotuvassa yötä ja silloin oltiin Soinissa Arpaisten kämpässä joka ihan todella oli vanha autiotupa. Tyyliin että hirsien välistä päivä paistoi. Tämä tupa nyt oli vähän hienompi ja ehkä jopa mökkimäinen. Tuvassa oli pieni keittiönurkkaus jonka vieressä kamiina. Se toi kyllä lämpöä todella äkkiä eikä tarvinnut kylmässä värjötellä. Samantien kun tuli oli saatu sytytettyä niin laitettiin myös vesikattila tulelle ruoanlaittoa varten. Me päädyttiin tekemään ruuaksi muusia ja tillilihaa. Ihan siis pussista ja purkista. Ruoanlaittoastioina käytettiin pakin osia. Toiseen tehtiin muusi ja toisessa lämmitettiin tilliliha. Oli muuten jälleen kerran yllättävänkin toimiva yhdistelmä. Vatsat tuli täyteen kun päälle juotiin vielä munkkikahvit.

Hämyinen fiilis, ihana rauha...

Illallisen yhteydessä saattoi seurata auringolaskua ikkunasta. Siihen ei kyllästy ikinä.

Aurinko laskee metsänrannan taa

Mulle oli yllätys se, että tuvassa oli näinkin hyvät petipaikat joissa oli alla viltit ja myös ihan oikeita tyynyjä oli tarjolla. Ja kyllä, pystyn käyttämään tälläisiä toisten kanssa yhteiskäytössä olevia juttuja kunhan saan niihin jotain omaa suojajuttua päälle. Nytkään mulla ei tietenkään ollut tyynynliinaa kun ei sellaista yleensä tämmösillä retkillä tarvita. Päädyin siis kaivelemaan repustani paidan tyynyn päälle. Se ajoi asiansa loistavasti. Makuupussissa nukuin niin en tarvinnut mitään aluslakanaa sun muuta.

Kerroshetekat eli petipaikat löytyy kuudelle

Tuvassa oli tosi massiivinen pirttipöytä jonka äärellä istuttiin myöhään yöhän kynttilän valossa chillaillen ja jutellen. Parasta!

Pysähtynyt, rauhallinen tunnelma

Tämä jos mikä rauhoittaa, tuli

Mood!

Illalla istuttiin kynttilän valossa. Nautin!

Illallinen kynttilänvalossa

Aiemmin mainitsemani vuokramökit olivat siinä samassa pihapiirissä kun tuo autiotupakin. Saatoimme siis ikkunasta seurata miten toiseenkin mökkiin tuli yöpyjät illan kuluessa. Eipä heistä haittaa ollut meille. Kaikki viettivät aikaa omissa oloissaan aivan rauhassa. Me käytiin illan mittaan vähän kattelemassa ja fiilistelemässä läheisen lammen rannalla sitä rauhallisuutta kun ei kuulunut yhtään mitään mistään. Tai kuului, puiden narinaa kun ne heiluivat tuulessa. Mä seisoin kauan aikaa silmät kiinni ja nautin siitä miten kierrokset työviikon jäljiltä oli laskeneet. Kaikki arkinen tuntui niin kovin kaukaiselta ja stressi vähän turhaltakin. Mä huomasin miten paljon mä olin kaivannut sitä että pääsen pois, aivan kaikesta. En kaivannut yksinäisyyttä vaan Akin seura on aina rauhoittava ja lohdullinen.

Ilta tosiaankin jatkui pimeydestä ja hiljaisuudesta nauttien yli puolen yön. Sitten olikin ihana kellahtaa omalle hetekalle nukkumaan. Nukuinkin todella hyvät yöunet ja heräsin aivan pirteänä aamulla seitsemän jälkeen. Lähdin käymään vessassa ja jäin sille tielle, sillä ulkona päivä oli alkamassa ja aurinko nousi juuri puitten takaa. 

Tähän näkymään ei kyllästy ikinä

Vessanäkymä

Käveleskelin aamulla toista tuntia ulkona ees taas ja ihmettelin edelleen sitä kun ei mistään kuulu mitään. Sen verran aurinko oli pehmentänyt lunta ettei rengasreitin kiertäminen ilman lumikenkiä olisi onnistunut. Aika hurjasti painui lumeen joka askelmalla. Jätettiin siis lenkin kiertäminen tällä kertaa väliin ja lähdettin puolenpäivän aikaan ajelemaan kotia kohti. Heti kun oltiin aamupala saatu nautittua. Tehtiin ulos notskille tulet ja lämmiteltiin ruoka siinä. Pahvipitsat maistuu aivan loistavalta notskilla rapeaksi paahdettuna. Suosittelen testaamaan. Nokipannukahvit sitten kyytipojaksi, tietenkin.

Me todettiin että tämmönen reissu pitäis tehdä ainakin kerran kuukaudessa. Aivan ehdottomasti. Kyllä se luonto vaan on sellainen joka hoitaa sielua ja mieltä. Katsotaan koska päästään seuraavan kerran yöpymään luontoäidin hoitoon.

rakkaudella,

Sartsa

OLLAANKO KORONAENKELEITÄ TOISILLEMME

 Korona. Tästä aiheesta ei tekisi kyllä mieli kirjoittaa enää sanaakaan. Sille ei haluaisi uhrata ajatusta eikä tilaa elämästä enempää kun sillä jo on. Mutta välillä on niin, että tätä koronaturhautumisesta johtuvaa painetta pitää päästää ulos että kestää taas hetken aikaa ehkä hiukan paremmin. Mä voin aivan rehellisesti sanoa vihaavani tätä koronaa ja ennenkaikkea sitä miten paljon palstatilaa se saa meidän kaikkien elämästä päivittäin. Oispa aivan ihanaa kun vois olla yks päivä jolloin koko aiheesta ei puhuttaisi eikä uutisoitaisi yhtään mitään. Maskeista on tullut mulle toisaalta jo aivan normaalia arkipäivää mutta toisaalta oon allerginen sille saakelin kyttäämiselle mitä niistä on seurannut. Siis monella tasolla. Töissä työnantaja kyttää kuka nyt käyttää maskia. No okei, kyllä sitä kyttäämistä harrastaa työkaveritkin varmaan monella työpaikalla. Pahimmillaan tästä on saatu uus syy läyhätä kahvipöydässä, selän takana tietenkin, että se ja se ei kyllä käyttänyt maskia. Toivottavasti tämä asia ei oo aiheuttanut jopa työpaikkakiusaamista sillä valitettavasti niin on voinut käydä maskien saaman älyttömän huomion myötä. Joskus aiemmin jo taisinkin kirjoitella siitä miten ihmisen elämä on kutistunut maskin kokoiselle alueelle ja näin se todella tuntuu edelleen olevan. Samaa maskikyttäämistä harrastetaan kaupoissa ja missä tahansa kuljetkin. Tästä oon saanut jopa kuulla tilanteista jossa esim.kaupassa joku aivan ventovieras ihminen on tullut sättimään jotain maskin käyttämättömyydestä. Niin, tullut siis ihan iholle esittämään paheksuntansa jollekin jota ei tunne eikä tiedä on kyseisellä ihmisellä joku syy olla käyttämättä sitä saakelin maskia. No joo...

Mä itse käytän edelleenkin maskia töissä lähes koko työpäivän ajan ja muuallakin kun liikun ihmisjoukoissa. Käytän sitä silloinkin kun voisin aivan hyvin pitää turvavälit vaikka moninkertaisena. En jaksa sitä ihmisten tuijottelua ja ikäviä katseita jos kuljen ilman maskia. Sitten koitan sietää vaan sitä että ne maskivouhottajat saattaa kumminkin siinä ruokakaupan makkarahyllyllä tunkea aivan kylkeen kiinni. Vaikka se turvaväli ois ensisijainen turvakeino. Ei tulis mieleenkään sanoa kenellekään yhtään mitään. Aikuiset ihmiset tekee päätöksen jokainen omalta kohdaltaan eikä siihen ole toisilla nokan koputtamista. Mä pystyn hoitaa vaan omat asiani ja tehdä omasta puolestani kaikki voitava tämän taudin poistamiseksi ja niin mun mielestä pitäis tehdä kaikkien muidenkin. Toisaalta maskiPAKKO julkisissa tiloissa, ihmisten ilmoilla, ois helpottava ja yksiselitteinen asia. Loppuis tää toistemme kyttääminen ja lokerointi hyviin ja huonoihin ihmisiin.

Tuolla aluksi sanoin vihaavani koronaa. Niin teen. Kaikkein eniten sen takia ettei voi kokoontua porukalla pitämään hauskaa. Alan jo pikkuhiljaa kaipaamaan ihan vain illan istumista tuossa paikallisessa baarissa karaokea kuunnellen tai lauleskellen. Se ei oo oikein ollut mun juttu pitkään aikaan mutta nyt alkaa kaivata ihmisten kohtaamista. Paljon enemmän kuin tuollaista yleisillä paikoilla riekkumista sitä kaipaa omien ystävien näkemistä ja pitkiä keskusteluja asioista. Mulla on ystäviä jotka voisivat halutakin nähdä tänä aikana ja sitten monia jotka eivät halua turhia tapaamisia. Itse on jollain tapaa halunnut ottaa sellaisen kaikkia kunnioittavan asenteen ettei edes käy ehdottelemaan mitään treffejä ettei sitten sille toiselle osapuolelle tule epämukava olo jos ei oikein viittis sanoa ei mutta ei uskaltaisi oikein nähdäkään. Niinpä tästä on seurannut pitkä yksinäisyys. Oon toki nähnyt siskoani ja perhettäni mutta monet ystävät on jääneet näkemättä jo yli vuoden ajalta. Se alkaa tuntua koko ajan raskaammalta. Mä haluan halata ja jutella asioista. Istua vaikka pidempäänkin ja vaihtaa ajatuksia ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Oon huomannut tämän viikon aikana että ollaan töissä alettu käydä aika syvällisiäkin keskusteluja asioista esimiehen ja työkavereitten kanssa. Ehkä tämä on seurausta siitä että muillakin on tarvetta keskustelulle ja sitä haluaa nyt sitten tehdä niiden kanssa joiden kanssa se on mahdollista. Ne keskustelut on koskeneet ihan mitä vaan talonrakentamisesta politiikkaan ja työpaikan epäkohdista ihmisten välisiin suhteisiin. On tuntunut kivalta. Oon ollut elementissäni.

Paljon ollaan puhuttu lapsista ja erityisesti nuorista tämän koronan keskellä ja muutenkin. Oon itse miettinyt miten paljosta nuo meidän nuoret on joutuneet luopumaan. Once in a lifetime jutuista. Itsellä ei ole edelleenkään yhtään ainutta sellaista peruuttamatonta asiaa minkä korona ois multa vienyt. Nuorilla on. On mennyt vanhojen tanssin, penkkarit, fuksiaiset, potkijaiset ja mitä kaikkea nyt opiskelijaelämään olennaisesti liittyy. Opiskeluaikana halutaan nähdä ihmisiä, verkostoitua, tulla osaksi jotain ryhmää, saada jopa elinikäisiä ystäviä. Tämä mahdollisuus on evätty kun opiskelut on suoritettu etänä eikä mitään kokoontumisia saa olla. Tai saisi. Onhan mediassa tietenkin osoitettu sormella nuoria jotka on pitäneet omia kokoontumisiaan joko mökkibileiden tai muunlaisten illanistujaisten tapaan. On syyllistetty, isosti! Edesvastuuttomat nuoret levittävät koronaa tietentahtoen ja samassa lehdessä saattaa olla uutinen jos toinenkin missä tartuntarypäs onkin ollut esim. koululuokassa tai jopa päiväkodissa. Korona tarttuu kaikkialla missä on ihmisiä. Ei se edelleenkään tunnista sitä onko kokoonnuttu sallituissa olosuhteissa vai jotenkin muuten. Ei se mene niin. Hyvin isolta osin tartunnat tuntuvat olevan myös sattuman kauppaa, niin sanotusti vanhaa kunnon huonoa säkää. Mä ymmärrän oikein hyvin nuorten halun kapinoida näitä säännöksiä vastaan ja sellasen tietynlaisen janon ELÄÄ. Kautta aikain ylipäänsä nuoret on kapinoineet yhteiskunnan normeja, säännöksiä ja jopa lakejakin vastaan. Se kuuluu nuoruuteen. Nämä keski-iän ylittäneet jotka kaikkein suurimmin kitarisoin ovat lynkkaamassa ja sormellaan osoittamassa nuoria voisivat miettiä vaikkapa omaa nuoruuttaan ja laittaa tämän ajan niihin raameihin. Mitä jos korona olisi tullut vaikka 70 luvulla? Hippiaika ja vapaa rakkaus, rockin ja punkin nousu. Olisiko siihen aikaan nuoret alistuneet istumaan kotosalla maskipäissään? I don´t think so. Mun mielestä siis tuo kapinointi ja nuorten tarve nähdä toisiaan ja kokoontua on enemmän luonnollista ja normaalia kun se etteivät he sitä tekisi. Elävän mieli, näin se vaan on. 

Meillä siis eletään etäkouluaikaa kuten monessa muussakin paikassa ja se alkaa näkyä jo nyt tokalla viikolla. Ei junnut jaksa opiskella yksin. Ei vaikka ope on joka tunti siellä linjan toisessa päässä ja luokkakaverit siinä samoilla linjoilla myös. Kyllä niin monet kaipaa niitä kavereita ja mä ajattelen että miten moni nuori noin niinkun isommassa kuvassakin jäävät oikeesti tänä etäkouluaikana täysin huomiotta. Mun näkemys on se, että lapset ja nuoret kaipaavat tosi paljon aikuisten huomiota koska eivät välttämättä sitä kotona saa. Osa häiriökäyttäytymisestäkin on hyvin todennäköisesti huomion hakua. Että kattokaa minäkin oon olemassa, tässä mä olen ja mitä enemmän mä pidän meteliä ittestäni niin sitä varmimmin mä tuun nähdyksi ja kuulluksi. Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, oli sitten minkä ikäinen tahansa. Se kuuluu ihmisyyteen, ihminen on laumaeläin eikä pärjää pidemmän päälle yksin. Näin on viisaammatki sanoneet. Olisi niin todella tärkeää että jokainen lapsi ja nuori sais kokea joka päivä että hänet on nähty ja kuultu. Siihen laitetut rahat ja muut resurssit saattavat olla aivan ratkaisevassa asemassa esim sen suhteen että meillä on tulevaisuudessa normaaliin työelämään kykeneviä nuoria ja aikuisia. Eikä tässäkään kohtaa pidä mun mielestä osoittaa sormella nuoria itsessään että he ovat jotenkin saamattomia tai jotain. Musta tuntuu että iso osa vaan ei voi hyvin. Siitäkin ollaan puhuttu paljon töissä tällä viikolla. 

Puhuttiin myös aiheesta miten kovassa paineessa vaikkapa yläkouluikäiset  nuoret on tänäpäivänä itsensä ja oman identiteetin etsimisen kanssa. Jos kaiken kaikkiaan yläasteaika on juuri sitä ikää kun koitetaan keksiä kuka minä olen ja mikä on mun juttu täs maailmas. Samalla verrataan tietenkin itteä muihin. Mietitään pitääkö olla tietynlainen että on oikeanlainen ja hyvä. Entä jos ajatteleekin itse eri lailla kun vaikka oma kaveripiiri niin onko sitten itse jotenki outo ja huonompi kun muut. Muistan ainakin omalta kohdalta tälläset ajatukset oikein hyvin. Sitä ajatteli yhtä sun toista. Ja siihen maailman aikaan ei ollut somea eikä edes internettiä joka ois syöttänyt monesta suunnasta erinäköisiä käsityksiä siitä mikä nyt on in ja pop tai että millainen sun kuuluu olla että oot jotain. Mitenköhän sekaisin ois 14 vuotias Sartsa ollutkaan nykymaailmassa. Huh! Oiskohan osasyy siihen nuorten pahoinvointiin juuri tuo viestitulva jota syötetään joka suunnalta. Vähemmästäkin menee sekaisin. Sitten kun samaan syssyyn lisätään vanhempienkin yhtä lailla somen kautta tulevat paineet. 

Kyllähän sama paine on monilla aikuisilla siitä millaiselta toisten elämä näyttää jossain vaikkapa instagramissa. On nätimmät kodit, mielenkiintoisemmat elämät ja lapet jotka ei koskaan aiheuta mitään harmituksia. Omat kun on ihan pässinpäitä. Kuinka moni onkaan sanonut harkitsevansa esim lähtöä pois facebookista sen takia että se vie niin paljon aikaa. Haloo, kait aikuinen ihminen nyt osaa hillitä itteään eikä anna somen hallita koko elämää. Vai osaako? Kuinka paljon me aikusetkin tänä päivänä määritellään itseämme ja omaa elämäämme somen perusteella. Laitetaan ihmisiä ikään kuin paremmuusjärjestykseen sen perusteella mitä ihminen on saavuttanut tai millaista elämää hän elää. Sitten koitetaan istuttaa itsemme ja oma elämämme johonkin kohtaan ja peilataan sen kautta miten hyvin meillä on asiat. Ihan hassua mutta luulenpa että noin se on. Sitten tunnetaan huonommuutta kun ei ylletä siihen kuvaan mitä some meille syöttää. Kuka meistä aikuisista pitää huolta ja sanoo meille että me kelvataan just tälläisenä kun ollaan. Että me sitten jaksettais ja pystyttäis kantaa huolta noista tulevaisuuden toivoista. 

Tämmösistä aiheista me on muun muassa töiden ohessa käyty keskusteluja. Parannettu siis maailmaa tyylillä jos minä saisin päättää niin.... Se on tuntunut hyvältä ja tarpeelliselta. Normioloissa ei tosiaankaan tälläisiin keskusteluihin töissä päästäis sillä lähikouluaikaan päivät on niin hektisiä ettei moiselle oo aikaa. On kyllä huono tilanne sen suhteen tällä hetkellä että päästäis mitenkään normioloihin päinkään lähiaikoina mutta onneksi ollaan sentään menossa kohti kesää. Se on asia joka tässä kohtaa nyt lohduttaa jonkun verran. 

Semmosia mietteitä ja viimeinen kokonainen postaus jonka aiheena on korona. Toivoisin siis vaan että ei nyt lisättäis kenenkään kurjaa oloa ja painetta kyttäämällä toisiamme kun ei me voida toisiin vaikuttaa sillä tavoin kuitenkaan. Huolehditaan jokainen omasta koronaturvallisuudesta ja koitetaan mielummin tsempata toinen toisiamme jaksamaan eteenpäin. Jooko?!

rakkaudella,

Sartsa

YO KIRJOITUKSET TYÖLLISTÄÄ

Rankan viikon lauantain aamupalapöydästä päivää. Eipä oo juuri tullut merkintöjä tehtyä kuluneen viikon ajalta. En kyllä oo tehnyt juuri mitään muutakaan. Hiukan ihmetyttää ja jossain välissä meinasi jo vähän huolestuttaakin tämä väsymisen määrä. Kait mä sitten vaan päätin etten jaksa ajatella sitäkään. Pitkästä aikaa väsy on tuntunut aivan koko kropassa. Sellasena fyysisenä kipuna joka paikassa. Aamuisin sängystä nousu on ollut siihen asti ihan ok kunnes on pitänyt lähteä portaita alaspäin. Monena aamuna mulla on ollut silmät vielä lähes kiinni kun oon lähtenyt portaita laskeutumaan. Jokainen nivel ja lihas on tuntunut niin jäykältä kun ois yön aikana vanhennut ainakin 20 vuotta. Oon sitten koittanut venytellä että suoriutuisin työpäivästä. Maanantaina mä kävelin töihin ihan hissunkissun ja alle kilometrin matka tuntui todella työläältä. Kotimatkalla onneksi paistoi aurinko niin ihanasti että kävelin aivan kaikessa rauhassa lompsien kotiin. Taisin vielä jaksaa tiistainakin raahautua kävellen töihin mutta sitten kun työkaveri ehdotti että tulisinko kyydissä huomisin niin en miettinyt kahta kertaa. Tai no, kyllä mä mietin ja kävin erittäin tiukan keskustelun itteni kanssa aiheesta mutta päätin sitten että nyt on annettava periksi väsymykselle. Huomasinhan mä silloin ennen jouluakin kun väsymys iski päälle kunnolla, että silloin piti kuunnella itteään ja antaa lepoa. 

Mun viikko on siis enemmän ja vähemmän kulunut tässä sohvalla makoillen. Kotona oon saanut sen verran tehtyä että yhtenä päivänä täytin asianpesukoneen. Mä puolustan itteäni nyt ihan sumeilematta raskaalla työviikolla. Oon mennyt puoli 8 joka aamu ja ollut yli viiteen tiistaita lukuun ottamatta joka päivä. Syy tähän on tietenkin ollut alkaneet ylioppilaskirjoitukset. Niihin on pitänyt tehdä kaikenlaisia valmisteluja ja väkisinkin on sitten vaan mennyt ylitöiksi. 

Mitäkö koulusihteeri tekee yo kirjotusten osalta. No, etukäteen valmistin istumapaikkakortit joista näkyy oppilaan nimi, koulun numero ja kokelaan kokelasnumero. Valmistelin pöytäkirjat valmiiksi sen jälkeen kun olin arponut paikkanumerot. Varmistin että pulpetteja on todella tarpeeksi ja tein luokasta paikkakartan. Katsottiin valvojien paikat ja että kaikki yhteydet oli varmasti kunnossa. Kokosin valvojien kansiot mihin tulee mm. kaikki ohjeistukset ytl:tä. Haalin teipit, nenäliinat, lääkkeet, puhelimet, vessoihin käsidesit ja terveyssiteet. Ja tietenkin huolehdin että käsidesiä ja maskeja on tarjolla riittävästi joka nurkalla että niitä myös käytettäis ahkerasti. Konseptipaperiniput kasataan etukäteen valmiiksi ja laitetaan kokelaan arvotulle paikalle yhdessä paikkakortin kanssa. Hiljaisuus kyltit varmuuden vuoksi käytäville sekä evästarjottimet kokeilaita varten. Kaikenlaista juoksevaa juttua. Yritin muistaa ajatella kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kokeen jälkeen huolehdin pöytäkirjat sun muut kassakaappiin talteen lukkojen taa.  

Tänä vuonnahan noita kirjoituksia onkin lähes joka päivälle kun koronan takia tuli lisäkirjoituspäiviä että voitiin jakaa noita reaaliaineita useammalle päivää. Tällä viikolla kirjoituksia oli ti, to ja pe. Ens viikolla on joka päivä ja seuraavalta viikolta vielä keskiviikkoon asti. Aika kova rypistys sekä valvoville opettajille että muillekin osallisille. Mullakin peruuntui tänään etäpäivä just sen takia että mua tarvittiin koululla. Meillä meni niin että tänään oli toiseksi suurin kirjoittajaporukka ja maanantaina on suurin. Ettei mun tarvi mennä maanantaina jo kuudeksi töihin niin halusin mielummin mennä tänään valmistelemaan asioita. 

Sellainen, tapahtumarikas ja osittain hektinenkin, työviikko siis on takana. Sinänsä jännä tämä oma olotila että vaikka oon kokenut edellä mainitun tyyppisiä fyysisiä väsymyksen oireita niin henkisesti mä voin ihan hyvin. Silloin ennen joulua, tilanteen ollessa pahimmillaan jaksamisen ja ylikuormittumisen kannalta, mä nimenomaan olin väsynyt henkisesti. Sen takia sitä tilannetta oli niin paljon vaikeampi yrittää kestää ja sietää. Sellaista ei niin vain saa sysättyä pois pelkästään lepäämällä. Tämänhetkinen väsymys on enemmän käsin kosketeltavaa. Tuntuu hyvältä antaa kropalleen ansaittua lepoa ja ihan vaan laittaa sohvalle pötkölleen.

Töiden suhteen oon päässyt nyt itteni kanssa tosi hyvään yhteisymmärrykseen siitä, että vähempikin on todellakin aivan hyvä. Yritän ajatella että työt on vaan töitä eikä meidän töissä keneltäkään mene henki. Pikku unohdukset ja mokat kuuluu elämään eikä niistä pidä isompaa mekkalaa nostaa. Lisäksi oon oppinut olemaan hellempi itteäni kohtaan. Töitä on ylenmäärin musta riippumattomista syistä eikä ne siitä mihinkään häviä. Lisäksi se fakta että mä voin tehdä kerrallaan vaan yhtä asiaa on helpottanut tosi paljon. Toki multitasking kuuluu mun työhön olennaisena osana mutta silti kerrallaan mä voin puhua vaan yhtä puhelua tai täyttää vain yhtä taulukkoa. Ja se työlista! Kuka olis uskonut että minä otan omakseni ajatuksen päivittäisen tehtävälistan tekemisestä ja vieläpä noudatan sitä mielelläni. Sain vinkin esimieheltäni ja pitkin hampain testasin sitä. Laitoin listalle sellasia asioita ranskalaisin viivoin jotka pitäis sen päivän aikana saada tehtyä. Sitten vaan keskityn sinnikkäästi tekemään niitä asioita yks kerrallaan vaikka ympärillä tapahtuis mitä ja vaikka tulis millaista uutta asiaa tehtäväksi. Se on toiminut aivan loistavasti ja todella vähentänyt myös työstressiä koska oon ajatellut ettei mun tarvi ajatella ja keskittyä kun vain siihen yhteen asiaan kerrallaan. Hyvä minä! Vanhahkokin koira voi oppia uusia kikkoja.

No joo, tästä nyt tuli aikamoisen tylsä työpostaus mutta se nyt on aika iso osa meikäläisen tämänhetkistä elämää. Hiukan harmittaa, että tämän viikon ihanat aurinkoiset kelit on menneet mun osalta hiukan harakoille sillä en oo jaksanut ulkoilemaan nokkaani pistää. Sitten taas toisaalta lohduttaudun sillä että tulee vielä aurinkoisia päiviä myöhemminkin. Tärkeää on myös pitää itsestään huolta.

Nyt on aamupalat syöty, lauantai aukeaa aika harmaan näköisenä mutta katotaan mitä tästä päivästä tulee. Eilinen ilta meni aamuyön tunneille kun innostuttiin saunomaan ja kattomaan kaikenmaailman telkkariohjelmat viikon varrelta vielä kun Aki tuli töistä kotiin puoli 9 aikaan. Hän tuolla vielä nukkuu mutta mä heräsin jostain syystä jo toista tuntia sitten kohtuullisen pirteänä. 

Ihana viikonloppu!

rakkaudella,

Sartsa

Mun kiitosherkut itselle eiliseltä

OIVALLUKSIA OLOTILOISTA

Ekaa etäkouluviikkoa mennään täyttä päätä. Kauhea härdelli oli tottakai aluksi ja maanantai loman jälkeen oli sellaista kaaoksen hallintaa. Lähinnä varmisteltiin että kaikenlaiset tunnukset sinne ja tänne toimii ja toisaalta jaeltiin läppäreitä ja padeja oppilaille jotka olivat havahtuneet loman aikana tilanteeseen ettei kotona olekaan mitään laitetta millä opiskella. Asiaahan oli toki jo ennen lomaa tiedusteltu pikaisesti kun huhu etäkouluun siirtymisestä saavutti meidät. Meillä on koululla ollut ohjaajat sekä pari opettajaa läsnä koko viikon. Oppilaista muutamat erityisen tuen oppilaat. Jälleen mä kyllä nostan hattua opettajille sekä meidän reksille siitä miten suurella sydämellä he ovat tähän etäkouluun hypänneet suurimpana agendana se että kaikki oppilaat saavat kaiken tuen mitä tarvitsevat. Monenlaiset kivet käännetään välillä kun mietitään että miten joku yksittäinen oppilas kaikista parhaiten pysyisi mukana opetuksessa.

 Itse en oikein tiedä mitä tästä etähommasta ajattelis kun toisaalta on huomattavasti paljon rauhallisempaa kun koululla ei ole kun muutama aikuinen ja saman verran oppilaita. Toisaalta taas on vähän jopa tylsää. Itse töitä saa tehtyä paljon tehokkaammin mutta päivät tuntuu hurjasti pidemmiltä. Oonkin nyt sitten eilen ja tänään ollut etäpäivällä kotona. Aion olla vielä huomisenkin. Tänään tosin piipahdin työmaalla kun kävin tsekkaamassa yo kirjoitustilasta että siellä on paikat järjestyksessä. Yo kirjoitukset onkin nyt sitten määrittelemässä mun työpäiviä seuraavat lähes kolme viikkoa. Tänään tein paikkakartan valmiiksi ja huomenna alan sitten ehkä jo arpomaan paikkoja ekoja kirjoituksia varten jotka on äidinkielen luetun ymmärtämisen koe tiistaina. Aika hyvin mä oon pärjännyt tähän asti kaikkien hommien kanssa. Tää on mun eka kerta kun mennään yo kirjoituksia läpi. Onhan se jännää. Onneksi on aina joku jolta kysyä ja oon kyllä oppinut aivan valtavasti asioita. Se tuntuu ihan hyvältä. Viime aikoina mä oon pari kertaa kokenut jopa oikein onnistumisen kokemuksia jotka on kyllä tulleet aivan todella tarpeeseen. 

Itse asiassa mä oon päässyt itteni kanssa nyt parempaan jamaan. Mua ei ahdista työt enää ollenkaan niin paljon kun ennen joulua. Mä oon keksinyt itelleni aika toimivan suojautumismekanismin. Nimittäin vittuuntuminen. Oon kerta kaikkiaan kerännyt kaiken sen kiukun sisältäni joka on tullut kuukausien mittaan siitä että kaikesta puhumisesta ja omista hätähuudoista huolimatta ei ole asiat muuttuneet miksikään. Kerroin tästä työpsykologille ja hän nimenomaan sanoitti sen mulle että kyseessä on itsesuojelumekanismi joka on todella tervettä. Mulle on jo aikaisemmilla käynneillä teroitettu omien rajojen vielä tarkempaa pitämistä. Anyway vittuuntuminen on tuonu mukanaan sellaisen tietynlaisen hällä väliä meiningin työtä kohtaan että oon pystynyt alentamaan omaa rimaani ja hyväksymään sen että vähempikin riittää. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä että olisin jotenkin lyönyt aivan lekkeriksi ja lusmuilisin kaiket päivät, ei suinkaan. Mä teen kyllä hommia aivan yhtä paljon ja tunnollisesti mutta en anna muuten enää itestäni yhtä paljon kun aiemmin. Ja ne kaikki omien töiden järjestelyyn liittyät, juurikin ne Akin monta kertaa mainitsemat esimiehen hommat, oon jättänyt kokonaan pois. Olo on ollut ihmeen kevyt enkä enää odota jatkuvasti sitä jotain katastrofia joka kaatuu niskaan. Jos tulee virheitä tai mokia niin ne voi ohittaa olan kohautuksella ja korjata vaan kaikessa rauhassa. En jää märehtimään niitä saati ruoski itteäni niistä.

Pakko kertoa eilis illasta kun oivalsin jotain aika isoa. Me katottiin Minun musiikkini- ohjelmaa telkkarista. Siinä kirjailija Juha Itkosen vieraaksi saapuu suomen eturivin artisteja ihanaan Villa Vikaniin. Tykkään todella paljon Itkosen tyylistä ns. haastatella sillä se ei tunnu niinkään haastattelulta vaan enemmänkin ystävien väliseltä kahviturinahetkeltä. Monta kertaa keskustelut on tosi syvällisiäkin, sellaisia joista mä nauttisin aivan suunnattomasti. Eilen katottiin jakso jossa oli Mokoma yhtyeen Marko Annala. Siinä puhuttiin masennuksesta ja miten se on seurannut Markoa jo vuosikausia eikä siitä pääse kunnolla eroon vaan se aina nostaa päätään aika ajoin. Juha tais kysyä jotain sen suuntaista että mistä sen huomaa kun masennus alkaa iskeä taas päälle. Marko sanoi että sen huomaa siitä että elämästä katoaa värit ja se puolestaan näkyy siinä ettei jaksa enää innostua samoista asioista kun aiemmin. Silloin mulle tuli mieleen ne fiilikset joita mä koin ennen joulua. Mä tajusin miten lähellä mä oon ollut luisua masennukseen. Muistan silloin havainneeni samantapaisia tuntemuksia kun silloin vuosia sitten kun loppuunpalamisen/masennuksen koin ja ihmettelin sitä vielä Akille aivan ääneenkin. Sanoin että mä tunnistan ittessäni niitä samoja ajatuksia mutta en tajunnut miten pitkällä se homma silloin oli. Mulla oli juurikin ainakin parin kuukauden sellainen jakso että en jaksanut innostua oikein mistään. Mulla säilyi onneksi kyky nähdä luonnon kauneutta ja sainkin luonnosta paljon voimaa pahimpaan aikaan. Mua ei kuitenkaan kiinnostanut silloin oikein mikään. En saanut mistään sellaista lapsenomaista innostuksen fiilistä jota mä muuten päivittäin saan. Musta tuli myös tosi epäsosiaalinen. Ei oisi millään huvittanut tai jaksanut jutella kenenkään kanssa. Yritin kyllä ystäväni Maijun kanssa treffailla koska pelkäsin että erakoidun ihan täysin. Kotona alkoi olla aivan liian helppo ja mukava olla. Sitten kun päästiin Maijun kanssa juttelemaan ja parantamaan maailmaa niin tuli tosi hyvä mieli. Kaikkein pysäyttävin ajatus mulle tuli jouluaattona kun huomasin etten olisi jaksanutkaan lähteä pohjanmaalle joulupäivänä. En vaikka olin niin kovin kaikkia kaivannut siinä viikkojen ajan ja itkuakin tirauttanut asian tiimoilta. Onneksi en oo tyyppi joka luovuttais tuollaiselle ajatukselle lopulta yhtään vaan lähdettiin tottakai suunnitelmien mukaan matkaan. Ja voi miten onnellinen mä olinkaan sillä reissulla. Oli niin ihana nähdä kaikkia, enkä mä siinä taas tuntenut sitä väsymystä ja uupumusta ollenkaan. Mutta mä tajusin eilen vasta sen alakuloisen tunteen voimakkuuden kun muistelin sitä. Ja se aikalailla hätkähdytti, vähän jopa pelottikin. Mä olin aina kuvitellut että jatkossa tunnistan hyvissä ajoin mahdolliset loppuunpalamisen merkit. Nyt jotenkin jäi sellanen ehkä vähän huolestunutkin olo että ei se ollutkaan niin. Miten salakavalasti se tunne hiipikään muhun ilman että huomasin miten voimakkaasta reaktioista oikeasti oli kyse. Ja miten oikeasti veitsen terällä se tilanne on ollut. Ehkä mä seuraavalla kerralla huomaan. Tai sitten en. Pääasia että nyt on tilanne oikein hyvä taas. Mulla on jälleen hyvä olla, väsymystä lukuunottamatta.

Vielä haluan kertoa tältä päivää hyvät uutiset koskien kesää. Me saatiin hyviä uutisia kun Aki sai tietää että loma on heinäkuulla. Mullakin on loma silloin ja me voidaan nyt oikeasti toteuttaa haave siitä että lähdetään pariksi viikoksi tuonne pohjoiseen ihan vaan olemaan. Saa tulla ja mennä niinkun tahtoo ja matkustaa päämäärättömästi. Molempien unelma on oikeesti toteutumassa.

Nyt unten maille tältä päivää.

rakkaudella,

Sartsa

 

YLLÄRILOMA KORONATYYLIIN KOHTEENA KAAVI JA KOLI

 Voi että miten mulla on hyvä fiilis tuosta meidän ex tempore lomareissusta. Jotenkin oli uskomaton fiilis kun ajatus oli että olen töissä koko viikon ja sitten aivan yllättäen löydänkin itseni ihan jostain muualta.

Akille siis tuli ensin yllärinä loppuviikon pekkaspäivät. Mä heitin sitten ilmoille ajatuksen, että mitä jos minäkin ottaisin loppuviikon vapaata ja lähdettäis johonkin reissuun. En oikeastaan uskonut että Aki olis ideassa mukana näin pienellä varoitusajalla, hän kun tunnetusti on ns. listamiehiä eli asioita suunnitellaan etukäteen mahdollisimman hyvin. Tehdään to do listoja ja valmisteluja pikkuhiljaa jopa päivien ajan. Mä kuitenkin vein tuon ajatukseni konkretian tasolle kattelemalla alustavasti mökkejä ja kun huomattiin miten edullisesti mökin vois saada tähän aikaan niin ehkä se sitten innosti Akinkin todella ajatukseen. Hän sitten selaili pari iltaa mökkejä ja teki varauksenkin. Mökki löytyi Kaavilta mutta sillä ei oikeastaan ollut tässä kohtaa mitään väliä. Mun kriteerit mökille oli ettei siellä ois ihmisiä mailla halmeilla. Ois sauna ja mieluusti takka että saisi tuijotella hämärässä tulen loimua. 

Päädyttiin sitten tämmöseen paikkaan kun Vaikon loma ja lohi. Oli kyllä aivan kaikkea sitä mitä odotettiinkin. Saatiin olla aivan kahdestaan, ainakaan lähimökeissä (joista lähimpään oli matkaa 80m) ei ollut ketään. Me lähdettiin matkaan torstaina puolen päivän aikaan. Katottiin että ajomatkaa olisi reilu 4 tuntia ja mökki saatiin klo 16. Ajeltiin sitten jo tutuksi tullutta reittiä Kuopioon asti. Matkalla pysähdyttiin kerran vessakäyntiä varten huoltoasemalle mutta eipä siinäkään kontakteja ehtinyt tulla. Maskit naamalla suorinta tietä vessaan ja takaisin. Mä olin tehnyt matkaeväät valmiiksi kotona ja termarissa oli kahvit niin ei tarvinnut pysähtyä kahville mihinkään. Se on nyt tätä tämä koronamatkailu. Oon itse sitä mieltä ettei itse matkustelussa oo mitään vikaa kunhan sen tekee vastuullisesti. Hiukan jopa ärsyttää ne jotka osoittavat sormellaan ja aika kärkkäästikin kommentoivat ja suorastaan haukkuvat lomille lähteviä. Ei se tarkoita, jos lähtee lomalle esim. pohjoiseen että siellä sitten hillutaan väkijoukoissa ja baareissa. Aivan yhtä vastuullinen tai vastuuton voi olla aivan kotonaan pysyenkin. Me mietittiin hommat alusta lähtien niin että vältetään kaikkia kontakteja niin pitkälle kun mahdollista ja se onnistui aivan hyvin.

Matkalla me siis pysähdyttiin vessakäynnin lisäksi pari pikaista kertaa. Ajettiin Juankosken läpi niin pakkohan sitä oli pysähtyä ihmettelemään Juicen kunniaksi pykättyä näköispatsasta. Noustiin kauheeseen tuuleen ottamaan parit fotot ja sitten äkkiä takaisin autoon.

Tämän jälkeen pysähdyttiin toisen kerran P paikalle syömään retkellisesti eväät. Kahvit termarista ja hyvät sämpylät naamariin niin jaksoi ajella perille asti. 

Oltiin kuuden jälkeen perillä ja sen verran pitkään ajettiin rauhallisia seutuja syvälle metsään että pimeyden jo laskeutuessa oli juuri sellainen fiilis että nyt saadaan olla aivan kaikessa rauhassa poissa kaikesta hälystä. 

Meidät vastaanotti paikan omistaja Tanja ja oli kyllä niin ystävällinen vastaanotto että tuli kyllä tervetullut fiilis. Meidän mökki oli melko lähellä resparakennusta, koska varasimme epähuomiossa nimenomaan sen mökin jota ei pitänyt. Ajateltiin että ei oltais niin lähellä respaa ja yhteiskäytössä olevaa saunaa mutta eipä tämä kömmähdys paljon haitannut kun ei ketään näkynyt missään. Mökki itsessään oli juuri sellanen mitä toivottiinkin. Ei ajateltukaan mitään luksusmökkiä vaan ihan perusmökki riitti meille oikein hyvin. 

Näkymä ovelta

Kiva pikku keittiö

Toivomamme takkakin löytyi

Perusmökkiin kuuluu toki pirttikalusto

Mökissä oli siis kaikki perusvalmiudet. Liesi uunilla, mikro ja juokseva vesi. Saunaan mentiin terassilta ja samassa oli myös lämmitetty vessa ja pukeutumistila. Saunassa oli muuten aivan älyttömän pehmeät löylyt. Käytiin vilvoittelemassa välillä ulkona ja se fiilis kun ympärillä oli aivan pilkkopimeää ja hiljaista, yläpuolella tuikkiva tähtitaivas oli aivan jotain satumaista. Pakkasta oli pari astetta eikä yhtään tuullut. Heitin pyyhkeen kokonaan pois ja seisoin hetkisen silmät kiinni ihan ilkosillani siinä. Latasin itseäni sen kaiken rauhallisuuden keskellä. Ai vitsit miten paljon olin kaivannut sellaista. Alla oleva kuva on mökin ulkopuolelta. Siitä näkyy aika selvästi miten pimeää oli. Oli myös niin hiljaista ettei kulunut kun mökin vieressä virtaavan veden solina kun koski yritti sinnikkäästi pysyä auki talvesta huolimatta. 

Silloin kun mökkivaraus oli tehty niin mä jo mielessäni vaan fiilistelin että pääsen ylipäänsä johonkin lomalle. Talvilomat oli yleensä aiemmin sujuneet kotosalla vaan. Aki oli kuitenkin välittömästi ollut enemmän tilanteen päällä ja hän sanoi että lähdetään perjantaina päiväreissulle Kolille. Ajomatka mökiltä ois noin tunnin verran joten oli ihan sopiva kohde. Koko ajatus pääsystä Kolille tuli mulle aivan puun takaa sillä en todellakaan ollut älynnyt että ollaan sielä suunnallakaan. Kertoo jonkin verran meikäläisestä että oon vaan ex tempore valmis lähtemään reissuun vaikka en tarkalleen tiedä minne ollaan menossa. Aina valmis siis seikkailuun.

Niin siinä sitten kävi että perjantaina hyvän aamupalan jälkeen me lähdettiin ajelemaan Kolia kohti. Taivas oli pilvetön ja aurinkokin näyttäytyi matkalla joten toivoin kovasti että perilläki olisi yhtä mahtavat kelit. Kerrankin onni potkaisi ja ilma oli todella aivan täydellinen.

Näkymä toiseen suuntaan 

Näkymä ovelta

Kolilla parkkipaikka näytti melkoisen täydeltä mutta ajateltiin että kyllä sinne luontoon mahtuu turvallisesti retkeilemään. Ja niin olikin. Ei siellä tarvinnut missään ruuhkissa kyllä olla. Yhden kerran tultiin kohtaan, jossa oli muutama ihminen mutta jätettiin sitten siihen menemättä. Paikka oli aivan yhtä lumoava kun olin ajatellutkin. Me lähdettiin tekemään sitä Huippujen kierrosta jonka varrella näkisi kaikki kolme huippua eli Ukko-kolin, Paha-kolin ja Akka-kolin. Oli aivan kun ois satukirjan sivuilla seikkaillut. En voinut lakata ihmettelemästä tuota ihmeellistä paikkaa jonne haluan ehdottomasti palata kesäaikaan näkemään miltä se näyttää kun kaikki lumi on kadonnut.

Ylös luontokeskukselle noustiin parkkipaikalta hissillä joka oli kyllä aika jänskä juttu. 

 

Hissillä ylös..

Hissi vei luontokeskuksen pihaan josta reitit lähtivät. Me siis lähdettiin kohti tuota Huippujen kierrosta jonka varrella nuo kaikki kolme huippua saattoi bongata. Reitti oli välillä melkoisen jäinen ja ajoittain sai kiivetä tiukkaakin mäkeä mutta hyvin niistä selvittiin. Alaspäin saikin mennä sitten pyllymäkeä ajoittain. Sitä harrasti monet muutkin kun mä.
                    

Ekana valloitettavana oli Ukko-koli. Maisemat oli kyllä aivan niin upeat kun olin kuvista nähnyt. Ja ylipäänsä se fiilis kun tuntui että ois ollut maailman katolla. 

Portti Ukko-kolille

Näkymä Ukko-kolilta oli huikea

Ihania puuhahmoja

Paha-Kolin vierestä löytyi luonnon oma portti jonnekin. Maagista!

Luonnon taidetta

Mä vaan hymyilin kilpaa auringon kanssa ja toistelin kerta toisensa jälkeen miten uskomatonta on että mä olen päässyt vihdoin Kolille. Tuntui aivan lapsellisen hyvältä.

Mun perusilme koko päivän

Lumen määrä oli melkoinen ja se teki kaikesta jotenkin satumaista ja taianomaista. Lisäksi mua kiehtoi kaikki ne polut jotka risteilivät sinne tänne. En tiedä miksi. Niissä oli jotenkin sellaista joka pisti mielikuvituksen liikkeelle.

Reitin varrelta löytyi kirkkokin. Aivan Akka-kolin vieressä oli tämä. Akka-kolilta oli erilaiset maisemat kun Ukko ja Paha kaimoilta sillä oltiin tavallaan toisella puolella nyppylää. Kaunista oli täältäkin.

Kirkkokin siellä oli

Mua ei ois hutsinut lähteä tuolta mihinkään. 1,4 kilsan reitillä meillä menikin yli 2 tuntia aikaa. Aina vaan piti ihmetellä sitä kaikkea luonnon kauneutta.

Meillä oli myöskin tuolla eväät mukana mutta tulipaikkaa me ei bongattu, siis sellaista jossa ois ollut puita. Päädyttiin sitten juomaan termarikahvit ja syömään mukaan tehdyt leivät luontokeskuksen lähellä olevalla notskipaikalla vaikka makkarat jäikin paistelematta tällä kertaa. Nuotiopaikan läheltä löytyi myös Järnefeltin muistoreliefi. Järnefelt on tunnettu Kolin maisemien vangitsijana tauluihinsa.

Järnefeltin muistoreliefi

Vaikka parkkipaikka olikin täynnä niin kävi ilmi että suurin osa porukasta taisi olla laskettelurinteen puolella tai sitten vaan jakautuneet niin hyvin tuonne reiteille että mitään ruuhkaa ei todellakaan ollut missään. Jälleen todiste siitä että ilman kontakteja voi hyvinkin matkustaa. 

Matkalla takaisin mökille oli tarkoitus hiukan harrastaa geokätköilyä mutta kovin vähän oli tarjolla ylipäänsä kätköjä ja sitten olivat sellaisia joita ei talvella voinut bongailla. Päädyttiin siis ajelemaan hissuksiin melko suoraan mökille. Matkalla oli aivan pakko pysähtyä upean auringonlaskun äärelle. Ei jaksa lakata ihmettelemästä tuota luontoäidin siveltimen taituruutta.

Mökillä ilta meni sitten ruokailun, urheilun kattomisen ja tietenkin myöhäisen saunomisen merkeissä. Takkaan laitettiin tulet myös samantien kun päästiin perille. Oli ihana rento fiilis päivän ulkoilujen ja huippufiiliksen takia. Mietin että voi kun tälläinen fiilis vois olla aina läsnä. Tai pääsis tollaseen rentoutumisen tilaan säännöllisesti jos olis vaikka oma mökki tai jotain. Ois aivan älyttömän mageeta.

Me koitettiin kovasti bongailla myös revontuliakin sillä keskiviikko iltana siellä oli niitä näkynyt. Perjantaina taivas oli aivan kirkas ja tähtiä täynnä joten mahdollisuudet ois ollut mutta tällä kertaa ei onni ollut myötä. Upea oli se tähtitaivaskin ja kyllä huomaa miten paljon valosaastetta meillä kotona on koska ei noin kirkkaita tähtiä bongaa kotona. Vaikka ois miten kirkas taivas.

Lauantaina kun heräsin niin huomasin heti että keli oli muuttunut pilvisemmäksi. Säätiedotus lupasi lumisadetta lähes koko maahan joten se hiukan helpotti harmitusta siitä että pitää lähteä kotiin. Toisaalta mietin miten paha ajokeli mahtaa olla kun siitä erikseen varoiteltiin. Noh, aamupalan jälkeen laitettiin kamat kasaan ja siivoiltiin mökki lähtökuntoon. Kotimatka alkoi lumisateen jo hiljalleen alkaessa. Tarkoitus oli mennä kotiin jotain toista reittiä mitä oli tultu mutta aika pian kävi ilmi ettei kovin pieniä teitä kannattaisi ajella. Tuuli oli aikamoinen. Kyllä me Kaavin keskustasta käytiin sinnikkäästi hakemassa yksi kätkö mutta jo siinä pienessä ajassa meinasi jäätyä vaikka kunnon ulkovaatetus olikin päällä. Sen jälkeen oli tarkoitus pysähtyä Kuopiossa Puijolle mutta keliolosuhteet laski näkyvyyden lähelle nollaa joten päätettiin ajella hissuksiin kotiin vaan suoraan. 

Ajokeli oli aivan karsea. Ei oikeastaan paljon pahemmaksi ois voinut enää mennäkään. Tiet oli välillä niin liukkaat että vaikka miten hissuksiin ajoi niin auton tunsi olevan irti tien pinnasta. Mua pelotti. Väillä sen lisäksi pöllysi vielä lumi niin paljon että näkyvyyttä ei juurikaan ollut. Olin aivan varma että me ei pysytä tiellä. Aki halusi ajella kuitenkin sitten vähän pienempiä teitä mikä tarkoitti toisaalta sitä ettei muuta liikennettä olisi aivan niin paljoa kun isommilla väylillä. Kerran me pysähdyttiin jollekin abc:lle vessakäyntiä varten. Jälleen maskit päässä pikainen piskahdus vessaan ja takaisin, ei kontakteja lähimainkaan. Naurettiin itsellemme kun juotiin siinä parkkipaikalla sitten vielä termarikahvit ja syötiin eväät. Joku vois herjata että jo on penninvenytys mennyt huippuunsa mutta me nyt vaan lähinnä haluttiin välttää niitä turhia kontakteja. 

Tuo pysähdys saattoi olla Pieksämäellä mistä me sitten jatkettiin suoraan kotiin Joutsan kautta Jämsään ja sieltä Mänttään. Kun lähestyttiin Jämsää niin tie alkoi jälleen olla niin mustan jään peitossa että auto heijasi koko ajan. Mä hätinä uskalsin hengittää kun mua jännitti niin kovasti. Huokaisin hieman kun päästiin pienemmälle tielle joka ei ollutkaan niin liukas. Taivas alkoi olla todella uhkaavan näköinen mitä lähemmäs kotia päästiin. Illan mittaan sitten tulikin aikamoinen myräkkä joten sitä oli ihan kiva seurata ikkunasta kun ei tarvinnut nenäänsä enää ulos laittaa.

Hui mikä näky!

 

Olihan ihana ylläriloma. Nyt ainakin pitäis olla sitten virtaa jatkaa taas hommia huomenna. Näin meidän kesken, ei kiinnosta yhtään. Ihan laittaa mietityttämään aivan tosissaan mitä sitä elämällään tekisi. Ei voi olla niin että tälläinen fiilis on 80% ajasta. Voi kun sais työstä vielä joskus sellaista virtaa kun aiemmin. Vahvistuu käsitys siitä että oon vaihtanut unelmatyöstäni ei niin unelmahommiin ja se alkaa tuntua. Koko ajan on nytkin sellainen katastrofin edellä olo. Mitä töissä on vastassa? Selviänkö mä niistä? Onko jotain jäänyt tekemättä?

Tämmöisin fiiliksin minilomalta arkeen.

rakkaudella,

Sartsa

KAASOHOMMIA

 Mä kirjoitan tätä matkalla pikku kevätlomaselle rakkaani kanssa. Siitä myöhemmin enemmän..

Haluan palata vielä muistoissani viime viikonloppuun joka oli monella tapaa ihanin aikoihin. Siihen sisältyi monenlaista tunnetta ja monia ihania ihmisiä. Rakkaita, läheisiä. Kaikki alkoi heti perjantaina kun lähdettiin heti työpäivän jälkeen ajelemaan kohti Pohjanmaata. Kamat oli laitettu valmiiksi jo edellisenä iltana joten tarvitsi vain pakata ne autoon valmiiksi. Matkalla pysähdyttiin ostamaan vähän ruokatarpeita ja muistamisia mm. isälle ja kummitytölleni. Meillä olikin tällä reissulla monta muistettavaa sillä kolmen synttärisankarin lisäksi juhlittiin vanhinta lapsukaistani joka sai jo toiset ammattipaperit käteen. Mama is proud 😍

Perjantaina siis vietettiin iltaa mun vanhempien luona jonne tuli myös omat tyttöseni. Kahviteltiin, vein mukanani jopa mansikkakakun ja itse tekemääni pitsaa. Skumppa poksautettin ja kilisteltiin Jennin saavutukselle. Oon kyllä tosi ylpeä että hän isoista ongelmista huolimatta sai nuo paperit vihdoin ulos. Upeaa!!

Lauantaina oli sitten vihdoin kauan odotettu päivä kun päästiin makutuomariksi hääpukuja kattelemaan. Olin jo ajatellut etten ehkä ikinä enää pääse morsiuspukuja pyörittelemään ellei sitten omat lapset pyydä aikanaan mukaan. Mikäli naimisiin ovat ylipäänsä  menossa. Laskin että tämä oli mun viides kerta kaason ominaisuudessa pukuja kattelemassa. Ainahan se on yhtä tunteisiin vetoavaa. 

Paikka jossa me käytiin oli Bohola Seinäjoella. Täytyy kyllä antaa aivan täydet pisteet paikan hengettärelle joka loi sovitustilanteeseen niin välittömän ja ihanan fiiliksen että oli kiva olla. Meitä oli iso 7 hengen porukka ja tuntui kyllä että oltiin kaikki tervetulleita. Satu sovitteli 6 hyvin erilaista pukua ja jännä sinänsä että ensimmäinen oli se johon lopulta päätyi. Oli kyllä tosi upea puku joka sopi loistavasti niin teemaan kuin morsiamelle. Eipä siihen koko ihanuuteen mennyt kun vajaa tunti.  Bohola ihana Sanna antoi meille myös vinkin kenkäkaupasta jossa olisi miesten kenkien loppuunmyynti. Niinpä matkalla syömään bongasimme kyseisen Paulan kengän ja päätettiin piipahtaa kattomassa mitä sieltä löytyis. Saimme jo toisen kerran samalle päivää aivan upeaa palvelua ja lopputuloksena oli että sulhanen löysi itselleen kengät, Aki kahdet ja taisipa siinä naisten kenkiäkin lähteä pussillinen joukkoon. Aika hyvä viimeisen aukiolotunnin myynti mutta myyjätär saa kyllä ottaa kunnian tästä itselleen loistavalla asiakaspalvelulla. 

Syömässä käytiin pitseria Piikissä enemmistön päätöksellä ja hyväksi valinnaksi osoittautui sekin. Onnistunut reissu kaikkiaan. 

Jäätiin sitten tuolta reissulta yökylään siskoni luo että saatettiin illalla suunnitella hääjuttuja, tarkennella hääparin ajatuksia juhlien suhteen ja sopia vähän mitä hankintoja tarvitsee kattella jne. Siinä tietenkin vähän nautiskeltiin syömisellä ja juomisella samalla. Paljon parisuhdeasiaa illan mittaan,  ajatusten vaihtoa ja läsnäoloa. Mulla oli niin hyvä fiilis illalla nukkumaan mennessä että huomasin ajattelevani että näitä iltoja mä kaipaan elämääni. Että voi jutella vähän pintaa syvemmältä. Nytkin oivalsin monia asioita jopa itsestäni ja sain ajatuksia joiden pariin palaan aina tilaisuuden tullen. 

Ihana, voimaannuttava viikonloppu. 

rakkaudella, 

Sartsa