Ekaa etäkouluviikkoa mennään täyttä päätä. Kauhea härdelli oli tottakai aluksi ja maanantai loman jälkeen oli sellaista kaaoksen hallintaa. Lähinnä varmisteltiin että kaikenlaiset tunnukset sinne ja tänne toimii ja toisaalta jaeltiin läppäreitä ja padeja oppilaille jotka olivat havahtuneet loman aikana tilanteeseen ettei kotona olekaan mitään laitetta millä opiskella. Asiaahan oli toki jo ennen lomaa tiedusteltu pikaisesti kun huhu etäkouluun siirtymisestä saavutti meidät. Meillä on koululla ollut ohjaajat sekä pari opettajaa läsnä koko viikon. Oppilaista muutamat erityisen tuen oppilaat. Jälleen mä kyllä nostan hattua opettajille sekä meidän reksille siitä miten suurella sydämellä he ovat tähän etäkouluun hypänneet suurimpana agendana se että kaikki oppilaat saavat kaiken tuen mitä tarvitsevat. Monenlaiset kivet käännetään välillä kun mietitään että miten joku yksittäinen oppilas kaikista parhaiten pysyisi mukana opetuksessa.
Itse en oikein tiedä mitä tästä etähommasta ajattelis kun toisaalta on huomattavasti paljon rauhallisempaa kun koululla ei ole kun muutama aikuinen ja saman verran oppilaita. Toisaalta taas on vähän jopa tylsää. Itse töitä saa tehtyä paljon tehokkaammin mutta päivät tuntuu hurjasti pidemmiltä. Oonkin nyt sitten eilen ja tänään ollut etäpäivällä kotona. Aion olla vielä huomisenkin. Tänään tosin piipahdin työmaalla kun kävin tsekkaamassa yo kirjoitustilasta että siellä on paikat järjestyksessä. Yo kirjoitukset onkin nyt sitten määrittelemässä mun työpäiviä seuraavat lähes kolme viikkoa. Tänään tein paikkakartan valmiiksi ja huomenna alan sitten ehkä jo arpomaan paikkoja ekoja kirjoituksia varten jotka on äidinkielen luetun ymmärtämisen koe tiistaina. Aika hyvin mä oon pärjännyt tähän asti kaikkien hommien kanssa. Tää on mun eka kerta kun mennään yo kirjoituksia läpi. Onhan se jännää. Onneksi on aina joku jolta kysyä ja oon kyllä oppinut aivan valtavasti asioita. Se tuntuu ihan hyvältä. Viime aikoina mä oon pari kertaa kokenut jopa oikein onnistumisen kokemuksia jotka on kyllä tulleet aivan todella tarpeeseen.
Itse asiassa mä oon päässyt itteni kanssa nyt parempaan jamaan. Mua ei ahdista työt enää ollenkaan niin paljon kun ennen joulua. Mä oon keksinyt itelleni aika toimivan suojautumismekanismin. Nimittäin vittuuntuminen. Oon kerta kaikkiaan kerännyt kaiken sen kiukun sisältäni joka on tullut kuukausien mittaan siitä että kaikesta puhumisesta ja omista hätähuudoista huolimatta ei ole asiat muuttuneet miksikään. Kerroin tästä työpsykologille ja hän nimenomaan sanoitti sen mulle että kyseessä on itsesuojelumekanismi joka on todella tervettä. Mulle on jo aikaisemmilla käynneillä teroitettu omien rajojen vielä tarkempaa pitämistä. Anyway vittuuntuminen on tuonu mukanaan sellaisen tietynlaisen hällä väliä meiningin työtä kohtaan että oon pystynyt alentamaan omaa rimaani ja hyväksymään sen että vähempikin riittää. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä että olisin jotenkin lyönyt aivan lekkeriksi ja lusmuilisin kaiket päivät, ei suinkaan. Mä teen kyllä hommia aivan yhtä paljon ja tunnollisesti mutta en anna muuten enää itestäni yhtä paljon kun aiemmin. Ja ne kaikki omien töiden järjestelyyn liittyät, juurikin ne Akin monta kertaa mainitsemat esimiehen hommat, oon jättänyt kokonaan pois. Olo on ollut ihmeen kevyt enkä enää odota jatkuvasti sitä jotain katastrofia joka kaatuu niskaan. Jos tulee virheitä tai mokia niin ne voi ohittaa olan kohautuksella ja korjata vaan kaikessa rauhassa. En jää märehtimään niitä saati ruoski itteäni niistä.
Pakko kertoa eilis illasta kun oivalsin jotain aika isoa. Me katottiin Minun musiikkini- ohjelmaa telkkarista. Siinä kirjailija Juha Itkosen vieraaksi saapuu suomen eturivin artisteja ihanaan Villa Vikaniin. Tykkään todella paljon Itkosen tyylistä ns. haastatella sillä se ei tunnu niinkään haastattelulta vaan enemmänkin ystävien väliseltä kahviturinahetkeltä. Monta kertaa keskustelut on tosi syvällisiäkin, sellaisia joista mä nauttisin aivan suunnattomasti. Eilen katottiin jakso jossa oli Mokoma yhtyeen Marko Annala. Siinä puhuttiin masennuksesta ja miten se on seurannut Markoa jo vuosikausia eikä siitä pääse kunnolla eroon vaan se aina nostaa päätään aika ajoin. Juha tais kysyä jotain sen suuntaista että mistä sen huomaa kun masennus alkaa iskeä taas päälle. Marko sanoi että sen huomaa siitä että elämästä katoaa värit ja se puolestaan näkyy siinä ettei jaksa enää innostua samoista asioista kun aiemmin. Silloin mulle tuli mieleen ne fiilikset joita mä koin ennen joulua. Mä tajusin miten lähellä mä oon ollut luisua masennukseen. Muistan silloin havainneeni samantapaisia tuntemuksia kun silloin vuosia sitten kun loppuunpalamisen/masennuksen koin ja ihmettelin sitä vielä Akille aivan ääneenkin. Sanoin että mä tunnistan ittessäni niitä samoja ajatuksia mutta en tajunnut miten pitkällä se homma silloin oli. Mulla oli juurikin ainakin parin kuukauden sellainen jakso että en jaksanut innostua oikein mistään. Mulla säilyi onneksi kyky nähdä luonnon kauneutta ja sainkin luonnosta paljon voimaa pahimpaan aikaan. Mua ei kuitenkaan kiinnostanut silloin oikein mikään. En saanut mistään sellaista lapsenomaista innostuksen fiilistä jota mä muuten päivittäin saan. Musta tuli myös tosi epäsosiaalinen. Ei oisi millään huvittanut tai jaksanut jutella kenenkään kanssa. Yritin kyllä ystäväni Maijun kanssa treffailla koska pelkäsin että erakoidun ihan täysin. Kotona alkoi olla aivan liian helppo ja mukava olla. Sitten kun päästiin Maijun kanssa juttelemaan ja parantamaan maailmaa niin tuli tosi hyvä mieli. Kaikkein pysäyttävin ajatus mulle tuli jouluaattona kun huomasin etten olisi jaksanutkaan lähteä pohjanmaalle joulupäivänä. En vaikka olin niin kovin kaikkia kaivannut siinä viikkojen ajan ja itkuakin tirauttanut asian tiimoilta. Onneksi en oo tyyppi joka luovuttais tuollaiselle ajatukselle lopulta yhtään vaan lähdettiin tottakai suunnitelmien mukaan matkaan. Ja voi miten onnellinen mä olinkaan sillä reissulla. Oli niin ihana nähdä kaikkia, enkä mä siinä taas tuntenut sitä väsymystä ja uupumusta ollenkaan. Mutta mä tajusin eilen vasta sen alakuloisen tunteen voimakkuuden kun muistelin sitä. Ja se aikalailla hätkähdytti, vähän jopa pelottikin. Mä olin aina kuvitellut että jatkossa tunnistan hyvissä ajoin mahdolliset loppuunpalamisen merkit. Nyt jotenkin jäi sellanen ehkä vähän huolestunutkin olo että ei se ollutkaan niin. Miten salakavalasti se tunne hiipikään muhun ilman että huomasin miten voimakkaasta reaktioista oikeasti oli kyse. Ja miten oikeasti veitsen terällä se tilanne on ollut. Ehkä mä seuraavalla kerralla huomaan. Tai sitten en. Pääasia että nyt on tilanne oikein hyvä taas. Mulla on jälleen hyvä olla, väsymystä lukuunottamatta.
Vielä haluan kertoa tältä päivää hyvät uutiset koskien kesää. Me saatiin hyviä uutisia kun Aki sai tietää että loma on heinäkuulla. Mullakin on loma silloin ja me voidaan nyt oikeasti toteuttaa haave siitä että lähdetään pariksi viikoksi tuonne pohjoiseen ihan vaan olemaan. Saa tulla ja mennä niinkun tahtoo ja matkustaa päämäärättömästi. Molempien unelma on oikeesti toteutumassa.
Nyt unten maille tältä päivää.
rakkaudella,
Sartsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti