POHJAKOSKETUS

Eilen tuli sitten pohjakosketus. Se hämmensi,vitutti, ihmetytti ja hävettikin. Toi myös tosi ison oivalluksen itsestäni.

Pohjalla oli tuo erittäin huonosti nukuttu yö. Jälleen kerran.Edessä pitkä työpäivä ja kyllä mua hiukan arvelutti miten se mahtaa mennä. Aamusta ei ole oikein selkeitä mielikuvia muuta kun että aloin samantien työn touhuun. Ihmettelin suuresti sitä jaksamista mitä multa tuntui löytyvän, sain päivän aikana paljon aikaan. Onnistumisiakin tuli.

Iltapäivällä meillä oli töissä työilmapiirin puitteissa iltapäiväkokoontuminen jossa oli kaikkien kolmen jossain kohtaa yhdeksi työyhteisöksi liitettävän työyhteisön väet. Palaverin syy oli huono työilmapiiri ja esiin tulleet ongelmat. Isoja juttuja, todella ikäviäkin. Esihenkilömme toimi mielestäni hienosti kun otti nämä asiat nyt esille ja nosti ns. kissan pöydälle. Etukäteen mua harmitti kun ajattelin ettei mulla oo antaa mitään tähän palaveriin. Ajattelin että takki on niin tyhjä että päivä itsessään on selviytymistä. Meillä oli kuitenkin hyvä ryhmä jolla keskusteltiin annetun aiheen teemasta. Jokainen toi kortensa kekoon ja sai suunvuoron. Tuli porukassakin hyvää ja rakentavaa keskustelua.

Silti huomasin miten poikki olin tuon palaverin jälkeen. Mulla oli henkisesti ja fyysisesti huono olo. Ahdisti ja puristi rintaa. Viestittelin mieheni kanssa joka edelleen on siellä äitinsä luona. Huomasin jossain kohtaa kiukuttelevani kun pahainen kakara ja purin häneen väsyäni ja turhautumistani siitä ettei hän ole kotona. En nyt onneksi ihan noilla sanoin mutta kyllä sen siitä osasi lukea. Huomasin myös että mieheni alkoi selvästi kyllästyä siihen mun rypemiseen itsesäälissä ja oireideni valittamiseen. Ei sanonut kuitenkaan että kokoa ittes. Ei tietenkään, kuuntelin vain kunnes antoi olla.

Tuo keskustelu herätti mut huomaamaan tilanteeni ikäänkun ulkopuolisen silmin. Koin lähes samantien häpeää siitä että pidin miestäni roskakorina jolle voi kaataa kaiken pahan olonsa ja tavallaan vielä päälle syyttää häntä siitä että on hoitamassa toipuvaa äitiään koska MINÄ haluaisin hänen olevan MINUN käytettävissäni nyt kun musta tuntuu näin pahalta. Halusin haleja ja suukkoja. Olla lähellä.

Tuosta tunteesta seurasi aivan ihmeellinen motivaatiopuuska. Siis sellainen että nyt pyyhitään kyyneleet ja ollaan niinkuin isot tytöt. Sanoin itselleni siellä tyhjässä toimistossani ääneen että etkö muista että sulla ittellä on avaimet siihen miltä tällä hetkellä tuntuu ja missä mielentilassa haluan jatkaa. Jostain tuli vähän kun valo että eihän tää näin voi jatkua. Ja että niin en itseäni ainakaan auttaisi.

Pyyhin kyyneleeni ja kiistin nenäni. Heitin repun selkään ja lähdin. Samassa muistin että läheisellä museolla Serlachius Pääkonttorilla oli alkamassa mielenkiintoinen luento ja suuntasin hetken mielijohteesta sinne. Onneksi! Luento oli niin inspiroiva että sain siitä vielä paljon lisäboostia itselleni ja huomasin kotiin kaupan kautta päästyäni että olin tosi energisellä fiiliksillä. Huolimatta siitä että.takama oli 10 tuntinen työpäivä ja vielä 1,5 tunnin luento päälle. 

Sain siis eilen konkreettisen esimerkin siitä mikä palaverissakin todettiin kantavaksi voimaksi eli että jokainen voi vaikuttaa vaan itseensä ja sitä kautta päättää millaista energiaa mukanaan kantaa ja etenkin ympärilleen levittää. Mä oon aina rummuttanut positiivisuuden nimiin ja sen että haluan omalla olemuksellani tuoda mielummin iloa ja valoa kun lisäsynkkyyttä ympärilleni. Miten se pääsi lipsumaan noin pahasti vaikka mä tiedostan tuon asian? Oonkohan mä uupumukseni kanssa huonommassakin jamassa kun luulen? Tilannetta täytyy selvästi tarkkailla.

Eilen oli töissä sopivasti pyjamapäivä

rakkaudella,

Sartsa

EKSYKSISSÄ

 Miten voi ihminen 50 vuotiaana olla näin hukassa itsensä ja elämänsä kanssa. Ja miten ihmeessä voi olla mahdollista että kaiken sen koetun ja läpikäydyn jälkeen joutuu edelleen miettiä tämmösiä asioita. En oikein tiedä mikä mun päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on että oonko turhautunut,surullinen, vihainen vai kaikkea sekaisin.

No niin, takana jälleen yksi yö kun en saanut nukuttua joitain pätkiä lukuun ottamatta. Mä heräsin lopullisesti 4.17 jolloin nousin ylös sängystä. Alkaa olla aika epätoivoinenkin olo että korjaantuuko tämä tilanne koskaan ja onko ikinä enää aika kun tunnen oloni virkeäksi ja energiseksi heti aamusta. Joskus sellaisesta oon saanut pieniä maistiaisia ja se tuntuu aivan huikealta. Pääsääntöisesti kuitenkin tässä on opittu vaan pärjäilemään. Sinnillä vaan mennään päivästä toiseen jollain ihme elämänhalulla ja raivolla.

Naamasta näkyy unisaldo

Mulle on alkanut tulla paniikkikohtauksen tyyppisiä (tai sitten ei vaan tyyppisiä vaan niitä itteään) oireita. Henki salpautuu ja tuntuu että sydän hakkaa ulos rinnasta. Sitä vaan haukkoo henkeä ja itkua tulee hallitsemattomasti. Olo on todella toivoton ja menee ikäänkuin sellaiseen ihme kuplaan jossa käpertyy omaan kurjuuteensa. Kyllä, olen näistä fiiliksistä hiukan huolissani ja olen pyytänyt myös miestäni pitämään silmällä että jos alan synkistellä enemmänkin niin pliis sanois. Oman itsensä kanssa oppii tulemaan toimeen ja elämään vaikka olis aivan ihme tunnelmissa. Kaikesta tulee normaalia kun sitä jatkuu määräänsä kauemman.

Yks iso asia joka mua ehkä jarruttaa tällä hetkellä avunsaannissa on se, etten mä halua enää mennä tämän unihomman kanssa lääkärille. Lääkkeiden avulla saatu uni ei ole sitä mihin mä uskon. Enemmän mä ajattelen että jossain tuolla mun sielun syövereissä on se juurisyy joka tämän aiheuttaa. Siihen pitäisi päästä käsiksi. On ollut jo ainakin parin vuoden ajan sellainen fiilis että jotain on nousemassa pintaan, jotain sellaista joka mun täytyy tavalla tai toisella käsitellä mutta tällä hetkellä en vielä osaa sanoa mitä. Tunnelmat on aika synkähkötkin aina välillä ja jaksaminen todella heikkoa. Tottakai, pelkästään jo tämän unihommankin takia mutta mä luulen että kaikki ruokkii nyt kaikkea. Pyörii sellainen kiva oravanpyörä tässä joka pitäis jotenkin saada pysähtymään.

Lääkäreistä vielä että tosiaan mä oon lukemattomia kertoja hakenut uneeni apua ja ainoa konkreettinen apu on ollut uniapneatutkimukseen pääsy ja siitä diagnoosi pari vuotta sitten. Enpä halua ajatella missä oltais vaikkapa tänä päivänä niiden lukemien kanssa mitä se testi osoitti. Mulla oli niin vaikea uniapnea ja katkoksia per yö sen verran että vaikutti happisaturaatioihin radikaalisti. Ei mun terveys tästä ainakaan paremmalla tolalla olisi ilman tuota laitetta. Tuohon uniapneatutkimukseenkaan en meinannut millään päästä kun lääkäri oli sitä mieltä että ensin on koitettava lääkkeet ja vasta sitten muita keinoja. Onneksi pidin pääni ja hain toiselta lääkäriltä tuon lähetteen. Oisin saanut popsia lääkkeitä vaikka maailman tappiin asti ja silti huonontanut terveyttäni jos en olisi saanut tuota apneahoitoa. Siksi mä oon luovuttanut lääkäreiden suhteen enkä jaksa enää mennä apua yrittämään.Yritän siis oppia itse. Kaikki mahdolliset ja mahdottomankin kuuloiset niksit on otettu käyttöön mutta mun kompastuksena on se ettei oo pitkäjänteisyyttä. Kyllähän mä ymmärrän ettei mikään heti tuo tuloksia vaan vaatii aikaa ja toistoja. Mä vaan aloitan aina jonkun jutun ja huomaan muutaman päivän kuluttua että jahas, se on sitten taas jäänyt.

Oon mä tehnyt kestäviäkin toimenpiteitä asioitten eteen. Töissä on järkeillyt asiat uuteen uskoon ja tehnyt muutoksia niin että työ itsessään ei mua enää kuormita. Jopa nautin siitä. Sen sijaan työpaikalla vellova negatiivinen ja kuluttava ilmapiiri tuo haasteita. En oo vielä löytänyt sen varalle muuta keinoa kun väistellä tiettyjä tilanteita ja jopa tyyppejäkin. Ajattelen että kaikkien kanssa on pakko tulla toimeen ja asiallisesti toimia mutta ei tarvitse liikaa altistaa itseään kuormitukselle. Anyway, elämme työpaikalla hiukan haastavia aikoja nyt niin se ihmisten tunnetila ja negatiivinen fiilis tarttuu muhun vaikka miten yritän suojautua. Ärsyttää miten voikin olla niin että siltä ei osaa vieläkään suojautua. Mä oon opiskellut itseäni nyt niin kauan että mä tunnistan kyllä omat mekanismini ja sen mitkä asiat vie energiaa ja mistä sitä saa. Jotenkin vaan tällä hetkellä työpaikalla oleminen on melkoista selviytymistä ja itsensä suojelusta on tullut suorite ja taakka. Sen takia pitää tehdä paljon työtä joka taas vie jaksamista ja energiaa. 

Maailmanparantaja, sehän minä myöskin oon. Haluan niin kovasti että kaikilla ois hyvä olla niin alan tosi herkästi myös järkkäämään asioita niin että mun mielestä sitten ois kaikilla parempi. No joo, olen kyllä oppinut tajuamaan etten mä voi kaikkia pelastaa enkä sitäkään vähää silloin jos toinen/toiset ei sitä halua tai koe tarpeelliseksi. Olenkin siis viime aikoina eniten vaan vetäytynyt. Omiin oloihin. En jaksa enää ottaa kantaa asioihin, en jaksa keksiä ratkaisuja työyhteisön ongelmiin, en jaksa kantaa enää ketään enkä mitään hartioillani. Näen korttitalon luhistuvan ympärilläni mutta laitan luurit korville ja yritän selviytyä siitäkin päivästä. Keskittyä omiin asioihin ja töihin. Ehkä tämä tilanne on tullut juuri siksi että mä oon pakotettu ajattelemaan asioita uudella tavalla. Ehkä tämä opettaa edelleen sitä että elämässä on paljon sellaista johon me ei voida vaikuttaa ja sitten täytyy vaan löytää keinot pärjäillä parhaan mukaan siinä tilanteessa. Tavallaan selviytyä mutta toisaalta se kuulostaa hiukan pahemmalta kun onkaan.Eniten on vaan niin että sitä uudelleen jäsentelee omat ajatuksensa ja ohjelmoi itsensä uuteen tapaan tehdä ja olla. Muutos on ainut pysyvä asia elämässä ja joskus se vaan iskee hiukan isommalla aallolla päin näköä. 

Ihminen on alati koululainen mitä tulee elämään. Tuo alun turhautunut teksti siitä miten voi olla vielä tämänkin ikäisenä näin hukassa, etenkin kun on niin paljon harrastanut itsetutkiskelua ja oppinut todella paljon itsestään, on aika hellyyttävä. Nyt on vaan mun aika oppia jotain uusia läksyjä joita mä en vielä oo oppinut tai edes ehkä hoksannut. On mulla jonkunlainen luotto kuitenkin siihen että tapahtuu just se mikä pitääkin vaikka se joku luottamuksen osa siihen että kaikki järjestyy onkin hiukan horjunut.

Kyllähän mä ymmärrän että unettomuus tai huonot unet aiheuttaa masennuksen tyyppisiä oireita ihmiselle mutta mistä löydän sen punaisen langan mikä ehkä veisi helpotukseen. Mä huomaan, etenkin aina kun kirjoitan, että mullahan on tosi paljon masennusoireiden tyyppistä tällä hetkellä. Ehkä nuo paniikkikohtauksetkin on jotain samaa. En kuitenkaan tunne itseäni masentuneeksi vaan enemmän uupuneeksi. Mutta tiedänkö mä itse missä mennään? Voinko nähdä itseni kunnolla itseni ulkopuolelta? Missä tällä hetkellä oikeasti mennään? 

Tätä tilannetta kuvaa hyvin myös se että mun on tosi vaikeaa olla yksin. Nytkin mies lähti äitinsä luo eilen ja on siellä ehkä parikin päivää hoitamassa polvileikkauksesta toipuvaa niin se on mulle tosi vaikeaa. Osittain tuo eilinen paniikkikohtauskin johtui nimenomaan siitä. Tulin tyhjään kotiin ja tiesin että täytyy yökin olla yksin, se ahdisti heti. Mä itkeskelin koko illan ja vain makoilin sohvalla peiton alla. Olisin kaivannut miehen läsnäoloa enemmän kun pitkään aikaan. Tuntuu tosi lapselliselta ja typerältäkin mutta miksi en vaan voisi tunnustaa että tällä herkällä mielellä tuokin ikävä oli aivan massiivinen. Tuntui ihan kipuna kropassa. No, yritetään tänään selvitä hiukan paremmin.

Pitkä työpäivä edessä. Heräsin siis 4.17 ja nyt kun kello on 6.20 niin ajattelin hipsiä pikkuhiljaa töihin.Ehkä se piristää enemmän kun täällä kotona marjailu. 

Semmoisin miettein tähän keskiviikkoon.

rakkaudella,

Sartsa

HEIMO

 Suku on paras tai pahin. Niinhän sitä sanotaan. Meillä on aina ollut tiivis suku ja esim perhejuhlissa on aina ollut paljon porukkaa omasta takaa. En ehkä oo sitä aiemmin ajatellut miksikään erityiseksi mutta viime aikoina mulle on kyllä kirkastunut se minkä takia läheinen suhde sukuun ja ikäänkuin laajennettuun perheeseen on mulle niin tärkeä.

Oon aina rakastanut rooliani vaikkapa tätinä ja siskon sekä veljen lapset on ollu mulle niinkun omia. Oon aina ollut mukana heidän elämässä. 

Samoin aikanaan kun rakas isuni oli sairaalassa niin kävin häntä kattomassa töistä ruokatunnilla ja auttamassa esim ruokailussa. Se on ollut mulle itsestäänselvää. Toki mussa on muutenkin sellaista äiti Teresaa että kun joku tarvii apua niin mun on vaikea sanoa ei. 

Kaiken kaikkiaan mulle on aina ollut sydäntä lähellä se että tiivis suku on lähellä ja jaetaan asioita yhdessä.

Sitä taustaa vasten tuntuu nyt hassulta että mulla oli niin kova tarve vaihtaa kunnolla maisemaa. Ja kun sitten löysin nykyisen mieheni niin maisemanvaihtoon tarjoutui mahdollisuus. Tuntui ihanalta raikkaalta tuulahdukselta muuttaa koko elämä kertaheitolla. Uudet ympyrät, uusi arki. 

Pitkään menikin hyvällä fiiliksillä rakentaen uutta elämää pala palalta. Koko ajan kävin tietenkin myös Pohjanmaalla ja yritin nähdä porukoita mahdollisimman paljon. Ajattelin aluksi että tottakai ystävät tulevat myös Mänttään tai nähdään kun käyn Pohjanmaalla. 

Aika pian kuitenkin selvisi että tie tuntuu kulkevan vaan yhteen suuntaan. Hyvin harva ystävä on käynyt näiden vuosien varrella täällä päin ja yhteydenpito on jäänyt pääosin mun kontolle. Kun ollaan menty Pohjanmaalle niin se olenkin ollut minä jonka tehtävänä on ollut sopia tapaamisia. Oon ajatellut että se nyt vaan on niin vähän kuin omasta syystäkin. Mitäs läksin ja mun tehtävähän se on ilmoitella koska olen maisemissa. No juu.

Tullaan siis tähän päivään jossa eletään aikaa kun nuorisoporras on kasvaneet aikuisiksi ja heidän mukanaan on sukuun ja yhteisöön tullut myös tyttö- ja poikaystäviä. Meidän Tallinnnan reissu oli osoitus siitä miten hienosti tässä meidän porukassa sukupolvet sekoittuu toisiinsa ja viihtyy toistensa seurassa. Ymmärrän oikein hyvin miten harvinaista se on. Kaikkein hienointa on ollut huomata että nuorempi polvi arvostaa tätä asiaa myös todella paljon. Siitä puhutaan usein ja he ihmettelevät miten monenkaan vanhemmat eivät tunne kavereita, tai toisinpäin, mutta heillä kaverit tuntee isovanhemmat ja tädit&sedät. Ollaan tosi paljon vuosien varrella vietetty aikaa isolla porukalla juhlien milloin mitäkin tai aina kun on apua tarvinnut niin sitä on saanut. Se on aivan valtava rikkaus että saa elää sukupolvien ketjussa ja aikakaudet kerrostuu hienosti silmien edessä. Siinä missä sitä itse muistelee menneitä joskus notalgisestikin niin nuoriso tuo tätä päivää vahvasti käsille. 

Näin sanoen tullaankin viime viikonloppuun jolloin oli juhlaa juhlan päälle. Mäkin otin perjantain vapaaksi töistä että pääsin jo ajoissa lähtemään torstaina pohjanmaalle. Perjantaina me käytiin juhlimassa mun veljen nuorimmainen vuotta vanhemmaksi. Samalla vietiin kukat myös veljeni avopuolisolle Anulle. Lauantaina juhlittiin sitten sukumme pienimmäinen 1 vuotiaaksi. Voi miten mä nautin kun oltiin isolla porukalla koolla, tilaa löytyy aina neliöistä huolimatta eikä mikään oo niin vakavaa ja nökön nuukaa kuten meillä päin sanotaan. Rento meininki. Tuli jälleen mieleen iso italialainen perhe. Paikalla oli neljä sukupolvea rakkaita. Sunnuntaina sitten piipahdin vielä sen sukumme vanhimman eli viidennen polven luona eli mummani. Aina tulee hyvä mieli kun ehtii mumman luona käymään mutta toisaalta taas tulee aina hiukan haikea olo kun huomaa että mumma alkaa olla jo todella iäkäs. Väkisinkin alkaa vuodet hiipumaan mitkä hän täällä on. 

Rakas mumma ja Juice koira

Tottakai viikonloppuna juhlittiin äitejä muutenkin kun mumman luona käymässä. Lauantaina tuolta 1v synttäreiltä päin porukka tuli meidän äitin luo äitienpäiväkahville. Saatiin siis viettää lähes koko lauantai samalla porukalla. Sain mä itsekin omalta pojaltani kukkasia ja kahvipaketin.

Summa summarum, tämän postauksen tarkoitus oli olla oodi isolle perhepiirille. Mulle merkitsee tosi paljon tuntea kuuluvani johonkin sillä jostain syystä mulla on ollut irrallinen olo ison osan elämää. Syystä jota en tiedä. Nyt mulla on kova tarve päästä lähelle näitä kaikkia rakkaita. Ollaan tehty päätös että heti kun vaan töitä löytyis niin muutettais pohjanmaalle. Sitä mä manifestoin tällä hetkellä kaikista eniten.

rakkaudella,

Sartsa

KADONNUT LUOTTAMUS?

 Mä oon elämäni aikana tehnyt useamman kerran isojakin elämänmuutoksia. Ja ollut tilanteessa missä oon ajatellut että mitenköhän tästä selviän eteenpäin. Kuitenkin, mulla on aina ollut jotenkin ehkä vähän naivikin luottamus siihen että elämä kyllä kantaa. Kuten aiemmin oon sanonut niin oon myös sitä mieltä että mitään uutta ei voi tulla ellei sulje vanhoja ovia takanaan. Näin se on itsellä ollut. Ensin on ollut aivan epätoivoinen tilanne ja tuntunut että on ihan umpikujassa. Mä oon myös luonteeltani todella sitkeä tapaus. En voi antaa periksi ennenkuin tilanne on siinä pisteessä että mä tiedän että olen yrittänyt kaikkeni asioiden korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Tai siis, ensin ymmärtänyt että jonkinlainen muutos on välttämätöntä josta sitten ajatus on lähtenyt lentoon sen suhteen minkä laajuisesta muutoksesta puhutaan.

Näin on käynyt isosti ekan kerran silloin kun jouduin tekemään päätöksen meidän molempien puolesta että ero on pakollinen molempien hyvinvoinnille. Sekin päätös oli ollut aika selvä jo vuosikausia mutta mä halusin ehdottomasti kääntää kaikki kivet ja tehdä kaiken mahdollisen keskusteluista pariterapiaan että liitto olisi voitu pelastaa. Tämä kaikki siitä huolimatta että olin jo monta vuotta tiennyt ettei suhteella ole tulevaisuutta. Oltiin liian erilaisia ja suhteen dynamiikka oli aivan epätasapainossa. Silti, piti yrittää ja varmistaa etten mä vaan oo jossain ihme vaiheessa ja kaipaa muutosta muuten vaan. 

Kun sitten päätöksen aika tuli niin siitä oli jo juteltu monet kerrat aiemmin että näin saattaa käydä mutta silti lopullisen päätöksen sanominen toi mukanaan pienen pelon siitä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Miten mä pärjään yksin? Rahallisesti ja muutenkin. Kun sitten oli pakko pärjätä niin seuraava kahden vuoden ajanjakso opetti ja koulutti mua ihmisenä todella merkittävästi. Opin itsestäni asioita joita en tiennyt olevan olemassakaan ja etenkin sen että selviän kyllä mistä vaan ja hoidan tilanteet sitä mukaa kun ne tulee vastaan. Ja niin selvisin.

Elämäni muita käännepaikkoja on tuleminen raskaaksi kauppiksen vipana vuonna. Mietin miten mun käy kun en heti koulun jälkeen menekään työelämään vaan jään kotiin vauvan kanssa. Pääsenkö enää sitten myöhemmin töihin? Tuli lapsi ja toinenkin, vietin nelisen vuotta kotona lasten kanssa kunnes oli aika keksiän jotain muuta. Menin aikuislukioon ja pari kuukautta myöhemmin pääsin myös töihin sinne minne ihan läpällä olin hakenut. En luovuttanut koulun suhteen vaan samalla kun kävin töissä mä kirjoitin ylioppilaaksi. Joku olisi voinut jättää koulun kesken siinä vaiheessa kun töihin pääsi. Ekassa työpaikassa olin vuoden kunnes sain omaa koulutustani vastaavaa työtä. Alkoi kahdeksan vuoden episodi mun elämässä joka oli monella tapaa valtava korkeakoulu. Mä pääsin oppimaan niin paljon asioita että vanha koulutus vahvistui hurjasti, opin käyttämään ruotsin kieltä enemmän kun koulussa koskaan, tein pr-työtä jossa piti oppia itse pärjäämään työreissuilla ympäri suomen ja asiakaspalvelussa sain niin paljon kokemusta etten osannut edes kuvitella. Kehityin työssäni nopeasti ja tykkäsin siitä. Sitten tuli vastaan aika kun töitä alkoi olla liikaa, firma kasvoi niin nopeaa että toimistossa ei enää pärjännytkään yksin mutta sitä ei siinä vauhdissa ehditty huomaamaan. Todella pitkään mä yritin saada taas asioita toimimaan, luovuttaa ei voinut. Ei siksikään että työ oli mielekästä. Vasta fyysiset oireet uupumuksesta pakotti mut viheltämään ensin pelin poikki ja kun siitä toivuin niin tekemään päätöksen että irtisanon itteni. Hyppäsin siis ihan tyhjän päälle mikä tietenkin hirvitti. Jälleen ajattelin saanko koskaan enää töitä ja tietenkin sitä että karenssin takia joudun pärjätä ilman rahaa mahdollisesti kauankin. Mutta päätöksen silti tein, itku kurkussa.

Kävi niin että kuukauden kun olin ollut ilman töitä niin mut soitettiin sinne samaan firmaan missä olin aikaisemmin vuoden viettänyt. Tällä kertaa asiakaspalvelukeskukseen eli ihan oman alani töihin. Taas vahvistettiin hurjasti ammattitaitoa ja sain vuoden aikana tutustua ihanaan työyhteisöön joiden kanssa vietin aikaa myös vapaa-ajalla. Kokemuksia elämän reppuun. Vuoden kuluttua tuli taas yt:t ja jouduin lähteä vaikka vakipaikkaa oli lupailtu.

Tuosta alkoi mun pisin työttömyysjakso mutta pärjäilin ihan ok. Olin avoin myös alanvaihdolle ja niinpä pääsin ystäväni kautta tutustumaan päiväkotihommiin. Sitten avautui opiskelupaikka lastenohjaaja koulutukseen ja samaan aikaan sain vuodeksi työpaikan seurakunnan kerhotätinä. Näitä mitään ei olisi tapahtunut ellen olisi tehnyt tuota päätöstä irtisanoutua vaikka monet piti mua ihan tyhmänä kun irtisanoudun vakkarityöstä.

Vuodet vei mut sitten kohti lastenohjaajaksi valmistumista ja samalla sain tehdä vuosikausia päiväkotityötä joka oli kun unelmaa. Ai että olin onnellinen.

Tuli aika kun tapasin nykyisen mieheni, elämäni rakkauden. Silloinkin pelotti kun tajusin että tämä onkin nyt vakavaa ja tässä aletaan rakentaa yhteiselämää ihmisen kanssa joka asuu 170 kilsan päästä. Mietin miten selviän siitä että elämät pitää yhdistää noin pitkän matkan päähän. Olin aina halunnut muuttaa johonkin ihan muualle ja tajusin että tässä mulla on siihen mahdollisuus. Tein päätöksen uskaltaa. Pakkasin vähät kamani ja muutin Mänttään aikalailla yhden Nissan Note lastillisen voimalla. Uusi alku, kokonaan. Ja niin on asiat järjestyneet. Löytyi töitä oikeastaan heti, sitä kautta sain myös omaa ystäväpiiriä enkä ollut vain mieheni varassa. Lopulta myös vakituinen työpaikkakin. Elämä on rakentunut tänne ja oon ollut äärettömän onnellinen. 

Nyt ollaan siinä pisteessä että taas tuntuu olevan muutoksen aika. Vielä en ihan varma ole mitä se tarkalleen on mutta mä tunnen sen muutoksen tosi vahvana. Työpaikan vaihto ja kaikkein mieluiten myös muutto takaisin pohjanmaalle missä meillä on kaikki rakkaat.

 Kuitenkin nyt tullaan siihen mitä mä oon pohjustanut koko tämän päivityksen ajan. Tuntuu ettei mulla olekaan nyt aikaisemman kaltaista luottamusta ja rohkeutta tehdä päätöksiä. Vai eikö vain vielä oo oikea aika? Mua pelottaa etten voi kyllä millään sanoa itteäni irti töistä ellen saa uutta työtä. Vaikka mä tiedän että sitten sitä kattelis niitä töitä ihan eri lailla ja mahdollisuuksiakin voisi tulla sellaisista suunnista mitä en vielä osaa edes ajatella.

Onko tässä nyt kyse siitä että työmarkkinoilla on tällä hetkellä tosi huono tilanne eikä töitä tunnu olevan. Onko se tämä ikä? Että ajattelee ettei enää kelpaa. Vai onko niin että mä en todella oo vielä mielestäni tehnyt tarpeeksi tämänhetkisen tilanteen eteen enkä voi "luovuttaa". Jää nähtäväksi, mutta jotain muutosta on tapahduttava sillä tämä elämäntilanne ei palvele mua enää. Päinvastoin tuntuu että mä tukehdun ja tuntuu että jotain paljon parempaa olisi tarjolla mutta en vaan näe sitä vielä. Ja joinain päivinä mua oikeesti pelottaa että mitä jos mä en vaan uskalla tehdä päätöksiä ja jään jumittamaan tähän. 

Mihin se luottamus elämän kantamiseen on sitten hävinnyt. No ei kyllä periaatteessa mihinkään. On mulla edelleen ajatus että kyllä sitä aina kaikesta selviää ja elämä tuo eteen aina uusia mahdollisuuksia. Ihan kamalalta tuntuu huomata kuitenkin että se luottamus on jonkinlaisen särön tässä saanut. 

Odotellaan kaikessa rauhassa. Kyllä mä tiedän sitten kun aika on oikea ja luotan siihen että silloin pystyn toimimaan juuri oikealla tavalla.

rakkaudella,

Sartsa

HERKKYYS

 Nykyään puhutaan paljon erityisherkkyydestä. En oo sen kummemmin diagnosoinut itseäni että minkä tason herkkyys mussa vallitsee mutta sen mä tiedän että muhun tarttuu tunnetilat todella helposti. 

Mä tykkään tästä piirteestä ittessäni sillä just se tekee musta sen tyypin mikä mä oon. Kaikki päätökset ja suunnanvaihdot elämässä on aina menneet enemmän tunteella kun järjellä. Ja tähän asti se on todellakin kannattanut. Se on vienyt mut aina kohti jotain uutta ja siinä hetkessä tarpeellista. Sellaista, jota en välttämättä olisi koskaan kokenut jos oisin valinnut järjellä sen helpoimman reitin. Se nyt vaan on niin että mitään uutta ei voi tulla ellet sulje kokonaan jotain ovea takanasi. Siltoja ei tarvitse polttaa mutta jos jättää jalan ns oven rakoon siihen vanhaan niin se vie pois näkökykyä ihan jollekin uudelle.

Tämä herkkyys on toki myös taakka. Ainakin aina aika ajoin. Mä en oo vieläkään onnistunut löytämään itselleni suojautumiskeinoa negatiiviselle energialle. Mä imen pesusienen lailla itseeni muiden ihmisten energioita. Väsymystä, ärtymystä, kiukkua, epätoivoa. Se taas puolestaan kuormittaa todella paljon. 

Nyt kun meillä on töissä vähän kuormittava tilanne niin mulle on tullut koko ajan vaikeammaksi olla siellä. Mä huomaan koko ajan enemmän vetäytyväni yhteisistä hetkistä omaan rauhaani. Ei tee mieli mennä keskusteluihin mukaan kun ei tiedä miten negatiivisiksi ne muuttuu. Usein ne sitä ovat näinä päivinä olleet. Ymmärrän syyt mutta enemmän haluaisin nähdä ratkaisuja tai edes niiden yritystä kun vaan pelkkää paasausta samoista aiheista. Aiheet siis kiertää samaa kehää ja aiheuttaa enemmän ongelmia kun mitään positiivista. Aiemmin mä halusin olla tuomassa positiivisuutta ja uusia näkökulmia asioihin mutta enää en jaksa. Ei ole osoittautunut sen arvoiseksi että kannattais. Omaa enrgiaa kuluu mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Ei oo vörttiä, kuten nuoriso asian ilmaisis.

Mä halusin vielä vuosi sitten ilahduttaa aina välillä työkavereita kaikella pienellä. Järkkäsin perjantaipulloarvontoja, toin hedelmiä tai muuta piristykseksi. Kirjoittelin kivoja viestejä ja positiivisia huomioita seinälle. Oon järkännyt ystävänpäivä piknikkiä jne. Nyt on lopahtanut jaksaminen. Kun ei saa positiivisuudelle vastakaikua niin sitten on vain suojeltava itseään niin että sulkeutuu omaan seuraansa.

Joskus mä laitan työpisteelläni kuulokkeet päähän ja rentouttavaa musiikkia soimaan. Kaikki ulkopuolinen häly jää ulkopuolelle.

Kaikesta tästä kuitenkin seuraa että kotiin päästyä mä olen aivan poikki. Itse työstä se ei johdu sillä oon oppinut hyvin ennakoimaan, järjestämään töitäni, priorisoimaan ja muutenkin olemaan välittämättä liikaa. Teen kyllä tietenkin työni, vähintään riittävästi mutta en anna työpäivän venyä enkä todellakaan vie töitä kotiin. Siitä huolimatta mua usein itkettää kun pääsen kotiin sillä oon niin poikki. Henkisesti siis.

Tuntuu että mun mielikin on kuin avohaava johon kaikki lika tarttuu ja sitten sattuu entistä enemmän. Väsyneenä sitä sitten tulee kuultua miehen viestit väärin ja välillä niistä pahoitan mieltäni vaikka se ei oo ollut tarkoitus. Yliherkkä sielu ja mieli.

Tällä hetkellä mietin ratkaisua tähän tilanteeseen. Ekana on tullut mieleen pitääkö mun vain lähteä pois. Pelastaa itteni. On yllättävän vaikea ratkaisu sekin vaikka oon aiemmin elämässäni tehnyt vaikeitakin päätöksiä.

Näitä mä mietin taas tänään kun tuntui että kaikki kaatuu päälle.Ehkä se on hyväkin miettiä vaihtoehtoja ihan tosissaan sillä en mä työn takia ala ittteäni hajottamaan. 

Semmosiin miettein..

rakkaudella,

Sartsa

KEVÄINEN TALLINNA

 Piipahdettiin parin yön reissulla Tallinnassa pidemmän vappuvapaan turvin. Eipä tarvinnut ajella kun Helsinkiin satamaan niin matkalla huomasi miten paljon pidemmällä kevät tuntui siellä olevan. Vihreys oli vallalla ihan eri tavalla kun Mäntässä.

Meitä oli 11 hengen porukka monen ikäistä matkaajaa. Muut porukasta tulivat Pohjanmaan suunnalta ja me täältä Mäntästä. Treffit tehtiin Pirkkalan ABC:lle josta jatkettiin letkassa ajellen kohti määränpäänä.

Tää oli eka kerta kun otettiin auto mukaan Tallinnaan. Kaikki meni niin sujuvasti että eipä taida jäädä vipaksi kerraksi. Olihan se laivaan meneminen ja sieltä poistuminen mukavaa omassa autossa istuen.

Menomatka sujui Tallink Megastar laivalla. Pari tuntia kesti merimatka ja se meni ihan tuossa tuokiossa kun kävi syömässä ja shoppailemassa. Ei tarvinnut juurikaan aikaa kulutella. Kannellakin käväistiin mutta aurinkoisesta kelistä huolimatta tuuli niin kovaa ettei siellä huvittanut oleskella.

Tallinnan puolella ajettiin heti ekalla kertaa oikeaan osoitteeseen eli Citybox hotelliin. Se sijaitsi ihan sataman välittömässä läheisyydessä ja alettiin auto sinne parkkihalliin. 10 EUR/vrk maksoi parkkimaksu joten edullista oli.

Itse hotelli oli kohtuu uusi ja se kyllä näkyi pinnoissa ja hotellin yleisilmeessä. 2 yön hinnaksi tuli 77 EUR/hlö eli todella edullista sekin. Meidän huone oli 2 hengen, parisängyllä varustettu versio ja todettiin että ihan sopiva tämmöiseen parin yön majoittumiseen. Huoneessa oli iso ikkunalautapenkki, parisänky ja työpöytä. WC/suihku oli ihan hyvän kokoiset myös, ahtaammissakin tiloissa on oltu. Kaikki siistiä, nättiä ja puhdasta.

Meidän huoneesta oli ikkunanäkymä vanhaan kaupunkiin mikä oli tosi kiva. Toisissa huoneissa näet näkymä oli kesken oleva rakennustyömaa.

Hotellissa oli yhteiset keittiö- ja oleskelutilat jotka oli myös tosi kivat ja toimivat. Sieltä löytyi astioita, pari isoa jääkaappia mihin laittaa eväitä ja mikro sekä pari vedenkeitintä. Tilaa oli ja jääkaappiinkin mahtui ihan hyvin. Tämä mahdollistaa todellisen budjetti matkailun sillä voi valita hakea esim Rimistä edullisesti ruokatarpeet ja ruokailla hotellilla ellei halua lähteä kaupungille syömään. 

Perjantai-iltana siis laitettiin tarjolle mieheni 50v synttäreiden kunniaksi hiukan iltapalaa. Naurettiin mahat kippurassa kotona kun eväitä pakattiin että näin ne keski-ikäiset reissaa omien eväiden kera 😁 No tää nyt oli vähän poikkeustapaus kun synttärit sattui olla juuri ennen reissua ja omalla autolla mennessä mahdollistui kuskata yhdellä matkalaukulla eväät mukana. Sama matkalaukku toimi tullessa ostosten kuljettimena. Ilta meni tosi kivasti ja jaksettiin piipahtaa vielä nuorison mukana vanhassa kaupungissa karaokebaarissakin.

Lauantaina mä heräsin tapani mukaan ekana jo seiskan aikaan. Hetken siinä makoilin ja päätin lähteä aamupalalle. Siinä istuskelin hyvän tovin yksikseen ja nautiskelin aaukahvista ja rauhallisesta päivän avauksesta. Sitten kävin ulkona haistelemassa ilmaa ja hyvältä vaikutti. Aurinko paistoi.

Pikkuhiljaa porukat heräili yksi toisensa jälkeen ja lähdettiin viettämään päivää vanhassa kaupungissa. Mun tyttöni joka asuu Espoossa laivaili meidän seuraksi myös. Tässä vaiheessa tuuli olikin jo sitten yltynyt todella kovaksi. Se hiukan viilensi muuten ihan aurinkoista ja nättiä päivää.

Kiivettiin vanhan kaupungin kukkulalle ja käytiin tutustumassa Aleksanteri Nevskin katedraaliin (upea) ja näköalapaikalla. Ihailtiin pieniä katuja ja monenlaisia rakennuksia jotka vaihtelivat todella vanhasta uuteen. Oli värejä ja monenlaista silmänruokaa. Siellä olisi voinut käveleskellä vaikka aamusta iltaan fiilistellen.

Käytiin myös kirpparilla ja syömässä Balti Jaama turgilla. Maistettiin eka kertaa pikkupannukakkuja suolaisena ja makeana. Ai että miten suussa sulava välinäppänen.

Lisää käveleskelyä ristiin rastiin ja lopulta pitsalle Basiilik ravintolaan. Olipa tosi kiva paikka ja erittäin maukkaat pitsat.

Kilsoja tuli mittariin reilut 15 ja kyllä se vähän illalla hotellilla tuntuikin. Viileä suihku jaloille ja hetken lepuuttelua niin jo taas oli kuin uusi ihminen. 

Tällä kertaa kokoonnuttiin istumaan iltaa yhteisiin olohuonetiloihin. Ihan tosi kivat oli nekin ja siellä istuskeli muitakin porukoita. Nuoriso lähti vielä Tallinnan yöhön mutta me vanhempi ikäpolvi mentiin kiltisti nukkumaan. Ei olisi muuten ollut niin mukava kotiin matkustus päivä.

Sunnuntai-aamuna mä heräsin jälkeen aikaisin mutta tällä kertaa mä hissuksiin pakkailin tavaroita kunnes mies heräsi myös ja lähdettiin yhdessä aamupalalle. Tällä kertaa siis käytiin Rimistä hakemassa aamupalatarpeet ja nautittiin aamupala hotellilla.

Sittenhän olikin vuorossa tavaroiden pakkaus, piipahdus Sada marketissa ja juomaostokset vielä ennen laivalle menoa.

Matka sujui tosi hyvin myös kotiinpäin vaikka laivalla jouduttiinkin parkkeerata hiukan ahtaaseen väliin.

Matka teki myös hyvää mun ylikierroksella toimivalle päälle. Tuntui että vakka oli aktiiviset pari päivää eikä lepoa ehkä niin paljon kun ois tarvinnut niin olo oli maanantaina töissä ihan fresh.

Kipinä Tallinnaa kohtaan jäi edelleen kytemään. On se niin nätti kaupunki.

rakkaudella,

Sartsa